Älkää pelätkö

Jouluaamun saarna (Jes. 9:1-6, Hepr. 1:1-6 ja Luuk. 2:1-20)

Vietämme vuoden pimeintä aikaa. Muutama päivä sitten oli talvipäivän seisaus, joka tarkoittaa sitä, että päivä on sinä vuoden hetkenä kaikkein lyhyin. Yö oli voitolla, aurinko oli poissa – tai jos ei poissa, niin ainakin piilossa suurimman osan ajasta. Historiallisen tutkimuksen mukaan Jeesus ei ole oikeasti syntynyt joulukuussa, vaan varhaiset kristityt ovat alkaneet viettämään vapahtajansa syntymäjuhlaa monta sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen näin joulukuussa.  Jeesuksen lapsuudesta Raamatussa ei juurikaan kerrota. Minusta kuitenkin siinä on ihmeellistä viisautta, että joulun ajankohdaksi on sattunut juuri vuoden pimein aika. Vielä hetki sitten yö oli voitolla – vielä hetki sitten kaikki tuntui toivottomalta. Aivan kuin ympärillämme oleva pimeys ei koskaan katoaisi. Meidän on ehkä helppo samaistua Jesajan kirjan 9. luvun kohtaan, jossa kerrotaan pimeydessä vaeltavasta kansasta. Koko pitkän syksyn pimeys on lisääntynyt ja kiireet ja työtaakat ovat käyneet sitä kovemmiksi, mitä lähempänä joulua ja vuoden loppua ollaan. Ehkä joulun ja viimein koittavien vapaiden myötä voimme samaistua myös sanoihin: Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.

Syksyn aikana olemme kuulleet myös uutisia, jotka ovat synkistäneet mieltä. Käsittämättömältä tuntuva kärsimys ja paha, joka on ennen ollut vain jossakin kaukana, onkin yhtäkkiä koputtanut kotiovellemme. Pariisin terrori-iskut, Välimerellä traagisesti hukkuvat ihmiset, Syyrian tilanne, pakolaiskriisi, yhä vain jatkuva taantuma. Uutisten valossa maailma näyttäytyy pelottavana, kaoottisenakin. Juuri tämän syksyn tapahtumien jälkeen joulun sanoma tuntuu ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan – ehkä yhtä ajankohtaiselta kuin 2000 vuotta sitten. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa enkeli ilmoittaa keskellä pimeintä yötä paimenille ilosanoman, jonka mukaan pitkään odotettu ja kaivattu vapahtaja on syntynyt. Paimenet saivat kuulla ilouutisen keskellä yötä, jolloin taakat ja pelot painoivat ehkä eniten. Enkeli sanoo kuitenkin viestiä tuodessaan jotakin, mikä on osoitettu myös meille keskellä vaikeita aikoja: ”Älkää pelätkö.” Jumala on viimein täyttänyt lupauksensa ja paljastaa kasvonsa ja olemuksensa tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa: pieneksi viattomaksi lapseksi syntynyt Jumala löytyy kapaloituna seimessä, eläinten syöttökaukalosta. Kaikesta huolimatta lapsi ei ole pelkkä köyhän galilealaisen kihlaparin esikoinen, vaan Jesajan kirjan sanoin Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Tai Heprealaiskirjeen sanoin: Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.

Ihmiseksi syntymällä Jumala todistaa, että hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme. Eikä pelkästään kiinnostunut, vaan rakastaa meitä. Jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka taivallinen sotajoukko lauloi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” 2000 vuotta sitten Jumala saapui tuomaan rauhan ja astui osaksi ihmiskunnan konkreettista historiaa – vaikka meidän historiamme onkin pelottava ja kaoottinen, täynnä kärsimystä ja kuolemaa. Jo koulun historian tunneilla olemme nähneet, kuinka ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana kyllä osannut hoitaa asiansa varsin huonolle tolalle – ja uutisia tämän syksyn aikana katsellessamme olemme voineet nähdä, kuinka osaamme sen yhä. Itse emme pysty saattamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi – me tarvitsemme siihen apua. Ja siksi Jumala on tullut yhdeksi meistä. Jumala paljastaa jotakin ihmeellistä itsestään myös siinä: Jumala ei sormia napsauttamalla hävitä pahaa maailmasta, vaan hän toimiikin hiljaisena ja nöyränä rauhanruhtinaana, joka syntyy pieneksi lapseksi ja kutsuu meitä työtovereikseen. Kuinka valtavastikaan sellaisen Jumalan täytyy meitä kunnioittaa, joka tuntee täydellisesti meidän heikkoutemme, vajavaisuutemme ja kykymme tehdä pahaa, mutta yhä kutsuu meitä luokseen? Tuo Jumala on valmis nöyrtymään koko maailmankaikkeuden luojasta ja ylläpitäjästä yhdeksi meistä ja riisuutumaan kaikesta hänelle kuuluvasta vallasta ja kunniasta, jotta me voisimme elää yhteydessä häneen ja ihmisen ja Jumalan rikkinäinen suhde voisi korjaantua.

Lopulta koittaa aika, jolloin Jumalan sanan lupaukset käyvät toteen täydellisinä ja hänen hyvyytensä ja oikeudenmukaisuutensa saa voiton. Jesajan kirjassa luvataan: Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Luottaessamme siihen, että kaikki maailmamme pimeys, kaaos ja kuolema ei saa viimeistä sanaa, vaan katoaa joskus, ei meidän tarvitse pelätä. Joulussa on kyse siitä. Vaikka maailma ympäriltämme muuttuisi tai kaatuisi, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Meille on annettu rauha, joka on tätä elämää ja maailmaa suurempi. Rauhantuojamme on seimeen syntynyt Jumalan poika, Jeesus.

Saapuessaan Betlehemiin paimenet saavat huomata, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli luvattu. Mekin saamme lopulta huomata, kuinka Jumalan lupaukset eivät raukea tyhjiin. Jumala on luvannut olla meidän kanssamme ja tuoda meille rauhan. Jumala on luvannut, ettei kaikesta ympäröivästä kaaoksesta ja pimeydestä huolimatta meidän tarvitse pelätä. Jumala on luvannut, että hyvä voittaa. Että pimeys kuihtuu ja kuoleman varjon maassa elävälle kansalle loistaa vielä kirkkaus.    

Kaikille särkyneille

Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki. 

On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä. 

Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen

menestyksen ja pinnallisen kauneuden.

Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön. 

Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa

Blogimme täyttää kohta vuoden. Mietin, mitä tässä vuoden aikana on ehtinytkään tapahtua. Paljon, aivan älyttömän paljon. Olen käynyt läpi hengellistä murrosta, joka on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ei ole varsinaisesti helpottanut elämääni. Välillä on toivonut, että olisi saanut valita sinisen pillerin ja kaikki olisi pysynyt ennallaan. Sitten mietin taas, ettei Jumala kutsu meitä helppoon elämään, vaan parempaan elämään. 

Olen saanut tavata kuluneen vuoden aikana paljon ihmisiä ja tutustua moneen sellaiseen, joka on käynyt minulle kovin tärkeäksi. Tuntuu, että Jumala on tasoittanut minulle tietä juuri tähän, mitä nyt käyn läpi. Ensi kevät näyttää kovin erilaiselta viimeiseen puoleentoista vuoteen verrattuna, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Tuntuu, että tekemistä on vielä aivan valtavasti - ja silti kolmen viikon päästä olen viettämässä jo joululomaa kotona. Hurjaa (vähän pyörryttää). 

Marraskuussa oli sateesta ja synkkyydestä huolimatta myös ilon hetkiä. Oli työhaastattelukutsut, ystävät, monta ihanaa jumalanpalvelusta, yllättäen löytynyt rippi-isä, Maata Näkyvissä -festarit ja hotelliviikonloppu Turussa, ensilumi ja postikorttimaisemat Päiväkummussa, körttis ja ensi kesäksi  hankittu kesäteologin paikka pääkaupunkiseudulta. Ylioppilaskunnan 147. vuosijuhlat, toogabileet ja rakkaan Changemaker-verkoston 11-vuotissynttärit, joissa hoivasin seitsemänkuista vauvaa, ja mietin, että taidan minä kuitenkin perheen haluta. Marraskuu oli lopulta hyvä ja pimeyden seassa pilkahteli taivaan valoa. 

Kristus keskellämme

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, kuinka Jumala on usein ulkona meidän oletuksistamme. Pyhää kokee kyllä helpoiten siellä, missä on tuttua ja turvallista, mutta syvimmät pyhän kokemukset löytyvät (ainakin minun elämässäni) niistä tilanteista, joissa on sopiva tutun ja kummallisuuden tasapaino. Pyhän kokemukset ovat vaikuttavimpia ja syvimpiä silloin, kun Jumala ilmestyy meille yllättäen ja näyttää meille kasvoistaan jotakin uutta.

Jeesuksen toiminta alkaa kasteesta, jonka hän saa Johannes Kastajalta. Minusta on jotenkin hirvittävän puhuttelevaa, miten Johannesta ja Jeesuksen kastetta kuvataan. Johannes oli monella tavalla erilainen kuin Jeesus: Johannesta kutsutaan usein tienraivaajaksi - minulle Johannes näyttäytyy jotenkin ankarampana ja ehdottomampana kuin Jeesus. Tyyppinä, joka elää erämaassa ja syö joitakin outoja ötököitä. Johannes julisti, kuinka hänen jälkeensä tulee väkevämpi, jolta hän ei kelpaa edes riisumaan kenkiä jalasta. (Matt. 3:11.) Johannes saarnasi tulevasta pelastajasta tulikivenkatkuisesti, ja silloin saapuikin paikalle tuo odotettu pelastaja, joka on itse Jumala. 

Ja pyysi Johannesta kastamaan hänet. 

"Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!" Johanneksen päähän ajatus ei mahdu: tämä tyyppihän on itse Jumalan Poika - hänen pitäisi ilmestyä kaikessa kunniassa ja vallassa, ettei hänen kaltaisensa kelpaa edes riisumaan häneltä kenkiä. Kuitenkin tämä luvattu käyttäytyykin aivan eri tavalla: hän pyytää Johannekselta kastetta, eikä vaadi tältä mitään. On valtavan puhuttelevaa, että Jumala yllättää jopa tienraivaajansa. Silloin ei ole kai mitään ihmeellistä siinä, että Jumala yllättää meistä jokaisen. 

Me kristityt olemme usein norminvartijoita. Mielestäni se on usein melko hassua, sillä usein niissä tilanteissa, minne Jumala ilmestyy, normit eivät täyty. Jumala syntyikin nuorelle äidille, jonka raskaus oli saanut alkunsa yllättäen ja hämärissä olosuhteissa - ja joka olisi pitänyt surmata aviorikoksesta, jos naisen kihlattu olisi toiminut normien mukaisesti ja noudattanut Mooseksen lakia. Jumala syntyi ihmiseksi siivottomassa tallissa, sillä mitään muuta majapaikkaa ei ollut. Kun Jeesus aloitti toimintansa, hän pyysikin kastetta, vaikka oletusten mukaisesti hänen olisi pitänyt kastaa muita. Kun Jumala toimii maailmassa, hän ei olekaan lähellä täydellisimpiä, menestyvimpiä ja kauneimpia, vaan kaikkein surkeimpia, köyhimpiä, särkyneimpiä. Häpeällisimpiä ja avuttomimpia. Jumala ilmestyy myös keskelle kaaosta ja kuolemaa, vaikka hänen olemukseensa ne eivät kuulukaan, ja usein näyttää kasvonsa kirkkaimmin juuri pahan ja pimeyden keskellä. Koska Jumala voi tulla keskelle keskeneräistä, vähäistä ja kaoottista,  hän voi tulla myös meidän keskellemme. 

Viime aikoina on ollut mielessä läsnä ajatus ristinkantamisesta. Olin pari viikkoa sitten valtavan inspiroivassa vapautuksen teologian opintopiirissä, jossa heräsi kysymys: kuka näyttäisi minulle oman ristini? Olen vakuuttunut siitä, että minun ristini on ymmärtää ja olla lähellä sitä, jonka kanssa minun ei ole helppoa olla. Jonka rakastaminen on minulle syystä tai toisesta vaikeinta. Minun ristini osoittava on juuri se, jonka rakastaminen minulle on kaikkein vaikeinta. Siinä ole mitään helppoa, mutta rakkaudessa harvoin on. Jumala ei kutsu meitä helppoon elämään.

Olen hurahtanut ekumeniaan, ja yksi syy on juuri se, että ekumenia kutsuu minua ymmärtämään niitä, joita on välillä vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä. Ei ole aina helppoa käsittää, että välillä toinen ihan eri tavalla ajatteleva on yhtä lailla kristitty kuin minäkin - onneksi olen alkanut oppia. Olin juuri Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston pyhiinvaellus- ja opintomatkalla Pietarissa, ja täysin odottamattani koin siellä paljon pyhää. Jumala ilmestyi keskelle outoa, käsittämätöntä ja yllättävää - keskelle meidän joukkoamme, johon kuului eri kirkkokuntiin kuuluvia, eri kulttuureissa kasvaneita, eri tavalla uskovia. Halatessani matkalla ollutta ortodoksista isää, hän totesi: "Kristus keskellämme". Niin Hän totisesti oli, vaikka minä en ollut sitä odottanutkaan. 

Rakas, raikas - ja pelottava - syksy

Syksy on täällä. Tuntomerkkejä ovat pimenevät illat, raaka ja tuore maan tuoksu ilmassa, vesilammikot ja teehetket, mutta ennen kaikkea epäinhimillisen täysi kalenteri. On ollut jollakin tavalla helpottavaa kuulla, kuinka elämänhallinta on ilmeisesti muillekin aivan yhtä vaikeaa. Helsinki on täynnä kiinnostavia juttuja ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua tuntikausia (tai vahingossa tarttua suustaan kiinni tunniksi päärakennuksen edessä, vaikka olisi oikeasti kiire muualle). Pää on täynnä sekavuutta ja ihmetystä, pohdintaa ja kipuilua omasta paikasta ja tehtävästä. Mielessä kaihertaa kutsu olla maan suola, mutta miten? 

Maailma tarvitsee suolaa nyt enemmän kuin hetkeen. Mietin, kuinka keskiviikkoisessa vapautuksen teologian opintopiirissä todettiin, kuinka kaikkia pelottaa, ja siksi kristittyjen täytyy olla toivon välikappaleita. Mietin, kuinka tästä maasta on paljastunut rasismin ja muukalaisvihan tyyssija vain muutamassa kuukaudessa. Kuinka osaansa eivät saa vain turvapaikanhakijat, jotka ovat jättäneet kotimaansa syystä tai toisesta, vaan myös vapaaehtoistyöntekijät tai he, jotka yirttävät puolustaa heikkoa ja sorrettua. Kaiken tämän edessä minua pelottaa.

Minua pelottaa, kun mietin kaikkea vihaa ja pahaa oloa, mitä ihmisistä löytyy. Minua pelottaa, kun mietin itsessäni olevaa moralistia, sitä ylemmyydentunnosta elävää puolta, joka haluaa tehdä selväksi, että olen parempi kuin muut enkä koskaan heittelisi polttopulloja ketään kohti. Minua pelottaa, kun tunnustan, etten voi koskaan tietää, voisinko kuitenkin heitellä. Minua pelottaa, kun mietin pikkuveljeäni, jolle en osaa puhua rauhallisesti ja syyllistämättä. Pelottaa, että ajan minulle rakasta veljeä poteroon, jossa ei ole tilaa muulle kuin radikalisoitumiselle ja vihalle. Pelottaa, kun mietin pakolaistulvaa ja sitä, kuinka alaikäisiä turvapaikanhakijoita saapuu maahan saman verran yhdessä päivässä kuin yleensä kuukaudessa. Pelottaa, ettei kukaan mieti pakolaisten integroimista omaa vaatekaappiansa ja ylimääräisten vaateriepujen lahjoittamista pidemmälle. Hallituksen leikkaukset pelottavat - pelottaa, mitä muuta ehtii tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana, kun muutamat kuukaudet ovat kääntäneet tämän maan nurinniskoin.  Pelottaa, mitä on tuleva ja miten siitä selvitään. Ja minähän olen kristitty - kuinka paljon muita mahtaa pelottaa?

Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Jotenkin hämmentävän sopiva muistutus tämän kaiken toivottomuuden keskellä. Haluan luottaa ensimmäisen lukukappaleen ensimmäisiin jakeisiin: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Kristittyjä tarvitaan nyt, sillä me voimme muistuttaa, että meillä on toivo - jokin sellainen toivo, joka on ihmistä ja yhteiskuntaa tai tuntemaamme maailmaa suurempi. Ihmiseen ripustettu toivo ei kauaa kestä - ennemmin tai myöhemmin huomamme, ettemme me pysty muuttamaan maailmaa, sillä me olemme rikki, me olemme vajavaisia, me olemme pieniä. Silloin toivo katoaa. Siksi on hyvä luottaa Jumalaan, jonka kyvyt ovat meitä suuremmat. Jumalaan, joka käyttää meitä rauhantekijöinään. 

Näe minut, Jumala

Taizéssa jouduin kohtaamaan asioita, joita oli jäänyt Suomessa käsittelemättä. Opin kantapään kautta sen, että itseään ei voi paeta: elämäntilanteeni ja kaikki siihen liittyvät kysymykset kyllä seurasivat minua Ranskaan asti. Kipuilin paljon, painiskelin paljon, kyselin paljon itseltäni ja erityisesti Jumalalta. Kai Jumala teki minussa työtä siitä huolimatta, että minusta ei yhtään tuntunut siltä eikä koko ajan ollut edes mitenkään erityisen hyvä olla. Kun toinen viikko ja hiljaisuus läheni loppuaan, minä myös oivalsin joitakin asioita, ainakin osittain. Nyt kerron yhdestä oivalluksesta.

Minä olen monessa asiassa melkoinen suorittaja, ehkä jossakin määrin myös täydellisyyden tavoittelija. Ei ole varmaankaan ihme, että uskostakin - tai ainakin kristittynä olemisesta - on vaarassa tulla yksi suoritus lisää, jota mitataan sillä, kuinka usein ehdin lukea Raamattua, kykenenkö pitämään yllä seurakuntayhteyttä ja kuinka hyvin pystyn allekirjoittamaan kirkon tai kanssakristittyjen opit ja ajatukset. Näin kävikin, ja sen oivaltaminen on melko kipeää, sillä mikään ei voisi olla kauempana siitä, mitä kristinusko oikeasti on ja mihin se kutsuu. Kristinusko ei perustu suorituksiin tai ihmisen omaan pyhyyteen - Jumalan edessä ihminen ei voi tehdä oikeasti mitään, mikä lisäisi arvoamme tai pisteitämme: voi vain olla. 

Minusta oli pikavauhtia tulossa melkoinen kristillisyyden projektityöntekijä - ja samalla tunsin olevani maailman surkein kristitty. Ja mikähän se sellainen on? Onko niitä hyviäkin? Hiljaisuudessa meitä opettanut sisar Müriel totesi meille, ettei hyvä kristitty ole mitään muuta kuin ihminen, joka ymmärtää, ettei selviä ilman Kristusta. Minä olin kuitenkin liittänyt hyvänä kristittynä olemiseen myös tietynlaisen elämäntavan, tavan toimia täydellisesti, johon en kyennyt pystyväni. Ajattelin, ettei minusta ole tulemaan Jumalan kasvojen eteen, kun en itsekään voi katsoa omaa keskeneräisyyttäni ja pahuuttani. Mietin jo, ettei millään ole mitään merkitystä, sillä en kelpaa Jumalalle kuitenkaan - miksi edes olla kristitty?

Sitten oivalsin, että mitä jalkapöydässäni lukeekaan. Teksti on ollut siinä joka päivä reilun vuoden ajan, mutta minä hölmö en vain tajua tai sisäistä. Oivalsin, että yksin armosta on totta, ei pelkkiä sanoja. Oivalsin, että minun täytyy uskaltaa olla sitä, mitä oikeasti olen - kuunnella sen omantunnon ääntä häpeilemättä, minkä Jumala itse on minulle luonut. Minä en voi pakottautua tai ahtautua muottiin, joka en ole minä, sillä se on Jumalan luomistyön ja myös minun itseni halveksumista. En voi pakottaa itseäni ajattelemaan tietyllä tavalla vain siksi, että jotkut kristityt ajattelevat toisin - en, vaikka kuinka haluaisin olla heidän kanssaan samaa mieltä. Voin olla yhä yhtä samaa ruumista, vaikka mielipide-eroja onkin. 

Saavuin Suomeen ja kaikki tuntuu vähän helpommalta. Kaipasin perinteistä luterilaista messua ja synnintunnustusta, jossa saan tuntea, että minä saan tulla Jumalan luokse sellaisena kuin olen. Jumala tietää minun pahat tekoni, ajatukseni ja kaiken minussa asuvan pahan, ja silti olen tervetullut hänen luokseen. Jumala tuntee myös minun epävarmuuteni, miellyttämisen haluni ja taipumukseni suorittaa, ja silti ottaa minut luokseen. Ehkä lempeästi hoitaa minua niin syvältä, etten sitä itse huomaa ennen kuin aikaa on kulunut. Jumala näkee meissä kaiken, kuulee kaiken ja tulee luoksemme, kerta toisensa jälkeen. Jumalalle me olemme totta, vaikkemme aina ehkä haluaisikaan, että Jumala meidät näkee. Ihmeellistä, ei siihen ymmärrykseni yllä.

Vähän aikaa Taizén-matkan jälkeen törmäsin Martti Lindqvistin tekstikatkelmaan ja rukoukseen, jotka todella liikuttivat minua ja tuntuivat tiivistävän tämän asian minussa. 

”Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Osa minusta on hyvää, sellaista mitä olen löytänyt ja saanut. Osa minusta on pahaa, sellaista mistä olen kärsinyt ja mitä häpeän. Kaikki se on minua, minun kohtaloani. Siinä kaikessa haluan olla totta,

koska muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni. Se ei ole yksinkertaista."

Jumalani. Välillä pelkään, että näet minut, välillä taas toivon sitä. Monet kerrat olen yrittänyt tehdä itseni tarpeeksi hyväksi, että voisin näyttää itseni sinulle. Jostakin minulle on jäänyt se olo, että et kestä minua. Olen pelännyt olevani liian ruma, liian paha, liian lapsellinen, liian maallinen, liian vihainen ja liian itsesäälinen. Ehkä myös liian viisas, liian tietoinen ja itsepäinen. Tuntuu kuin minulla olisi liikaa kokemuksia, ajatuksia, tunteita ja muistoja sinulle näytettäväksi. Pelkään teeskentelyä. Pelkään hurskastelua. Pelkään sääliä. Pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään pyhyyttäsi, ehkä hyvyyttäsikin.

Jumalani, minä haluan olla sinulle tosi, niin kuin olen tosi tässä ja nyt itselleni. Mitään muuttamatta, mitään peittämättä, mitään selittämättä ja mitään yrittämättä. Jumalani, loit minut minuksi. En suostu häpeämään sitä elämää, jonka minulle annoit, enkä pettämään sitä ihmistä, joksi minut loit. Minä olen tässä. Kiitos että sinäkin olet. Sinä olet se, joka olet. Niin olen minäkin.
Siunaa minut, niin tunnen eläväni. Aamen.

Minä sanon teitä ystävikseni

Olin viime sunnuntaina syksyn ensimmäisessä Lähetyskirkon messussa. Tajusin vasta kirkon penkissä, kuinka ikävä minulla oli ollutkaan. Ehtoolliselle mennessä meinasi vähän itkettää. Tuntui, että vaikka viime messusta oli kolme ja puoli kuukautta ja välissä ehtinyt tapahtua isoja asioita, melkein elämän kokoisia, messu oli yhä se tuttu ja sama ja oma. Oli paljon tuttuja kasvoja, joita oli kesän aikana melkein ehtinyt jo kaivata.

Taizéssa oli jännää. Tuli paljon oivalluksia, mutta reissuun kuului myös varsinaista Jaakobin painia Jumalan ja jumalasuhteen, uskon ja kutsumuksen kanssa. Koko ajan ei ollut ihan kivaakaan, kun enemmän ahdisti ja oli ikävä. Ensimmäinen viikko oli mainio ja opettavainen, mullistavakin. Hiljaisuudessa vietetty toinen viikko vaikea, ahdistava ja ehdottoman mullistava. Kun ihmiset kysyvät minulta kuulumisia, on vaikea vastata lyhyesti ja selkeästi. Varmaan siksi, ettei minusta tunnu yhtään selkeältä tai siltä, että vastausta voisi millään kertoa lyhyesti. Sillä ei voi. Minun elämässäni on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä niin uskomattomia asioita, että alan pikkuhiljaa uskoa ne ystävän sanat kesäkuun alusta: Anne, Jumalalla on nyt näppinsä pelissä sun elämässä. 

Sitä on välillä niin valtavan vaikea uskoa. Miksi ihmeessä Jumala haluaa muuttaa ja puuttua minun elämääni, kun tässä maailmassa on niin monta asiaa, johon pitäisi puuttua ensin? Kuullessani Välimereen hukkuvista ihmisistä, kasvavasta pakolaistulvasta ja niistä kommenteista, mitä jotkut ihmiset kehtaavat kirjoittaa erotessaan taas kirkosta sen vuoksi, ettei valtiosta voi erota, minä haluan huutaa Jumalalle. Mitä helvettiä on tämä? Miksi sinä et puutu tähän? Lopeta tämä mielettömyys nyt! Miksi sinä minun elämästäni välität - välitä niistä lapsista, jotka huuhtoutuvat Välimeren rannoille ja niistä vanhemmista, jotka joutuvat tunnistamaan lapsensa ruumishuoneella. 

Samalla minun kai pitäisi ymmärtää, ettei se, että Jumala kutsuu ja herättelee minua, millään lailla tarkoita sitä, etteikö Jumala välittäisi myös jokaisesta muusta. Etteikö Kristus hukkuisi yhdessä jokaisen Välimereen hukkuvan kanssa. Jumala tekee jotakin tälle kaikelle, kun hän kutsuu minua; kun hän kutsuu meitä. Muistelen yhtä iltaa Taizéssa, jossa istuimme nuoren pastoriystävän kanssa iltarukouksen jälkeen kirkossa ja kuiskailimme, puhuimme Jumalasta ja leikimme, ettemme huomaa vieressä istuvien vähän ärsyyntyneitä katseita, kun meidän olisi pitänyt olla hiljaa. Ystävä sanoi, että hän ei lakkaa ihmettelemästä, kuinka Jumala ei ole vain luonut tätä maailmaa ja jättänyt sitä oman onnensa nojaan, vaan oikeasti toimii ja on aktiivinen - ja käyttää työtovereinaan meitä. Kuinka valtavasti Jumala kunnioittaa meitä, kun hän haluaa, että me, täydellisen vajavaiset, tavalliset - syntisetkin - olemme mukana hänen työssään. Emme ole palvelijoita, vaan ystäviä, joita palvellaan. Ja jotka siksi saavat voimaa palvella itse. 

Kun mietin tätä kaikkea, ihmettelen, mikä tässä on niin vaikeaa uskoa. Samalla kun tämä kaikki tekee mykäksi, kiitolliseksi ja täydeksi ihmeellisestä ilosta, samalla se tuntuu niin ihmeelliseltä, uskomattomalta, oudolta, naiivilta. Tätä kaikkea kuitenkin auttaa sen ymmärtäminen, etteivät minun ajatukseni ole samoja kuin Jumalan. Jumalan logiikka toimii eri tavalla kuin minun. Minun voimani ei riitä rakastamaan kaikkia, mutta Jumalan riittää. Minun järkeni ei riitä ymmärtämään Jumalan suuruutta ja ajatuksia, mutta onneksi sydän voi ymmärtää jotakin (ei ehkä kuitenkaan kaikkea, kovin pieni sydän se kuitenkin on).  Minä itse en osaa uskoa, mutta usko ei ole minusta, vaan Jumalasta. 

Niin, niistä kuulumisista. Olen monelle kertonut, että vaikka on kiire ja kalenteri täynnä, on silti ihmeellinen onni, ilo ja toivo. Ajatus tulevasta puristaa vatsanpohjasta, kivalla tavalla. Vaikka toki joka viikko (välillä joka päivä) on hetkiä, kun tuleva pelottaa ja ahdistaa, sillä Jumalan tahto ja suunnitelma ei ole minulle mitenkään selvillä ja välillä pelottaa, että Jumala tahtoo minulta jotakin sellaista, mitä en itse tahdo. Kuitenkin haluan muistaa lempeän Jumalan, joka on ollut aina läsnä, vaikka minä en ole sitä välttämättä huomannutkaan. Joka nytkin ehkä vähän puistelee päätään kaikille huolille, ahdistuksille ja peloille. Että mitä se Anne nyt taas turhia stressaa.