Pikku-Joonan seikkailuja (eli kuinka pyytää "tapahtukoon sinun tahtosi")

Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin. 

Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista. 

Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa. 

En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se. 

Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse. 

Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun." 

Sielläkin sinä minua ohjaat

Lähden puolentoista vuorokauden päästä Taizéhen. (Ja juuri nyt tätä kirjoittaessani virnuilen leveästi. Taisin just tajuta, että olen oikeasti lähdössä reissuun.)

En ole oikein tajunnut koko kesänä, että olen oikeasti päättämässä kesääni tavalla, joka voi olla täydellisin lopetus ikinä tälle antoisalle, mullistavalle ja minua muuttaneelle kesälle. Olen tyynesti todennut, melkein asian unohtaneena ja siksi sivulauseessa, kesäsuunnitelmiani uteliaina kyseleville: "Ai niin, menen vielä elokuun lopussa Taizéhen." Pää ei ole ollut oikein kartalla, vaikka reissua suunnittelin jo tammikuussa ja lennot ostin toukokuussa. Korkeintaan päätään nostanut paniikki on ollut jonkinlainen muistutus siitä, että minun pitää laittaa herätys soimaan sunnuntaiaamuksi klo 4.30. 

Omaa jännitystään on tuottanut myös Savossa vallinnut flunssa-aalto, joka on kiusannut niin työkavereita kuin perheenjäseniä, muttei minua, vaikka vastustuskykyni on suorastaan hävettävän huono. Olen kuiskinut hiljaisia rukouksia yläkertaan, että flunssa ohittaisi minut ja säilyisin terveenä. Lisäksi syksyn lukujärjestyksen tekeminen ja lukuisat deadlinet ovat tehokkaasti täyttäneet kalenterini tämän viikon ajan. Lauantaina kirjoitan viimeiset luvatut tekstit, pyykkään ja pakkaan. Ja siivoan varmasti vähän huonetta, johon en enää reissun jälkeen palaa. Niin, muutan kolme metriä oikealle ja huone vaihtuu samalla muutaman neliön isompaan. Äiti ja isä tulevat Helsinkiin päivää ennen minua ja saavat tehdä rankimman ja enimmän työn. Rakkaat raukat. 

Reissu on nyt ensimmäistä kertaa ihka oikea seikkailu, sillä minulla ei ole oikein minkäänlaista varmuutta, miten päästä lentokentältä oikealle juna-asemalle ajoissa. Tai miten päästä Mâcon Lochésta itse Taizéhen? Paluumatka on vielä kuumottavampi, sillä juna lähtee sunnuntaiaamuna Pariisiin niin aikaisin, etteivät bussitkaan vielä kulje. Ilmeisesti minun on otettava superkallis taksi. Joka pitäisi ehkä tilata etukäteen. En ole tietenkään tehnyt sitä. Voisin todeta, että reissu käy melkein testistä, kuinka valtava on rukouksen (tai stressaamisen) voima, mutta mielessäni pyörii uhkaavana muistutuksena Matt. 4:7. 

Jännitystä helpottaa vähän, että vastassa määränpäässä on tuttuja. Kuitenkin jännittää sekin, etten oikeastaan tiedä, mitä odottaa. Joo, olen menossa luostariin. Mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea minun täytyy ottaa mukaan ja miten varautua? Olen kuullut paikasta niin paljon hyvää, että enemmän kuin odotan innoissani, pelkään, etten tykkääkään. Varsin tyypillistä minulle, joka aina haluan olla joukosta erottumaton ja samanlainen kuin muut. Kaiken lisäksi kaksi viikkoa ahdistavassa paikassa tuntuu ajatuksena... no, kamalalta. Kai täytyy vain luottaa, että olen kuitenkin kokemusta rikkaampi reilun kahden viikon päästä, oli kokemus minkälainen tahansa. Enkä lopulta voi mennä minnekään, minne Jumalan suojaava käsi ei yltäisi. 

Olisin kiitollinen, jos minut ja reissuni mainitaan rukouksessa. Ehkä silloin oma jännitys, stressi ja epävarmuus on toissijaista ja jaksaisin paremmin luottaa, että jokin monin verroin pyhempi kantaa. 

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Ai niin, koska olen vähän hassu ja hermoileva, tein kuusi (edit: seitsemän) ajastettua postausta seuraavalle kahdelle viikolle. Julkaisutahti on melkoinen verrattuna viimeisimpiin kuukausiin, mutta ehkä se on vain myönteinen juttu. Luvassa tajunnanvirtaa, pari listaa, PALJASTUKSIA (öööh?), tyypillistä valitusta ja murehtimista, hehkutusta (!) ja muistelua, tajunnanvirtaa ja lisää hehkutusta sekä runsaasti hengellissävytteistä henkilökohtaista avautumista. Sanoinko jo tajunnanvirtaa?  

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)