Rakas, raikas - ja pelottava - syksy

Syksy on täällä. Tuntomerkkejä ovat pimenevät illat, raaka ja tuore maan tuoksu ilmassa, vesilammikot ja teehetket, mutta ennen kaikkea epäinhimillisen täysi kalenteri. On ollut jollakin tavalla helpottavaa kuulla, kuinka elämänhallinta on ilmeisesti muillekin aivan yhtä vaikeaa. Helsinki on täynnä kiinnostavia juttuja ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua tuntikausia (tai vahingossa tarttua suustaan kiinni tunniksi päärakennuksen edessä, vaikka olisi oikeasti kiire muualle). Pää on täynnä sekavuutta ja ihmetystä, pohdintaa ja kipuilua omasta paikasta ja tehtävästä. Mielessä kaihertaa kutsu olla maan suola, mutta miten? 

Maailma tarvitsee suolaa nyt enemmän kuin hetkeen. Mietin, kuinka keskiviikkoisessa vapautuksen teologian opintopiirissä todettiin, kuinka kaikkia pelottaa, ja siksi kristittyjen täytyy olla toivon välikappaleita. Mietin, kuinka tästä maasta on paljastunut rasismin ja muukalaisvihan tyyssija vain muutamassa kuukaudessa. Kuinka osaansa eivät saa vain turvapaikanhakijat, jotka ovat jättäneet kotimaansa syystä tai toisesta, vaan myös vapaaehtoistyöntekijät tai he, jotka yirttävät puolustaa heikkoa ja sorrettua. Kaiken tämän edessä minua pelottaa.

Minua pelottaa, kun mietin kaikkea vihaa ja pahaa oloa, mitä ihmisistä löytyy. Minua pelottaa, kun mietin itsessäni olevaa moralistia, sitä ylemmyydentunnosta elävää puolta, joka haluaa tehdä selväksi, että olen parempi kuin muut enkä koskaan heittelisi polttopulloja ketään kohti. Minua pelottaa, kun tunnustan, etten voi koskaan tietää, voisinko kuitenkin heitellä. Minua pelottaa, kun mietin pikkuveljeäni, jolle en osaa puhua rauhallisesti ja syyllistämättä. Pelottaa, että ajan minulle rakasta veljeä poteroon, jossa ei ole tilaa muulle kuin radikalisoitumiselle ja vihalle. Pelottaa, kun mietin pakolaistulvaa ja sitä, kuinka alaikäisiä turvapaikanhakijoita saapuu maahan saman verran yhdessä päivässä kuin yleensä kuukaudessa. Pelottaa, ettei kukaan mieti pakolaisten integroimista omaa vaatekaappiansa ja ylimääräisten vaateriepujen lahjoittamista pidemmälle. Hallituksen leikkaukset pelottavat - pelottaa, mitä muuta ehtii tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana, kun muutamat kuukaudet ovat kääntäneet tämän maan nurinniskoin.  Pelottaa, mitä on tuleva ja miten siitä selvitään. Ja minähän olen kristitty - kuinka paljon muita mahtaa pelottaa?

Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Jotenkin hämmentävän sopiva muistutus tämän kaiken toivottomuuden keskellä. Haluan luottaa ensimmäisen lukukappaleen ensimmäisiin jakeisiin: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Kristittyjä tarvitaan nyt, sillä me voimme muistuttaa, että meillä on toivo - jokin sellainen toivo, joka on ihmistä ja yhteiskuntaa tai tuntemaamme maailmaa suurempi. Ihmiseen ripustettu toivo ei kauaa kestä - ennemmin tai myöhemmin huomamme, ettemme me pysty muuttamaan maailmaa, sillä me olemme rikki, me olemme vajavaisia, me olemme pieniä. Silloin toivo katoaa. Siksi on hyvä luottaa Jumalaan, jonka kyvyt ovat meitä suuremmat. Jumalaan, joka käyttää meitä rauhantekijöinään. 

Näe minut, Jumala

Taizéssa jouduin kohtaamaan asioita, joita oli jäänyt Suomessa käsittelemättä. Opin kantapään kautta sen, että itseään ei voi paeta: elämäntilanteeni ja kaikki siihen liittyvät kysymykset kyllä seurasivat minua Ranskaan asti. Kipuilin paljon, painiskelin paljon, kyselin paljon itseltäni ja erityisesti Jumalalta. Kai Jumala teki minussa työtä siitä huolimatta, että minusta ei yhtään tuntunut siltä eikä koko ajan ollut edes mitenkään erityisen hyvä olla. Kun toinen viikko ja hiljaisuus läheni loppuaan, minä myös oivalsin joitakin asioita, ainakin osittain. Nyt kerron yhdestä oivalluksesta.

Minä olen monessa asiassa melkoinen suorittaja, ehkä jossakin määrin myös täydellisyyden tavoittelija. Ei ole varmaankaan ihme, että uskostakin - tai ainakin kristittynä olemisesta - on vaarassa tulla yksi suoritus lisää, jota mitataan sillä, kuinka usein ehdin lukea Raamattua, kykenenkö pitämään yllä seurakuntayhteyttä ja kuinka hyvin pystyn allekirjoittamaan kirkon tai kanssakristittyjen opit ja ajatukset. Näin kävikin, ja sen oivaltaminen on melko kipeää, sillä mikään ei voisi olla kauempana siitä, mitä kristinusko oikeasti on ja mihin se kutsuu. Kristinusko ei perustu suorituksiin tai ihmisen omaan pyhyyteen - Jumalan edessä ihminen ei voi tehdä oikeasti mitään, mikä lisäisi arvoamme tai pisteitämme: voi vain olla. 

Minusta oli pikavauhtia tulossa melkoinen kristillisyyden projektityöntekijä - ja samalla tunsin olevani maailman surkein kristitty. Ja mikähän se sellainen on? Onko niitä hyviäkin? Hiljaisuudessa meitä opettanut sisar Müriel totesi meille, ettei hyvä kristitty ole mitään muuta kuin ihminen, joka ymmärtää, ettei selviä ilman Kristusta. Minä olin kuitenkin liittänyt hyvänä kristittynä olemiseen myös tietynlaisen elämäntavan, tavan toimia täydellisesti, johon en kyennyt pystyväni. Ajattelin, ettei minusta ole tulemaan Jumalan kasvojen eteen, kun en itsekään voi katsoa omaa keskeneräisyyttäni ja pahuuttani. Mietin jo, ettei millään ole mitään merkitystä, sillä en kelpaa Jumalalle kuitenkaan - miksi edes olla kristitty?

Sitten oivalsin, että mitä jalkapöydässäni lukeekaan. Teksti on ollut siinä joka päivä reilun vuoden ajan, mutta minä hölmö en vain tajua tai sisäistä. Oivalsin, että yksin armosta on totta, ei pelkkiä sanoja. Oivalsin, että minun täytyy uskaltaa olla sitä, mitä oikeasti olen - kuunnella sen omantunnon ääntä häpeilemättä, minkä Jumala itse on minulle luonut. Minä en voi pakottautua tai ahtautua muottiin, joka en ole minä, sillä se on Jumalan luomistyön ja myös minun itseni halveksumista. En voi pakottaa itseäni ajattelemaan tietyllä tavalla vain siksi, että jotkut kristityt ajattelevat toisin - en, vaikka kuinka haluaisin olla heidän kanssaan samaa mieltä. Voin olla yhä yhtä samaa ruumista, vaikka mielipide-eroja onkin. 

Saavuin Suomeen ja kaikki tuntuu vähän helpommalta. Kaipasin perinteistä luterilaista messua ja synnintunnustusta, jossa saan tuntea, että minä saan tulla Jumalan luokse sellaisena kuin olen. Jumala tietää minun pahat tekoni, ajatukseni ja kaiken minussa asuvan pahan, ja silti olen tervetullut hänen luokseen. Jumala tuntee myös minun epävarmuuteni, miellyttämisen haluni ja taipumukseni suorittaa, ja silti ottaa minut luokseen. Ehkä lempeästi hoitaa minua niin syvältä, etten sitä itse huomaa ennen kuin aikaa on kulunut. Jumala näkee meissä kaiken, kuulee kaiken ja tulee luoksemme, kerta toisensa jälkeen. Jumalalle me olemme totta, vaikkemme aina ehkä haluaisikaan, että Jumala meidät näkee. Ihmeellistä, ei siihen ymmärrykseni yllä.

Vähän aikaa Taizén-matkan jälkeen törmäsin Martti Lindqvistin tekstikatkelmaan ja rukoukseen, jotka todella liikuttivat minua ja tuntuivat tiivistävän tämän asian minussa. 

”Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Osa minusta on hyvää, sellaista mitä olen löytänyt ja saanut. Osa minusta on pahaa, sellaista mistä olen kärsinyt ja mitä häpeän. Kaikki se on minua, minun kohtaloani. Siinä kaikessa haluan olla totta,

koska muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni. Se ei ole yksinkertaista."

Jumalani. Välillä pelkään, että näet minut, välillä taas toivon sitä. Monet kerrat olen yrittänyt tehdä itseni tarpeeksi hyväksi, että voisin näyttää itseni sinulle. Jostakin minulle on jäänyt se olo, että et kestä minua. Olen pelännyt olevani liian ruma, liian paha, liian lapsellinen, liian maallinen, liian vihainen ja liian itsesäälinen. Ehkä myös liian viisas, liian tietoinen ja itsepäinen. Tuntuu kuin minulla olisi liikaa kokemuksia, ajatuksia, tunteita ja muistoja sinulle näytettäväksi. Pelkään teeskentelyä. Pelkään hurskastelua. Pelkään sääliä. Pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään pyhyyttäsi, ehkä hyvyyttäsikin.

Jumalani, minä haluan olla sinulle tosi, niin kuin olen tosi tässä ja nyt itselleni. Mitään muuttamatta, mitään peittämättä, mitään selittämättä ja mitään yrittämättä. Jumalani, loit minut minuksi. En suostu häpeämään sitä elämää, jonka minulle annoit, enkä pettämään sitä ihmistä, joksi minut loit. Minä olen tässä. Kiitos että sinäkin olet. Sinä olet se, joka olet. Niin olen minäkin.
Siunaa minut, niin tunnen eläväni. Aamen.

Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

Vastavuoroisesta jakamisesta

Minulla on takanani suorastaan loistava viikonloppu. Sain olla Suomen Lähetysseuran Lähde liikkeelle! –kurssin ensimmäisessä viikonlopussa, jossa opiskelimme lähetystyön alkeita. Sain kuulla kolmelta naiselta kokemuksia siitä, miltä on tuntunut asua vuosia tai vuosikymmeniä toisessa maassa, toisenlaisessa kulttuurissa ja toisella puolella maapalloa, elää kristittynä ja rakentaa yhdessä paikallisväestön kanssa seurakuntia, kirkkoja, kouluja ja parempaa elämää yhteisöille – erityisesti niiden halveksituille.

Jo ensimmäinen vierailija kertoi minulle jotakin, joka jäi varmasti pysyväksi evääksi tältä kurssilta: toisin kuin usein ajatellaan, vapaaehtois-, kehitysyhteis- tai lähetystyössä ei ole kyse siitä, että länsimaista tullaan auttamaan ihmisiä, jotka eivät voi antaa mitään vastineeksi. Työssä on todellisuudessa kyse jakamisesta, jossa molemmat osa puolet antavat ja saavat riippumatta taloudellisesta tilanteesta tai asemasta yhteisössä.

Pastori Marjaana Toiviainen piti viime viikolla Yleisradion aamuhartauden samasta tematiikasta (hartaus on kuunneltavissa täältä). Kirkon tulisi luopua sanasta ”hyväntekeväisyys” ja lakata puhumasta ”auttajista” ja ”autettavista”- saati sitten ”palvelijoista” ja ”asiakkaista”. Hyväntekeväisyydellä kun saa kunniaa eikä auttajien ja autettavien luokittelu luo muuta kuin epätasa-arvoa. Kirkossa meidän pitäisi olla sisaria ja veljiä, toinen toisillemme ihmisiä, sillä Marjaanan sanoin: ”Vähäosaisuus ei ole identiteetti, vaan elämäntilanne, jota meidät on kutsuttu muuttamaan.”

Kurssilla tuli esiin myös kristinuskon vapauttava ja armollinen sanoma niille, jotka ovat yhteisössään syrjittyjä, halveksittuja ja ulkopuolisia – joita kirkkoon ei välttämättä edes tahdota. Meille kerrottiin järkyttävä kokemus savenvalajanaisesta, josta kukaan ei tuntunut välittävän. Kun nainen oli tehnyt yksinäisyytensä ja mielenterveydellisten ongelmiensa vuoksi itsemurhan, ei kukaan ollut välittänyt, vaikka yhteisön jäsenen kuolema on yleensä koko kylän ja seurakunnan suru. Luonamme vieraillut nainen kertoi, kuinka hän oli tuntikausia yrittänyt saada paikallisesta sairaalasta lääkäriä toteamaan naista kuolleeksi, jotta hänestä saataisiin kuolintodistus. Lääkäri oli todennut hänelle: ”Sehän on vain savenvalajanainen.” Hautajaisissa olivat olleet läsnä vain lähetystyöntekijät.

Kun suhtautuminen joihinkin ihmisiin, ammattiryhmiin tai kastiluokkiin on omassa yhteisössä tämä, tuntuu Jeesuksen toiminnasta lukeminen varmasti ihmeelliseltä. Hän kohtasi syntiset, prostituoidut, veronkerääjät ja samarialaisen naisen kaivolla riippumatta siitä, mikä oli heidän elämäntilanteensa, yhteiskuntaluokkansa tai taloudellinen tilanteensa. Länsimaisen ihmisen silmiin ei Jeesuksen toiminta tunnu niin ihmeelliseltä, sillä meistä jokainen voi varmasti mennä puhumaan kadun juopolle ilman häpeän leimaa. Mutta se, joka pitää tuota juoppoa kanssaan tasa-arvoisena ja kunnioittaa häntä, on jo lähempänä sitä tapaa, miten Jeesus toimi.

Marjaana Toiviainen toteaa radiohartaudessaan: ”Kirkon radikaalius on siinä, että me tulemme kaikista taustoista ja istumme toistemme viereen, polvistumme saman leivän ääreen, ja silloin kaikki ryhmärajat mitätöityvät. Me olemme yhtä. Jokainen meistä on reppana ja auttaja, jokainen on sankari ja epäonnistunut. Hyvän ja pahan raja ei kulje meidän välillämme, vaan meidän sisällämme.”

 

Yhteinen viikonloppumme päättyi messuun Lähetyskirkossa, joka on varmasti kaunein kirkko, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. (Ja siellä oli samanlainen alttariin yhdistetty saarnastuoli kuin kotikirkossani Pohjois-Savossa!)