Kiitän aina kun muistan teitä

Tätä postausta olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan. Olen saanut viettää hienon kesän, jonka varjopuoli oli se, että tutut ja rakkaat ihmiset olivat levittäytyneinä ympäri maata. Ikävä on nyt aika kova, ja  ajattelin, että on aika kirjoittaa tämä. Miksi? Koska ystäviä ei voi oikeasti koskaan kehua liikaa, ja haluan hehkuttaa, kuinka huikeita tyyppejä olen saanut elämääni. Vaikka tämä olisikin vähän noloa. Orientoivasta viikosta on likipitäen vuosi, ja toivoisin, että olisin vuosi sitten luottanut vähän enemmän siihen, että minäkin löydän elämääni turvaverkon. Ehkä tämä tuo myös toivoa niille vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneille ja opintonsa aloittaneille siitä, ettei yksinäisyys ole välttämättä mikään lopullinen tila. 

Kun tulin Helsinkiin ja teologiseen tiedekuntaan, ajattelin olevani jotenkin outo, ihan erilainen kuin kaikki muut. Jälkiviisaana voisin todeta, että imartelin turhan itseäni. Luin vähän aikaa sitten vanhaa Kyyhkysen numeroa, jossa keskivertoteologin prototyyppi kuvaillaan näin: alle 30-vuotias, liberaali kristitty nainen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa päämäärätietoisesti ja pääaineenaan systemaattinen teologia. Hän luokittelee itsensä (tyyliltään) boheemiksi porvariksi ja äänestää Vihreitä. Ja millä tavalla minä olen outo ja erilainen? Tämä juuri kuvaili MINUT! (Okei, systis on vain vaihtoehto pääaineeksi. Enkä tiedä, onko tapani opiskella kovin päämäärätietoinen. Riittääkö pappiskutsumus päämäärätietoisuudeksi?)

Joka tapauksessa, alkuun koin aika suurta kriisiä siitä, kuinka samanmielisiä tyyppejä ei tunnu samalta vuosikurssilta oikein löytyvän. Olin kuitenkin löytänyt ihanan ihmisen kaveriksi jo orientoivalla viikolla, kun työkaveri kesältä oli esitellyt meidät toisillemme. Tämä ihminen toi minulle ensimmäisen kokemuksen minulle siitä, miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka on sellainen konservatiivikristitty. HUI KAUHISTUS. (Joo, tää oli nyt sitä sarkasmia. Ja vähän kettuilua sille vuotta nuoremmalle Annelle.) Tämä ihminen on opettanut minulle melko paljon elämästä ja ystävyydestä tässä vuoden aikana, ja on yksi niistä, joista kiitän ja joita nyt kiitän. Kiitos V. Olet upea, viisas ja määrätietoinen.

No, eräänä syksyisenä päivänä astuin ratikkaan Mäkelänrinteeltä ja huomasin pitkänhuiskean, tutun näköisen tytön istuvan kohdassa, jonka vastapäinen penkki oli vapaa. Tunnistimme toisemme ja juttelimme muutaman sanan. En muista, mitä tarkalleen ajattelin ja mitä me juteltiin: ehkä kysyin Asutko sä tässä lähellä? ja Millä linjalla opiskelet? Tämän saman tytön kanssa olimme myös filosofian ja etiikan pienryhmässä, jossa oli monta muutakin nykyään rakasta. Ne samat nykyään rakkaat löytyivät myös samoilta kreikan luennoilta. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, miten meitä on johdatettu. Kerran keskusteltuamme kotimatkalla tajusin, että tämä tyttöhän ajattelee monista asioista ihan niin kuin minä - molemmat ollaan feministejä, vihreitä ituhippejä ja muutenkin ihan täysin sopimattomia papeiksi. (... ja jos kehtaatkin lisätä tuon sanan eteen sen nelikirjaimisen sukupuolimääritteen, murisemme.)

Niin, tämä sama ratikkatyttö on se, joka tätäkin blogia kanssani kirjoittaa. Kiitos Iiris.

Kaikki oli aluksi outoa ja tuntematonta ja ainoat valmennuskurssilta tutut fuksikaverit erkaantuivat eri tutorryhmien myötä. Kuitenkin erään ihmisen kanssa olin tekemisissä jo puolta vuotta ennen opintojen alkua, vaikka koskaan emme olleet toisiamme tavanneetkaan. Helmikuussa 2014 äitini totesi ollessaan luonani yökylässä, että hän on löytänyt jonkin blogin, jota kirjoittaa vähän minua nuorempi, myös teologian opinnoista haaveileva tyttö. Minä silmäilin blogia vähän silloin, mutta palasin vasta myöhemmin lukemaan blogia kunnolla ja kommentoimaan. Sattuman (?) kautta löysin tämän saman tytön myös toiselta nettifoorumilta, kun tunnistin hänet - kuinka monta teologiballeriinaa Suomessa voi olla? Pääsimme molemmat teologiseen ja minä lähetin facebook-kaveripyynnön heinäkuussa pienen googlettamisen ja kyylämisen jälkeen. (Halutessani en ole yhtään pelottava tai mitään.) Orientoivan viikon alkaessa vilkuttelimme toisillemme juhlasalin toiselta puolelta ja  juttelimme Olkkarissa ja tervehdimme erästä Iidaa, jonka blogia olimme molemmat lukeneet ennen Helsinkiin muuttamista. Tämä sama teologiballeriina johdatettiin siihen filosofian ja etiikan pienryhmään, samaan eksegetiikan ryhmään ja kreikan luennoille. Ekalla kreikan luennolla luimme Johanneksen evankeliumia kahdestaan ääneen ja nauroimme toistemme (ja omille) ääntämysvirheille. Oltiin yhdessä kirkon päivässä, jossa suunniteltiin syyshäät ja naurettiin paljon yhdessä ratikkatytön kanssa. (Muun muassa arpajaisrangaistuksille.) Ollaan puhuttu paljon uskosta, kirkosta ja jumalanpalveluksista, erilaisista jumalakuvista ja siitä, mikä on omaa ja mikä yhteistä. Aktiivisesta ja välillä hiljaisesta Jumalasta. Olen oppinut paljon. (Kiitos E.)

Pienryhmistä ja kreikan luennoilta löytyi myös yksi tyttö, joka on vaikuttanut aika paljon siihen, millä tavoin olen alkanut itsestäni pikkuhiljaa ajatella ja mitä ajattelen myös ystävyydestä. En ole tainnut koskaan kertoa tätä, mutta kun tapasin tämän tytön, ensivaikutelma oli aika pelottava. Tyttö oli hirvittävän fiksu ja viisas, jotenkin paljon kypsempi ja älykkäämpi. Nyt melkein naurattaa, kuinka kylmältä ja etäiseltä tuntunut tyyppi on voinut paljastua niin lämpimäksi, rakastavaksi ja lempeäksi. Tästä ihmisestä on tullut minulle todella tärkeä, ja hän on jaksanut kuunnella ainaista kriiseilyä ja pohdintaani, joka ei ihan heti lopu. Toivon, että minä olen osannut antaa hänelle edes palan siitä, mitä hän on antanut minulle. Rakkautta on saunaillat ja yhteiset messuhetket ja jaetut taakat. Kiitos S.

Samanmielisiä siis löytyi. Erityisen hyvä esimerkki samanmielisistä ystävistä on yksi supernainen, johon sain tutustua uuden ystäväporukan löytymisen myötä. Facebookin "Kuka on sielunkumppanisi?" tai "Kuka olisi täydellinen kämppiksesi?"-testeissä tämä ihana tyyppi löytyy aina tuloksista ja mietin, voikohan kuitenkin olla, etteivät testit olekaan niin leikkimielisiä kuin oletan. Mietin, miten voin olla ansainnut elämääni tämän kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti lempeitä ja epäitsekkäitä ja joiden rinnalla tunnen itseni usein likasaaviksi. Kiitos C, että olet. 

Teologiballeriinan rinnalla elämääni saapui myös yksi tyyppi, jonka etu- ja sukunimen sekoitin niin monta kertaa, että se nolottaa vieläkin (älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti en ole ainoa). Lusmuilevat luonteemme ovat hakeneet tukea toisistaan kylmässä yliopistomaailmassa - en kylläkään tiedä, onko se hyvä vai huono asia - ja tämän naisen toimesta puhelimessani on vieläkin hieman... no, erityisiä kuvia boheemisitseiltä. Tätä tyyppiä on kiittäminen myös siitä, että omasta violetista teologien laulukirjastani löytyy kauniita piirroksia minun ja körttiläisyyden kivuliaasta suhteesta. Onnea ovat olleet vihkokeskustelut kreikan luennoilla, karppaajan epäpyhä kolminaisuus ja  jaetut viinipullot. Kaunis paimen ja haljenneet kahvilautaset. Kiitos T. 

Harvojen ihmisten kanssa voi nauraa, itkeä, puhua epäröimättä Jumalasta, kirkosta ja uskosta, jakaa saman kutsumuksen, sanoa ääneen nolojakin juttuja, valittaa opiskeluista ja mennä jatkoille jumalanpalvelukseen. Tai jumalanpalveluksesta jatkoille. Sanoa ääneen sellaista, jonka ajattelee kiinnostavan ei-ketään, mutta silti salaa luottaa, että joo, tuota toista kyllä kiinnostaa. Ja te, joita en ehkä maininnut: olette tärkeitä myös. Fil. 1:3-4.

Pelosta, erilaisuudesta, radikalisoitumisesta

Viime aikoina seuratessani uutisia, on mielessä kaihertanut pelko. Tuntuu, että ilma on tiheänään vastakkainasettelua, vihaa ja väkivallan uhkaa. Väkivaltainen radikalisaatio on todellisuutta, joka ei koske pelkästään niitä joitakin, jotka tulevat tänne vieraan uskontonsa kanssa, näyttävät erilaisilta ja vievät työt ja naiset. Väkivaltainen radikalisaatio on totta myös kantaväestössä, ja se näkyy erään kansanedustajan kirjoituksissa, Jyväskylän tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa tuhansia kertoja jaetuissa päivityksissä, joissa ei puhuta totta ja uhataan unohtaa painaa jarrua, kun nähdään suojatiellä kävelevä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin me muut. 

On pelottavaa, kuinka läsnä muukalaisviha ja rasismi yhtäkkiä on tässä yhteiskunnassa. Samalla kun mietin näitä, kuulen radiossa uutisia naapurimaastamme ja Malmösta, jossa on jälleen kerran satutettu heitä, jotka ovat niitä, erilaisia, toisenlaisia. Mietin samalla omaa identiteettiäni ja kirkkoa, joka sentään on uskaltanut pitää järjen ääntä tässä asiassa. Eri asia, haluaako enää kukaan kuulla kirkon tai järjen ääntä. Mietin sitä, kuinka ajattelen jokaisen ihmisen olevan luotu, Jumalan kuva, Jumalalle rakas - etnisestä taustasta, uskonnosta tai alkuperästä huolimatta. Mietin, kuinka usein rukoilen, että Jumala tuhoaisi ne muukalaisvihaa kumpuavat ja rasistiset ajatukset minusta, sillä kyllä, minussakin niitä on. Mietin pikkuveljeäni, jolle sanoin kotona heinäkuussa katsellessamme uutisia, että jos huomaa itsessään samanlaisia ajatuksia kuin Olli Immosella tai uusnatseilla, pitää säikähtää. Pikkuveljeni totesi, että "on niillä hyviäkin ajatuksia." 

On varmasti. Mielipiteet eivät vain ole kovin hyviä. Kuitenkin samalla tässä keskustelussa on muistettava, että siellä (väärienkin) mielipiteiden takana on ihmisiä. Tämän julkisen keskustelun piirteenä ja vammana on ollut valtava kuilujen kaivaminen ja raja-aitojen rakentaminen, ja enemmistöllä tuntuu olevan valtava tarve tuomita ja tehdä selväksi, että minä en sentään ole yhtään rasisti, näettekö nyt, kuinka suvaitsevainen olen, kun osallistun sentään tähän Meillä on unelma -mielenilmaukseen ja kaikkea. Siellä radikalisoituneiden mielipiteidenkin takana on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat joidenkin perheenjäseniä ja puolisoja, jotka tuntevat rakkautta, surua, myötätuntoa ja häpeää. Ihan yleisinhimillisiä tunteita, niin kuin "me muutkin" ja joilla on myös niitä "hyviä ajatuksia" (tällä en viittaa niihin mielipiteisiin, jotka ovat olleet mediassa esillä ja jotka piilevät ehkä meillä jokaisella mielen syvimmissä ja pimeimmissä syövereissä). Minun pikkuveljeni on perussuomalainen, mutta silti sillä perussuomalaisella nuorella miehellä on saksalainen vaihto-oppilassisko, jota hän pitää perheenjäsenenään. Sillä samalla perussuomalaisella nuorella miehellä on maahanmuuttajia työkavereinaan, joita hän osaa kohdella arvostaen. Radikalisoitumista ei estä poterojen kaivaminen, kivien heitteleminen ja toiselle puolelle solvauksien huuteleminen. Kukaan ei parane niin, että häntä hakataan päähän nuijalla, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan. Voisin todeta, että sitä nuijaa heiluttelevat ovat sukua niille tyypeille, jotka hakkaavat muita päähän Raamatulla.

Kyllä, synti on saarnattava synniksi, ja minun mielestäni rasismi ja muukalaisviha on nimenomaan sitä. Syntiä. Kuitenkin sitä samaa on meissä kaikissa: asennoitumista toista kohtaan niin, että hän on jotenkin huonompi kuin minä, hän on erilainen ja siksi vaarallinen. Se ilmiö on kuvottava, mutta siihen syntiin eivät lankea vain perussuomalaiset, "roturealistit" ja uusnatsit, vaan me kaikki. En tiedä, mitä saman pöydän ääreen kokoontuminen aiheuttaisi. Lisää tuomitsemista ja tuhoa, vai kuitenkin näkökulmien avartumista ja toisen ymmärtämistä? Ehkä sellaista asennemuutosta, joka muuttaa tätä maata ja yhteiskuntaa niin, että jonakin päivänä jokainen voisi asua ja elää täällä pelkäämättä? 

Vaikka vastaantulija olisikin outo, erilainen ja tuntematon.

Taizéssa olen todennäköisesti saanut kohdata erilaisia ihmisiä, erinäköisiä ja -kokoisia, eri tavalla puhuvia ja ajattelevia, jotka kuitenkin kaikki ovat saman ruumiin jäseniä. Olen onnellinen siitä, että uskon Jumalaan, joka ei tee eroa ihmisten välillä ja joka katselee meitä kaikkia samoin, rakastavin silmin. Meillä on Jumala, jonka sanoma rakkaudesta ja armosta kuuluu kaikille, riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä, alkuperästä tai edes meidän sisällämme asuvista ennakkoluuloista ja vihasta.

Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.)