Tätä postausta olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan. Olen saanut viettää hienon kesän, jonka varjopuoli oli se, että tutut ja rakkaat ihmiset olivat levittäytyneinä ympäri maata. Ikävä on nyt aika kova, ja ajattelin, että on aika kirjoittaa tämä. Miksi? Koska ystäviä ei voi oikeasti koskaan kehua liikaa, ja haluan hehkuttaa, kuinka huikeita tyyppejä olen saanut elämääni. Vaikka tämä olisikin vähän noloa. Orientoivasta viikosta on likipitäen vuosi, ja toivoisin, että olisin vuosi sitten luottanut vähän enemmän siihen, että minäkin löydän elämääni turvaverkon. Ehkä tämä tuo myös toivoa niille vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneille ja opintonsa aloittaneille siitä, ettei yksinäisyys ole välttämättä mikään lopullinen tila.
Kun tulin Helsinkiin ja teologiseen tiedekuntaan, ajattelin olevani jotenkin outo, ihan erilainen kuin kaikki muut. Jälkiviisaana voisin todeta, että imartelin turhan itseäni. Luin vähän aikaa sitten vanhaa Kyyhkysen numeroa, jossa keskivertoteologin prototyyppi kuvaillaan näin: alle 30-vuotias, liberaali kristitty nainen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa päämäärätietoisesti ja pääaineenaan systemaattinen teologia. Hän luokittelee itsensä (tyyliltään) boheemiksi porvariksi ja äänestää Vihreitä. Ja millä tavalla minä olen outo ja erilainen? Tämä juuri kuvaili MINUT! (Okei, systis on vain vaihtoehto pääaineeksi. Enkä tiedä, onko tapani opiskella kovin päämäärätietoinen. Riittääkö pappiskutsumus päämäärätietoisuudeksi?)
Joka tapauksessa, alkuun koin aika suurta kriisiä siitä, kuinka samanmielisiä tyyppejä ei tunnu samalta vuosikurssilta oikein löytyvän. Olin kuitenkin löytänyt ihanan ihmisen kaveriksi jo orientoivalla viikolla, kun työkaveri kesältä oli esitellyt meidät toisillemme. Tämä ihminen toi minulle ensimmäisen kokemuksen minulle siitä, miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka on sellainen konservatiivikristitty. HUI KAUHISTUS. (Joo, tää oli nyt sitä sarkasmia. Ja vähän kettuilua sille vuotta nuoremmalle Annelle.) Tämä ihminen on opettanut minulle melko paljon elämästä ja ystävyydestä tässä vuoden aikana, ja on yksi niistä, joista kiitän ja joita nyt kiitän. Kiitos V. Olet upea, viisas ja määrätietoinen.
No, eräänä syksyisenä päivänä astuin ratikkaan Mäkelänrinteeltä ja huomasin pitkänhuiskean, tutun näköisen tytön istuvan kohdassa, jonka vastapäinen penkki oli vapaa. Tunnistimme toisemme ja juttelimme muutaman sanan. En muista, mitä tarkalleen ajattelin ja mitä me juteltiin: ehkä kysyin Asutko sä tässä lähellä? ja Millä linjalla opiskelet? Tämän saman tytön kanssa olimme myös filosofian ja etiikan pienryhmässä, jossa oli monta muutakin nykyään rakasta. Ne samat nykyään rakkaat löytyivät myös samoilta kreikan luennoilta. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, miten meitä on johdatettu. Kerran keskusteltuamme kotimatkalla tajusin, että tämä tyttöhän ajattelee monista asioista ihan niin kuin minä - molemmat ollaan feministejä, vihreitä ituhippejä ja muutenkin ihan täysin sopimattomia papeiksi. (... ja jos kehtaatkin lisätä tuon sanan eteen sen nelikirjaimisen sukupuolimääritteen, murisemme.)
Niin, tämä sama ratikkatyttö on se, joka tätäkin blogia kanssani kirjoittaa. Kiitos Iiris.
Kaikki oli aluksi outoa ja tuntematonta ja ainoat valmennuskurssilta tutut fuksikaverit erkaantuivat eri tutorryhmien myötä. Kuitenkin erään ihmisen kanssa olin tekemisissä jo puolta vuotta ennen opintojen alkua, vaikka koskaan emme olleet toisiamme tavanneetkaan. Helmikuussa 2014 äitini totesi ollessaan luonani yökylässä, että hän on löytänyt jonkin blogin, jota kirjoittaa vähän minua nuorempi, myös teologian opinnoista haaveileva tyttö. Minä silmäilin blogia vähän silloin, mutta palasin vasta myöhemmin lukemaan blogia kunnolla ja kommentoimaan. Sattuman (?) kautta löysin tämän saman tytön myös toiselta nettifoorumilta, kun tunnistin hänet - kuinka monta teologiballeriinaa Suomessa voi olla? Pääsimme molemmat teologiseen ja minä lähetin facebook-kaveripyynnön heinäkuussa pienen googlettamisen ja kyylämisen jälkeen. (Halutessani en ole yhtään pelottava tai mitään.) Orientoivan viikon alkaessa vilkuttelimme toisillemme juhlasalin toiselta puolelta ja juttelimme Olkkarissa ja tervehdimme erästä Iidaa, jonka blogia olimme molemmat lukeneet ennen Helsinkiin muuttamista. Tämä sama teologiballeriina johdatettiin siihen filosofian ja etiikan pienryhmään, samaan eksegetiikan ryhmään ja kreikan luennoille. Ekalla kreikan luennolla luimme Johanneksen evankeliumia kahdestaan ääneen ja nauroimme toistemme (ja omille) ääntämysvirheille. Oltiin yhdessä kirkon päivässä, jossa suunniteltiin syyshäät ja naurettiin paljon yhdessä ratikkatytön kanssa. (Muun muassa arpajaisrangaistuksille.) Ollaan puhuttu paljon uskosta, kirkosta ja jumalanpalveluksista, erilaisista jumalakuvista ja siitä, mikä on omaa ja mikä yhteistä. Aktiivisesta ja välillä hiljaisesta Jumalasta. Olen oppinut paljon. (Kiitos E.)
Pienryhmistä ja kreikan luennoilta löytyi myös yksi tyttö, joka on vaikuttanut aika paljon siihen, millä tavoin olen alkanut itsestäni pikkuhiljaa ajatella ja mitä ajattelen myös ystävyydestä. En ole tainnut koskaan kertoa tätä, mutta kun tapasin tämän tytön, ensivaikutelma oli aika pelottava. Tyttö oli hirvittävän fiksu ja viisas, jotenkin paljon kypsempi ja älykkäämpi. Nyt melkein naurattaa, kuinka kylmältä ja etäiseltä tuntunut tyyppi on voinut paljastua niin lämpimäksi, rakastavaksi ja lempeäksi. Tästä ihmisestä on tullut minulle todella tärkeä, ja hän on jaksanut kuunnella ainaista kriiseilyä ja pohdintaani, joka ei ihan heti lopu. Toivon, että minä olen osannut antaa hänelle edes palan siitä, mitä hän on antanut minulle. Rakkautta on saunaillat ja yhteiset messuhetket ja jaetut taakat. Kiitos S.
Samanmielisiä siis löytyi. Erityisen hyvä esimerkki samanmielisistä ystävistä on yksi supernainen, johon sain tutustua uuden ystäväporukan löytymisen myötä. Facebookin "Kuka on sielunkumppanisi?" tai "Kuka olisi täydellinen kämppiksesi?"-testeissä tämä ihana tyyppi löytyy aina tuloksista ja mietin, voikohan kuitenkin olla, etteivät testit olekaan niin leikkimielisiä kuin oletan. Mietin, miten voin olla ansainnut elämääni tämän kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti lempeitä ja epäitsekkäitä ja joiden rinnalla tunnen itseni usein likasaaviksi. Kiitos C, että olet.
Teologiballeriinan rinnalla elämääni saapui myös yksi tyyppi, jonka etu- ja sukunimen sekoitin niin monta kertaa, että se nolottaa vieläkin (älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti en ole ainoa). Lusmuilevat luonteemme ovat hakeneet tukea toisistaan kylmässä yliopistomaailmassa - en kylläkään tiedä, onko se hyvä vai huono asia - ja tämän naisen toimesta puhelimessani on vieläkin hieman... no, erityisiä kuvia boheemisitseiltä. Tätä tyyppiä on kiittäminen myös siitä, että omasta violetista teologien laulukirjastani löytyy kauniita piirroksia minun ja körttiläisyyden kivuliaasta suhteesta. Onnea ovat olleet vihkokeskustelut kreikan luennoilla, karppaajan epäpyhä kolminaisuus ja jaetut viinipullot. Kaunis paimen ja haljenneet kahvilautaset. Kiitos T.
Harvojen ihmisten kanssa voi nauraa, itkeä, puhua epäröimättä Jumalasta, kirkosta ja uskosta, jakaa saman kutsumuksen, sanoa ääneen nolojakin juttuja, valittaa opiskeluista ja mennä jatkoille jumalanpalvelukseen. Tai jumalanpalveluksesta jatkoille. Sanoa ääneen sellaista, jonka ajattelee kiinnostavan ei-ketään, mutta silti salaa luottaa, että joo, tuota toista kyllä kiinnostaa. Ja te, joita en ehkä maininnut: olette tärkeitä myös. Fil. 1:3-4.
