Jumala on ollut viime aikoina kovin hiljaa. Tai ehkä ei
sittenkään. Ehkä minulle lauletaan koko ajan, mutta minulla ei ole korvia,
tahtoa tai aikaa kuulla.
Olen löytänyt jumalanpalvelusyhteisön, jossa tuntuu hyvältä.
Voin istua hymyillen kirkon penkissä ja kuunnella kauniita virsiä ja hyviä
sanoja. Olen painanut silmäni kiinni ja kiittänyt ja ehkä vähän pyytänyt
anteeksi, etten ollut tarpeeksi kärsivällinen odottamaan ja luottamaan, että
ehkä minullekin löytyy vielä paikka.
Olen tavannut ja seurannut paljon ihmisiä, joista loistaa
jokin ihmeellinen valo, jota ei loista minusta. Minulla on kauhea tarve olla jotakin jollekin, kun tunnen olevani ei-mitään ei-kenellekään. Olen katsonut ihmisiä alttarin
ääressä ehtoollisella ja ihastellut, kuinka kauniita ja hyviä kristittyjä siinä
onkaan polvistuneena ja niin keskittyneinä. Minä vain pohdin, miten voi olla,
että minäkin saan olla tässä ja että minutkin on kutsuttu häävieraiden
joukkoon, vaikken osaa olla yhtään niin hyvä.
Onko ihan normaalia, että kesken hartauden tarttuu johonkin
sanaan ja ylianalysoi sitä eikä muista hartaudesta mitään muuta kuin oman
analyysinsa? Saanko lukea hartaudessa rukouksen paperista, vaikka kaikilta
muilta tuntuu onnistuvan ihan vain spontaani ääneen rukoilu? Miten voin tuntea
kirkon ja perinteen ja sen kielen niin hyvin, vaikka se on alkanut tuntua
täysin tuntemattomalta? Voiko näin vähäuskoisella edes olla mitään kutsumusta?
Jos en tunne itseäni enkä elämääni, miten voin tuntea
Jumalaakaan?
(Ehkä mulla on pieni alemmuuskompleksi. Ja uskonkriisi. Ja
stressi ja väsyttää.)
