Sielläkin sinä minua ohjaat

Lähden puolentoista vuorokauden päästä Taizéhen. (Ja juuri nyt tätä kirjoittaessani virnuilen leveästi. Taisin just tajuta, että olen oikeasti lähdössä reissuun.)

En ole oikein tajunnut koko kesänä, että olen oikeasti päättämässä kesääni tavalla, joka voi olla täydellisin lopetus ikinä tälle antoisalle, mullistavalle ja minua muuttaneelle kesälle. Olen tyynesti todennut, melkein asian unohtaneena ja siksi sivulauseessa, kesäsuunnitelmiani uteliaina kyseleville: "Ai niin, menen vielä elokuun lopussa Taizéhen." Pää ei ole ollut oikein kartalla, vaikka reissua suunnittelin jo tammikuussa ja lennot ostin toukokuussa. Korkeintaan päätään nostanut paniikki on ollut jonkinlainen muistutus siitä, että minun pitää laittaa herätys soimaan sunnuntaiaamuksi klo 4.30. 

Omaa jännitystään on tuottanut myös Savossa vallinnut flunssa-aalto, joka on kiusannut niin työkavereita kuin perheenjäseniä, muttei minua, vaikka vastustuskykyni on suorastaan hävettävän huono. Olen kuiskinut hiljaisia rukouksia yläkertaan, että flunssa ohittaisi minut ja säilyisin terveenä. Lisäksi syksyn lukujärjestyksen tekeminen ja lukuisat deadlinet ovat tehokkaasti täyttäneet kalenterini tämän viikon ajan. Lauantaina kirjoitan viimeiset luvatut tekstit, pyykkään ja pakkaan. Ja siivoan varmasti vähän huonetta, johon en enää reissun jälkeen palaa. Niin, muutan kolme metriä oikealle ja huone vaihtuu samalla muutaman neliön isompaan. Äiti ja isä tulevat Helsinkiin päivää ennen minua ja saavat tehdä rankimman ja enimmän työn. Rakkaat raukat. 

Reissu on nyt ensimmäistä kertaa ihka oikea seikkailu, sillä minulla ei ole oikein minkäänlaista varmuutta, miten päästä lentokentältä oikealle juna-asemalle ajoissa. Tai miten päästä Mâcon Lochésta itse Taizéhen? Paluumatka on vielä kuumottavampi, sillä juna lähtee sunnuntaiaamuna Pariisiin niin aikaisin, etteivät bussitkaan vielä kulje. Ilmeisesti minun on otettava superkallis taksi. Joka pitäisi ehkä tilata etukäteen. En ole tietenkään tehnyt sitä. Voisin todeta, että reissu käy melkein testistä, kuinka valtava on rukouksen (tai stressaamisen) voima, mutta mielessäni pyörii uhkaavana muistutuksena Matt. 4:7. 

Jännitystä helpottaa vähän, että vastassa määränpäässä on tuttuja. Kuitenkin jännittää sekin, etten oikeastaan tiedä, mitä odottaa. Joo, olen menossa luostariin. Mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea minun täytyy ottaa mukaan ja miten varautua? Olen kuullut paikasta niin paljon hyvää, että enemmän kuin odotan innoissani, pelkään, etten tykkääkään. Varsin tyypillistä minulle, joka aina haluan olla joukosta erottumaton ja samanlainen kuin muut. Kaiken lisäksi kaksi viikkoa ahdistavassa paikassa tuntuu ajatuksena... no, kamalalta. Kai täytyy vain luottaa, että olen kuitenkin kokemusta rikkaampi reilun kahden viikon päästä, oli kokemus minkälainen tahansa. Enkä lopulta voi mennä minnekään, minne Jumalan suojaava käsi ei yltäisi. 

Olisin kiitollinen, jos minut ja reissuni mainitaan rukouksessa. Ehkä silloin oma jännitys, stressi ja epävarmuus on toissijaista ja jaksaisin paremmin luottaa, että jokin monin verroin pyhempi kantaa. 

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Ai niin, koska olen vähän hassu ja hermoileva, tein kuusi (edit: seitsemän) ajastettua postausta seuraavalle kahdelle viikolle. Julkaisutahti on melkoinen verrattuna viimeisimpiin kuukausiin, mutta ehkä se on vain myönteinen juttu. Luvassa tajunnanvirtaa, pari listaa, PALJASTUKSIA (öööh?), tyypillistä valitusta ja murehtimista, hehkutusta (!) ja muistelua, tajunnanvirtaa ja lisää hehkutusta sekä runsaasti hengellissävytteistä henkilökohtaista avautumista. Sanoinko jo tajunnanvirtaa?  

"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi.