Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskeneräisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskeneräisyys. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. elokuuta 2015

Elokuun ajatuksia

Tänä kesänä on tapahtunut paljon ja jännää. Työt loppuivat sunnuntaina, ja olo oli samalla haikea että helpottunut. Valtaisan kiitollinen ainakin. 

Viimeisinä työpäivinä kuulin ihania sanoja, paljon palautetta. Aiempi kokemus kirkosta on ollut, ettei palautetta oikein anneta, ellei ole ihan pakko - eli silloinkin kyse on nootista.  Tämä kesä käänsi kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tärkeintä ei ole kuitenkaan ne kauniit sanat ja kehut. Tärkeämpää on oma kokemus siitä, kuinka minä tästä työstä nautin ja kuinka haluan olla kirkolla töissä. Oli ihanaa suunnitella jumiksia ja kirjoittaa saarnoja. Oli ihanaa kohdata ihmisiä, Kristuksen kuvia, erilaisia ruumiin jäseniä. Oli käsittämättömän ihanaa opettaa. Välillä kuitenkin pelottaa, että tämä kaikki johtuu siitä, että minä vain rakastan omaa ääntäni ja esillä olemista niin paljon. 

Siksi tärkeintä onkin se, mitä ei välttämättä heti ensisilmäyksellä näe. Tärkeintä on se, että Jumala on tehnyt työtään minun avullani ja mikä tärkeämpää, minusta huolimatta. Tänä kesänä olen saanut nähdä Jumalan toiminnan jotenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin kuin aiemmin. Olo on kuin rakastuneella. Jumala voi tulla keskeneräiseen ja kipeään, pimeyteen ja suruun, ahdistukseen ja niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa oma voima, viisaus tai rohkeus ei kanna. Kuinka arvokasta on, että Jumala tuleekin juuri sinne. Jumala on läsnä siellä, missä sielunhoitotilanne osoittautuu niin kinkkiseksi, ettei auta muu kuin kysyä apua puolitutulta papilta - ja kun vastaus on lempeä ja rohkaiseva, juuri tarvitun kaltainen. Jumala on siellä, missä soitetaan puheluja lastensuojeluun, missä väsyneenä itketään, mutta silti nukahdetaan ja saadaan nukkua hyvät yöunet. Jumala on siellä, missä liennytetään nuoren helvetin pelko ja siellä, missä tulehtunut ilmapiiri muuttuu lämpimäksi ja rakastavaksi. Siellä, missä epäilijää tuetaan, ahdistunutta lohdutetaan ja ikävöivää muistutetaan jälleennäkemisen toivosta. Siellä, missä kasvaa kutsu rakentaa seurakuntaa. 

Olen miettinyt paljon ennen tätä kesää, onko minusta tekemään tätä työtä. Onko minusta olemaan väline? Kysymykset tuskin mihinkään häviävät, mutta tämä kesä on toisaalta tuonut kokemuksen siitä, että minusta ehkä tosiaan on. Ohjaajakollega totesi viimeisen rippikoulun loppupuolella: "Anne, Jumala on antanut sinulle opettamisen ja evankeliumin julistamisen armolahjan." Minä en voinut edes kiittää, sillä kykenin vain hymyilemään. Mielessäni kävivät sen samaisen puolitutun papin sanat alkukesästä, jotka kehottivat miettimään vähemmän ja tekemään enemmän, "kun kutsu on kerran annettu." Ja niin minä olen ehkä onnistunut tänä kesänä tekemään. En omin voimin, tietenkään. Voima tulee täydeksi heikkoudessa, niin kuin isosviimeistelyssä saunakassiini toukokuussa kirjoitin. 

Matkustin viime yönä takaisin Helsinkiin. Tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä palata, vaikka tännehän minä pitkin kesää kaipasin. Mietin, miten voi olla, että olen onnistunut antamaan sydämestäni palasia ja jättämään niitä eri paikkoihin. Kotikotiin Savossa, Helsinkiin ja Päiväkumpuun ainakin. Voinko tuntea enää missään olevani kotona? Uskallanko lähteä vaikka kutsutaan, jos paloja jää matkan varrelle vielä enemmän? Jos jonakin päivänä tapaan jonkun, onko enää mitään, mitä antaa, kun palat ovat jo ympäri maailmaa? Näitä tässä mietin, kun Taizén-matka koittaa muutaman päivän päästä. Pelottaa ja jännittää monesta syystä - ei vähiten tästä. 

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Me käymme joulun viettohon (niin maisin miettehin)

Viime päivinä olen ostanut paahdettuja suolapähkinöitä, liivatelehtiä, aprikoosihilloa, leivontasuklaata, säilykekirsikoita, mantelimassaa, maustamatonta tuorejuustoa ja monta muuta asiaa, joita en yleensä ostoskoriini kaupanhyllystä nostele. Käyttänyt satoja euroja joululahjoihin. Olen asetellut piparkakkutaikinaa irtopohjavuoan pohjalle ja kaatanut makaroneja painoksi päälle; jännittänyt uunin edessä, onnistuuko marmoroidun karpalo-juustokakun piparkakkuinen pohja vai ei. Olen koristellut piparkakkuja erilaisilla strösseleillä ja helmillä harmitellen, ettei niistä tule tarpeeksi kauniita. Samalla veljeni on vannottanut, etten koristele kaikkia, koska ei niitä voi silloin syödä. Olen etsinyt satiininauhaa suurille ranskanpastillein koristeluille piparisydämille ja pyytänyt isää ostamaan konjakkia jouluhalon kuorrutetta varten. Jutellut äidin kanssa, minkä muotoisia joulutorttuja meidän pitäisi tehdä. Yhtä aikaa olen sekä miettinyt yltäkylläisyyttä että pyrkinyt täydelliseen jouluun.

Kuva vuosien takaa: jouluaaton aatto 2010.
Samalla, kun ostoskeskukset täyttyvät jouluostoksiaan tekevistä ihmisistä, puhutaan joka ainoa vuosi joulustressistä. Ehditäänkö siivota? Tehdä laatikkoja ja paistaa kinkku? Hankkia kaikille mieleiset lahjat? Samalla mietin, takaavatko siisti koti tai täysi joulupöytä täydellistä joulua. Kinaanko veljeni kanssa silti turhista asioista, heitetäänkö joulupöydässä jokin typerä kommentti jouluevankeliumista (tuleeko se minun omasta suustani)? Eikö joulu ole kuitenkin enemmän mielentila kuin onnistuneiden lahjahankintojen, hyvän ruoan ja järjestelyjen summa?

Lohduttavaa on kuitenkin se, että joulu voi tulla kummankin kaltaiseen kotiin: kotiin, jossa kaikki on täydellistä, mutta todellinen valmistautuminen jäänyt – ja siihen kotiin, jossa joulu on pelkkä mielentila. Jumala ei kavahda keskeneräisyyttä, oli se sitten maallista tai hengellistä. Luo köyhän niin kuin rikkahan saa joulu ihana. Kysymys vain kuuluu, kumpi koti on todellisuudessa rikas ja kumpi köyhä? 


Anne