Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa

Blogimme täyttää kohta vuoden. Mietin, mitä tässä vuoden aikana on ehtinytkään tapahtua. Paljon, aivan älyttömän paljon. Olen käynyt läpi hengellistä murrosta, joka on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ei ole varsinaisesti helpottanut elämääni. Välillä on toivonut, että olisi saanut valita sinisen pillerin ja kaikki olisi pysynyt ennallaan. Sitten mietin taas, ettei Jumala kutsu meitä helppoon elämään, vaan parempaan elämään. 

Olen saanut tavata kuluneen vuoden aikana paljon ihmisiä ja tutustua moneen sellaiseen, joka on käynyt minulle kovin tärkeäksi. Tuntuu, että Jumala on tasoittanut minulle tietä juuri tähän, mitä nyt käyn läpi. Ensi kevät näyttää kovin erilaiselta viimeiseen puoleentoista vuoteen verrattuna, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Tuntuu, että tekemistä on vielä aivan valtavasti - ja silti kolmen viikon päästä olen viettämässä jo joululomaa kotona. Hurjaa (vähän pyörryttää). 

Marraskuussa oli sateesta ja synkkyydestä huolimatta myös ilon hetkiä. Oli työhaastattelukutsut, ystävät, monta ihanaa jumalanpalvelusta, yllättäen löytynyt rippi-isä, Maata Näkyvissä -festarit ja hotelliviikonloppu Turussa, ensilumi ja postikorttimaisemat Päiväkummussa, körttis ja ensi kesäksi  hankittu kesäteologin paikka pääkaupunkiseudulta. Ylioppilaskunnan 147. vuosijuhlat, toogabileet ja rakkaan Changemaker-verkoston 11-vuotissynttärit, joissa hoivasin seitsemänkuista vauvaa, ja mietin, että taidan minä kuitenkin perheen haluta. Marraskuu oli lopulta hyvä ja pimeyden seassa pilkahteli taivaan valoa. 

Kirkastusvuorella

Blogipostaamisesta on tullut tahaton tauko, kun kalenteri ja mieli on täyttynyt kaikella muulla. Melkein naurattaa, kuinka erilaiselta minusta tuntuu nyt kuin viimeksi tänne kirjoittaessani. Monta päivää minusta on tuntunut kuin olisin kirkastusvuorella: olo on keveä, helppo ja hyvä. Joka puolelta tulvii valoa. On ollut helppo uskoa.

Teologien musaillassa kiipesin pitkästä aikaa lavalle, eikä mikään maallinen ole aikoihin tuntunut niin oikealta ja hyvältä. Jännitti vain kivalla tavalla, ja katselin tuttuja ja kannustavia kasvoja yleisössä. Keikan jälkeen sain monta halausta ja vielä enemmän kauniita sanoja. Sydän oli pakahtua.

Sunnuntaina olin messussa esilaulajana, ja tunsin olevani taas paikalla, joka oli minulle entisessä elämässäni Savossa niin tuttu. Jännitti enemmän kuin kiivetä lavalle, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

Olen kiitollinen musiikista, kiitollinen johdatuksesta, kiitollinen ystävistä. Kiitollinen kreikasta, jonka tajusin yhdistäneen meidät yhtenäiseksi joukoksi eksyneiden fuksien merestä ja jonka viimeinen luento oli eilen. Kiitollinen myös systiksen luennosta, jolla vieraili emerituspiispa. Vaikken enää yhtään tiedä, valitako pääaineeksi eksegetiikka vai systemaattinen teologia.

Tänään lauloin liian monta latinankielistä sanaa kirkossa, joka oli epätyypillinen luterilaiseksi. Huomenna lähden leirille, jossa saan ehkä miettiä kaikkea stressaamaani ja pohtimaani luvan kanssa. Nyt on kuitenkin aika nukkua. Päässä soi Lux aeterna luceat eis, Domine.