Vastavuoroisesta jakamisesta

Minulla on takanani suorastaan loistava viikonloppu. Sain olla Suomen Lähetysseuran Lähde liikkeelle! –kurssin ensimmäisessä viikonlopussa, jossa opiskelimme lähetystyön alkeita. Sain kuulla kolmelta naiselta kokemuksia siitä, miltä on tuntunut asua vuosia tai vuosikymmeniä toisessa maassa, toisenlaisessa kulttuurissa ja toisella puolella maapalloa, elää kristittynä ja rakentaa yhdessä paikallisväestön kanssa seurakuntia, kirkkoja, kouluja ja parempaa elämää yhteisöille – erityisesti niiden halveksituille.

Jo ensimmäinen vierailija kertoi minulle jotakin, joka jäi varmasti pysyväksi evääksi tältä kurssilta: toisin kuin usein ajatellaan, vapaaehtois-, kehitysyhteis- tai lähetystyössä ei ole kyse siitä, että länsimaista tullaan auttamaan ihmisiä, jotka eivät voi antaa mitään vastineeksi. Työssä on todellisuudessa kyse jakamisesta, jossa molemmat osa puolet antavat ja saavat riippumatta taloudellisesta tilanteesta tai asemasta yhteisössä.

Pastori Marjaana Toiviainen piti viime viikolla Yleisradion aamuhartauden samasta tematiikasta (hartaus on kuunneltavissa täältä). Kirkon tulisi luopua sanasta ”hyväntekeväisyys” ja lakata puhumasta ”auttajista” ja ”autettavista”- saati sitten ”palvelijoista” ja ”asiakkaista”. Hyväntekeväisyydellä kun saa kunniaa eikä auttajien ja autettavien luokittelu luo muuta kuin epätasa-arvoa. Kirkossa meidän pitäisi olla sisaria ja veljiä, toinen toisillemme ihmisiä, sillä Marjaanan sanoin: ”Vähäosaisuus ei ole identiteetti, vaan elämäntilanne, jota meidät on kutsuttu muuttamaan.”

Kurssilla tuli esiin myös kristinuskon vapauttava ja armollinen sanoma niille, jotka ovat yhteisössään syrjittyjä, halveksittuja ja ulkopuolisia – joita kirkkoon ei välttämättä edes tahdota. Meille kerrottiin järkyttävä kokemus savenvalajanaisesta, josta kukaan ei tuntunut välittävän. Kun nainen oli tehnyt yksinäisyytensä ja mielenterveydellisten ongelmiensa vuoksi itsemurhan, ei kukaan ollut välittänyt, vaikka yhteisön jäsenen kuolema on yleensä koko kylän ja seurakunnan suru. Luonamme vieraillut nainen kertoi, kuinka hän oli tuntikausia yrittänyt saada paikallisesta sairaalasta lääkäriä toteamaan naista kuolleeksi, jotta hänestä saataisiin kuolintodistus. Lääkäri oli todennut hänelle: ”Sehän on vain savenvalajanainen.” Hautajaisissa olivat olleet läsnä vain lähetystyöntekijät.

Kun suhtautuminen joihinkin ihmisiin, ammattiryhmiin tai kastiluokkiin on omassa yhteisössä tämä, tuntuu Jeesuksen toiminnasta lukeminen varmasti ihmeelliseltä. Hän kohtasi syntiset, prostituoidut, veronkerääjät ja samarialaisen naisen kaivolla riippumatta siitä, mikä oli heidän elämäntilanteensa, yhteiskuntaluokkansa tai taloudellinen tilanteensa. Länsimaisen ihmisen silmiin ei Jeesuksen toiminta tunnu niin ihmeelliseltä, sillä meistä jokainen voi varmasti mennä puhumaan kadun juopolle ilman häpeän leimaa. Mutta se, joka pitää tuota juoppoa kanssaan tasa-arvoisena ja kunnioittaa häntä, on jo lähempänä sitä tapaa, miten Jeesus toimi.

Marjaana Toiviainen toteaa radiohartaudessaan: ”Kirkon radikaalius on siinä, että me tulemme kaikista taustoista ja istumme toistemme viereen, polvistumme saman leivän ääreen, ja silloin kaikki ryhmärajat mitätöityvät. Me olemme yhtä. Jokainen meistä on reppana ja auttaja, jokainen on sankari ja epäonnistunut. Hyvän ja pahan raja ei kulje meidän välillämme, vaan meidän sisällämme.”

 

Yhteinen viikonloppumme päättyi messuun Lähetyskirkossa, joka on varmasti kaunein kirkko, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. (Ja siellä oli samanlainen alttariin yhdistetty saarnastuoli kuin kotikirkossani Pohjois-Savossa!)

Liberté, Égalité, Fraternité

Olen yrittänyt jäsentää tunteitani ja ajatuksiani Pariisin terroristi-iskun jäljiltä. Päällimmäisenä tunteena on ollut suunnaton suru sekä menehtyneitä ja heidän läheisiään kohtaan että myös iskun jälkimainingeissa vihapuheen kohteeksi joutuneita viattomia ihmisiä kohtaan.

En halua kajota Charlie Hedbo:n piirustuksiin ja siihen, olivatko ne aiheellisia. Sitä aihetta ei ainakaan minun mielestäni pitäisi käsitellä nyt. Lähes kaksikymmentä ihmistä on saanut surmansa, joten ei ole aika väitellä, loukkaako satiiri liikaa vai onko sekin vain sananvapautta.  Kysymykseen ei välttämättä ole edes ratkaisua, ja en itse osaa muodostaa mielipidettäni, vaikka näinkin netissä hyvin mittavan analyysin Charlie Hedbo:n pilapiirroksista.

Somessa on levinnyt hashtag #jesuischarlie sananvapauden puolesta. Idea on hyvä, mutta halusin lähestyä aihetta Ranskan tasa-vallan tunnuslauseella: liberté, égalité et fraternité.  Joojoo, olen kliseinen, mutta vapaus, veljeys ja tasa-arvo tuntuivat nyt sopivalta jäsentämään ajatuksiani.

Liberté. Kaikilla kuuluisi olla vapaus ilmaista mielipiteensä vapaasti ilman pelkoa kuolemasta tai kidutuksesta. Siinä missä sananvapaus on tärkeää, niin on uskonvapaus. Kaikilla on oikeus uskoa mihin haluaa ja vapaasti, kunhan ei satuta ketään.  

Égalité. Terroristi-iskun jälkimainingeissa on myös tärkeää muistaa kunnioitus muslimivähemmistöjä kohtaan. Suurin osa muslimeista ovat tuominneet teot, ja muslimipoliisi kuoli puolustaessaan toimitusta. Silti, monet ovat hyökänneet muslimeita vastaan, ja Ranskan äärinationalistipuolue on saanut vain lisää kannatusta. Tarvitsemme tasa-arvoa, jotta viha ei lisääntyisi.

Fraternité. Veljeyden takana on kultainen sääntö, joka esiintyy jokaisessa suuressa uskonnossa. Niin, emme me ole kauhean erilaisia. Vaikka uskomme erilailla ja käyttäydymme erilailla. Vaikka olemme erikokoisia, -näköisiä, - pituisia, -värisiä. Veljeys, tai no sisaruus, on sen, minkä kuuluisi yhdistää meitä kaikkia nyt, ei loputon viha. 

Rukoilen kuolleiden puolesta, rukoilen sananvapauden puolesta. Rukoilen vihattomuuden ja rakkauden puolesta.