Rakas, raikas - ja pelottava - syksy

Syksy on täällä. Tuntomerkkejä ovat pimenevät illat, raaka ja tuore maan tuoksu ilmassa, vesilammikot ja teehetket, mutta ennen kaikkea epäinhimillisen täysi kalenteri. On ollut jollakin tavalla helpottavaa kuulla, kuinka elämänhallinta on ilmeisesti muillekin aivan yhtä vaikeaa. Helsinki on täynnä kiinnostavia juttuja ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua tuntikausia (tai vahingossa tarttua suustaan kiinni tunniksi päärakennuksen edessä, vaikka olisi oikeasti kiire muualle). Pää on täynnä sekavuutta ja ihmetystä, pohdintaa ja kipuilua omasta paikasta ja tehtävästä. Mielessä kaihertaa kutsu olla maan suola, mutta miten? 

Maailma tarvitsee suolaa nyt enemmän kuin hetkeen. Mietin, kuinka keskiviikkoisessa vapautuksen teologian opintopiirissä todettiin, kuinka kaikkia pelottaa, ja siksi kristittyjen täytyy olla toivon välikappaleita. Mietin, kuinka tästä maasta on paljastunut rasismin ja muukalaisvihan tyyssija vain muutamassa kuukaudessa. Kuinka osaansa eivät saa vain turvapaikanhakijat, jotka ovat jättäneet kotimaansa syystä tai toisesta, vaan myös vapaaehtoistyöntekijät tai he, jotka yirttävät puolustaa heikkoa ja sorrettua. Kaiken tämän edessä minua pelottaa.

Minua pelottaa, kun mietin kaikkea vihaa ja pahaa oloa, mitä ihmisistä löytyy. Minua pelottaa, kun mietin itsessäni olevaa moralistia, sitä ylemmyydentunnosta elävää puolta, joka haluaa tehdä selväksi, että olen parempi kuin muut enkä koskaan heittelisi polttopulloja ketään kohti. Minua pelottaa, kun tunnustan, etten voi koskaan tietää, voisinko kuitenkin heitellä. Minua pelottaa, kun mietin pikkuveljeäni, jolle en osaa puhua rauhallisesti ja syyllistämättä. Pelottaa, että ajan minulle rakasta veljeä poteroon, jossa ei ole tilaa muulle kuin radikalisoitumiselle ja vihalle. Pelottaa, kun mietin pakolaistulvaa ja sitä, kuinka alaikäisiä turvapaikanhakijoita saapuu maahan saman verran yhdessä päivässä kuin yleensä kuukaudessa. Pelottaa, ettei kukaan mieti pakolaisten integroimista omaa vaatekaappiansa ja ylimääräisten vaateriepujen lahjoittamista pidemmälle. Hallituksen leikkaukset pelottavat - pelottaa, mitä muuta ehtii tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana, kun muutamat kuukaudet ovat kääntäneet tämän maan nurinniskoin.  Pelottaa, mitä on tuleva ja miten siitä selvitään. Ja minähän olen kristitty - kuinka paljon muita mahtaa pelottaa?

Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Jotenkin hämmentävän sopiva muistutus tämän kaiken toivottomuuden keskellä. Haluan luottaa ensimmäisen lukukappaleen ensimmäisiin jakeisiin: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Kristittyjä tarvitaan nyt, sillä me voimme muistuttaa, että meillä on toivo - jokin sellainen toivo, joka on ihmistä ja yhteiskuntaa tai tuntemaamme maailmaa suurempi. Ihmiseen ripustettu toivo ei kauaa kestä - ennemmin tai myöhemmin huomamme, ettemme me pysty muuttamaan maailmaa, sillä me olemme rikki, me olemme vajavaisia, me olemme pieniä. Silloin toivo katoaa. Siksi on hyvä luottaa Jumalaan, jonka kyvyt ovat meitä suuremmat. Jumalaan, joka käyttää meitä rauhantekijöinään. 

Pelosta, erilaisuudesta, radikalisoitumisesta

Viime aikoina seuratessani uutisia, on mielessä kaihertanut pelko. Tuntuu, että ilma on tiheänään vastakkainasettelua, vihaa ja väkivallan uhkaa. Väkivaltainen radikalisaatio on todellisuutta, joka ei koske pelkästään niitä joitakin, jotka tulevat tänne vieraan uskontonsa kanssa, näyttävät erilaisilta ja vievät työt ja naiset. Väkivaltainen radikalisaatio on totta myös kantaväestössä, ja se näkyy erään kansanedustajan kirjoituksissa, Jyväskylän tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa tuhansia kertoja jaetuissa päivityksissä, joissa ei puhuta totta ja uhataan unohtaa painaa jarrua, kun nähdään suojatiellä kävelevä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin me muut. 

On pelottavaa, kuinka läsnä muukalaisviha ja rasismi yhtäkkiä on tässä yhteiskunnassa. Samalla kun mietin näitä, kuulen radiossa uutisia naapurimaastamme ja Malmösta, jossa on jälleen kerran satutettu heitä, jotka ovat niitä, erilaisia, toisenlaisia. Mietin samalla omaa identiteettiäni ja kirkkoa, joka sentään on uskaltanut pitää järjen ääntä tässä asiassa. Eri asia, haluaako enää kukaan kuulla kirkon tai järjen ääntä. Mietin sitä, kuinka ajattelen jokaisen ihmisen olevan luotu, Jumalan kuva, Jumalalle rakas - etnisestä taustasta, uskonnosta tai alkuperästä huolimatta. Mietin, kuinka usein rukoilen, että Jumala tuhoaisi ne muukalaisvihaa kumpuavat ja rasistiset ajatukset minusta, sillä kyllä, minussakin niitä on. Mietin pikkuveljeäni, jolle sanoin kotona heinäkuussa katsellessamme uutisia, että jos huomaa itsessään samanlaisia ajatuksia kuin Olli Immosella tai uusnatseilla, pitää säikähtää. Pikkuveljeni totesi, että "on niillä hyviäkin ajatuksia." 

On varmasti. Mielipiteet eivät vain ole kovin hyviä. Kuitenkin samalla tässä keskustelussa on muistettava, että siellä (väärienkin) mielipiteiden takana on ihmisiä. Tämän julkisen keskustelun piirteenä ja vammana on ollut valtava kuilujen kaivaminen ja raja-aitojen rakentaminen, ja enemmistöllä tuntuu olevan valtava tarve tuomita ja tehdä selväksi, että minä en sentään ole yhtään rasisti, näettekö nyt, kuinka suvaitsevainen olen, kun osallistun sentään tähän Meillä on unelma -mielenilmaukseen ja kaikkea. Siellä radikalisoituneiden mielipiteidenkin takana on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat joidenkin perheenjäseniä ja puolisoja, jotka tuntevat rakkautta, surua, myötätuntoa ja häpeää. Ihan yleisinhimillisiä tunteita, niin kuin "me muutkin" ja joilla on myös niitä "hyviä ajatuksia" (tällä en viittaa niihin mielipiteisiin, jotka ovat olleet mediassa esillä ja jotka piilevät ehkä meillä jokaisella mielen syvimmissä ja pimeimmissä syövereissä). Minun pikkuveljeni on perussuomalainen, mutta silti sillä perussuomalaisella nuorella miehellä on saksalainen vaihto-oppilassisko, jota hän pitää perheenjäsenenään. Sillä samalla perussuomalaisella nuorella miehellä on maahanmuuttajia työkavereinaan, joita hän osaa kohdella arvostaen. Radikalisoitumista ei estä poterojen kaivaminen, kivien heitteleminen ja toiselle puolelle solvauksien huuteleminen. Kukaan ei parane niin, että häntä hakataan päähän nuijalla, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan. Voisin todeta, että sitä nuijaa heiluttelevat ovat sukua niille tyypeille, jotka hakkaavat muita päähän Raamatulla.

Kyllä, synti on saarnattava synniksi, ja minun mielestäni rasismi ja muukalaisviha on nimenomaan sitä. Syntiä. Kuitenkin sitä samaa on meissä kaikissa: asennoitumista toista kohtaan niin, että hän on jotenkin huonompi kuin minä, hän on erilainen ja siksi vaarallinen. Se ilmiö on kuvottava, mutta siihen syntiin eivät lankea vain perussuomalaiset, "roturealistit" ja uusnatsit, vaan me kaikki. En tiedä, mitä saman pöydän ääreen kokoontuminen aiheuttaisi. Lisää tuomitsemista ja tuhoa, vai kuitenkin näkökulmien avartumista ja toisen ymmärtämistä? Ehkä sellaista asennemuutosta, joka muuttaa tätä maata ja yhteiskuntaa niin, että jonakin päivänä jokainen voisi asua ja elää täällä pelkäämättä? 

Vaikka vastaantulija olisikin outo, erilainen ja tuntematon.

Taizéssa olen todennäköisesti saanut kohdata erilaisia ihmisiä, erinäköisiä ja -kokoisia, eri tavalla puhuvia ja ajattelevia, jotka kuitenkin kaikki ovat saman ruumiin jäseniä. Olen onnellinen siitä, että uskon Jumalaan, joka ei tee eroa ihmisten välillä ja joka katselee meitä kaikkia samoin, rakastavin silmin. Meillä on Jumala, jonka sanoma rakkaudesta ja armosta kuuluu kaikille, riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä, alkuperästä tai edes meidän sisällämme asuvista ennakkoluuloista ja vihasta.