Pyhä, pyhä, pyhä

Milloin sinä viimeksi kohtasit jotakin pyhää? Mikä on sinulle pyhää - jotakin luovuttamatonta, jota ilman elämä ei tuntuisi samalta, koska jotakin katoaisi? Listasin pyhäpäivän kunniaksi hetkiä ja asioita, jolloin olen saanut kokea pyhää sekä kosketuksia ja aavistuksia taivaan todellisuudesta. 

1) Puhtaina soivat, a capellana lauletut stemmat.  

2) Myötätuntoinen katse oikealla hetkellä.

3) Ystävän halaus.

4) Tuntemattoman kanssa jaettu hymy.

5) Mykistävä kirkkoarkkitehtuuri, jolloin mietin, ettei kukaan pysty luomaan tällaista ilman jonkun suuremman kosketusta.

6) Luonto.

7) Lämmin elokuun hämärtyvä ilta.

8) Lepo.

9) Iltainen hetki laiturilla istuen ja katsellen, kuinka kaikki on hiljaa kuin itseään suuremman edessä.

10) Itkun ja ahdistuksen keskellä yhtäkkiä päälle laskeutuva lohtu.

11) Radiossa soiva kappale, joka muistuttaa lapsuudesta ja herättää kiitollisuuden elämästä.

12) Jouluyö ja mysteerin tuntu, hämärä olohuone ja hiljaa soivat joululaulut.

13) Ehtoollisen asetussanat.

14) Leipä ja viini.

15) Polvistuminen alttarille. 

16) Se hetki, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa ilman säestystä virren 77 ja pappi riisuu alttarin.

17) Hiljainen hautausmaa, jossa loistaa kynttilämeri.

18) Syysaamu, jolloin ilmassa tuoksuu kirpeä, uusi ja tuttu, ja tiedän, ettei ensilumeen ole enää pitkään.  

19) Tunne johdatuksesta. 

20) Käsi toisen kädessä. 

21) Järjettömältä tuntuva varmuus (vaikka mitään ei ole vielä näköpiirissä).

22) Järjettömältä tuntuvan varmuuden muuttuminen todeksi. 

23) Hiljainen viikko, joka tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä. 

24) Tilanteeseen täydellisesti sopiva raamatunkohta.  

25) Juuri oikeat sanat juuri oikealla hetkellä. 

26) Rakkaus. 

27) Usko.

28) Toivo.  

29) Siioninvirsiseurat.

30) Jumalanpalvelus, joka kestää 1,5 tuntia, mutta tuntuu vartilta.  

31) Jumalanpalvelus, jonka ei tahdo koskaan loppuvan. 

32) Hiekkaristi arkun päällä.

33) Riparin viimeinen ilta (joskus). 

34) Kutsumus. 

35) Kun huonosti etukäteen suunnitellussa hartaudessa osaankin sanoa juuri oikeat sanat. (Pyhä Henki.)

36) Rauhallinen hetki saunassa.

37) Mielenmuutos kielteisestä myönteiseksi.

38) Ahdistuksen muuttuminen mielenrauhaksi. 

39) Vanhojen virsien veisaaminen ja oivaltaminen, että on Jumala, joka pysyy polvesta polveen samana.

40) Risti. Ihan missä tahansa, milloin tahansa. Merkki Jumalan rakkaudesta, joka kykenee muuttamaan epätoivon toivoksi, julman kidutuspaalun armon merkiksi ja kuoleman elämäksi.  

41) Kaipaus, jota mikään maallinen ei taltuta.   

42) Muistot äidin sylistä.

43) Muistot isän kantavista hartioista. 

44) Se hetki, kun joku kampaa hiukset hellästi, letittää tukan ja silittää. 

45) Joululaulujen laulaminen keskellä vuoden pimeintä aikaa ja miettiminen, että on sentään toivo ja valo.

46) Kauniit unet, jotka välähtelevät jostakin muusta kuin tästä ajasta. 

47) Ilo ja riemu sanattomasta ja salatusta. 

48) Kärsimys, jossa Jumala kantaa ja kärsii mukana. 

49) Olkapää, johon nojata. 

50) Ajatus tyhjästä haudasta. 

51) Synninpäästö.

52) Raamattu. 

53) Rukous. 

54) Iltavirsi.

55) Apu yllättävältä taholta. 

56) Kun ei enää jaksaisi, vilpittömät sanat: "Mitä kuuluu?"

57) Kun joku kertoo rukoilleensa puolestani.  

58) Hädän keskellä apu. 

59) Auringonlasku. 

60) Auringonnousu. 

61) Vuorovesi. 

62) Nauru. 

63) Kun eksyneenä löydän tutun ihmisen tai paikan. 

64) Armeliaat sanat. 

65) Kaupungin hälyn keskellä soivat kirkonkellot.  

66) Yhdessä vietetty ateria.  

67) Virsi 225:6. 

68) Illanvietto, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan. 

69) Musiikki. 

70) Kun tapaan uuden ihmisen, joka tuntuu heti tutulta. 

71) Anteeksiannon ateria, yhteyden ateria, muistoateria, pyhä ateria, alttarin sakramentti, ehtoollinen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

72) Virsi 310. 

73) (Yleensä hetkellinen) tunne kristittyjen ykseydestä. 

74) Lähes täydellinen sävellys. 

75) Itku, joka vapauttaa. 

76) Metsä. 

77) Peilityyni järvi. 

78) Jonkin elämää suuremman elokuvan katsominen. 

79) Jonkin elämää suuremman kirjan lukeminen. 

80) Flow. 

81) Rukousvastaus. 

82) Ajaminen keskellä yötä ilman, että pelkää. 

83) Vanhan ystävän tapaaminen (")sattumalta(") ja molemminpuolinen riemu. 

84) Tähtitaivas. 

85) Yllättävä onnentunne. 

86) Oman armolahjansa löytäminen. 

87) Ruska. 

88) Kevään tuoksu. 

89) Kiitos. 

90) Anteeksipyyntö. 

91) Anteeksianto. 

92) Kun näkee jokaisessa vastaantulijassa Kristuksen kasvot. 

93) Kynttilänvalo, teehetki ja ystävä. 

94) Tasavertainen kohtaaminen. 

95) Erilaisuuden ymmärtäminen ja kunnioittaminen. 

96) Valo pimeyden keskellä.  

97) Hyvä ylistysbiisi. 

98) Ajatus näkymättömästä seurakunnasta. 

99) Hengen salpaava taideteos. 

100) Armo. 

Ajattelin alkuun, että teen kaksikymmentä kohtaa. Sitten päätin, että teen 50. 50 jälkeen tajusin, että synninpäästö puuttuu, joten on pakko tehdä sata. Vieläkin löytyisi lisää, mutta jätän sen seuraavaan kertaan. (En ehkä kuitenkaan ensi sunnuntaille.) Siunattua sunnuntaita, muistakaa käskyistä kolmas. 

(Vielä viikko Taizéssa. Minua voi olla edelleen todella vaikea tavoittaa, mutta yrittää saa. Ja muistaa.)

"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi. 

Salattu Jumala

Kirjoitan tätä tekstiä Suomen Lähetysseuran kurssikeskuksessa Päiväkummussa. Välttelen junalipun ostamista ja pakkaamista, vaikka aikaa lähtöön on enää kuutisen tuntia. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä haluan lähteä ja saada kaiken entiselle tolalle - välillä taas taistelen vastaan halua soittaa pomolle ja kertoa, etten tule töihin, vaan jään tänne koko kesäksi. (No okei, tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi en ole oikeasti harkinnut sitä.) 

Olen viettänyt täällä viikon voluna eli talkoohommissa. Sunnuntaina saavuin serkkuni yo-juhlista Tampereelle palaavan tätini kyydissä autioon Päiväkumpuun, jossa sain viettää puoli päivää ihan vain itseni kanssa. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta asenne ainakin oli se, että minä tulen tänne palvelemaan ja rakentamaan Jumalan valtakuntaa jollakin niin perusduunilla kuin vessojen siivouksella. Ajattelin saavani merkityksellisyyden tunnetta sillä, että minä todellakin teen täällä jotakin, joka on ihan tavallista mutta tarpeellista. 

Kuinka väärässä sitä taas ihminen saattoikaan olla. 

Tämä viikko on ollut hengellisesti... mullistava. Kirkkovuodessa viikolla juhlittiin Pyhää Kolminaisuutta ja teemana oli Salattu Jumala, eikä aihe varmaankaan olisi voinut olla sopivampi. Minulle Jumala on tällä viikolla paljastanut kasvoistaan jotakin, minkä olen aina ajatellut olevan minulle jotakin liian tuntematonta, vierasta tai suurta. Jotakin liian kaukaista sille arkailevalle, ikävöivälle ja hiljaiselle uskolle, joka on minulle niin kotoista ja omaa. Kuitenkin saadessani kohdata uuden puolen Jumalasta, en hypännyt nahoistani, vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut kauhuissani. Minussa oli tapahtunut jotakin salattua muutosta, josta en ole ollut edes tietoinen. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Jumala oikeasti tietää, mikä kullekin on parasta. (Jopa minulle, vaikka sitä onkin niin vaikea uskoa.) Täällä minua on palveltu ja minulle annettu - toivon, että olen kyennyt antamaan tälle paikalle ja ihmisille edes jotakin, vaikka vapaapäivieni määrä kaksinkertaistuikin sairastumisen takia kahdesta neljään.

Tasan kuusi vuotta sitten minut konfirmoitiin Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kaiken viime aikoina tapahtuneen valossa on mietityttänyt, minkälaista matkaa olen saanut kulkea sen jälkeen. Silloinkin olin kipeä ja kuumeessa, mutta muuten olen aika erilainen tyyppi ja elämäntilanne on muuttunut monin tavoin kuudessa vuodessa. Siitä huolimatta vierellä on yhä se sama, salattu Jumala. Aika mieletön juttu. 

(No niin, nyt alkaa se pakkaaminen ja junalipun hankkiminen. En tiedä, itkenkö vai enkö - eilen illalla vuodatin jo kyyneleitä Riihikirkossa, kun minut lähtösiunattiin. Tunsin itseni niiiin teiniksi.) 

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää.