Salattu Jumala

Kirjoitan tätä tekstiä Suomen Lähetysseuran kurssikeskuksessa Päiväkummussa. Välttelen junalipun ostamista ja pakkaamista, vaikka aikaa lähtöön on enää kuutisen tuntia. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä haluan lähteä ja saada kaiken entiselle tolalle - välillä taas taistelen vastaan halua soittaa pomolle ja kertoa, etten tule töihin, vaan jään tänne koko kesäksi. (No okei, tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi en ole oikeasti harkinnut sitä.) 

Olen viettänyt täällä viikon voluna eli talkoohommissa. Sunnuntaina saavuin serkkuni yo-juhlista Tampereelle palaavan tätini kyydissä autioon Päiväkumpuun, jossa sain viettää puoli päivää ihan vain itseni kanssa. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta asenne ainakin oli se, että minä tulen tänne palvelemaan ja rakentamaan Jumalan valtakuntaa jollakin niin perusduunilla kuin vessojen siivouksella. Ajattelin saavani merkityksellisyyden tunnetta sillä, että minä todellakin teen täällä jotakin, joka on ihan tavallista mutta tarpeellista. 

Kuinka väärässä sitä taas ihminen saattoikaan olla. 

Tämä viikko on ollut hengellisesti... mullistava. Kirkkovuodessa viikolla juhlittiin Pyhää Kolminaisuutta ja teemana oli Salattu Jumala, eikä aihe varmaankaan olisi voinut olla sopivampi. Minulle Jumala on tällä viikolla paljastanut kasvoistaan jotakin, minkä olen aina ajatellut olevan minulle jotakin liian tuntematonta, vierasta tai suurta. Jotakin liian kaukaista sille arkailevalle, ikävöivälle ja hiljaiselle uskolle, joka on minulle niin kotoista ja omaa. Kuitenkin saadessani kohdata uuden puolen Jumalasta, en hypännyt nahoistani, vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut kauhuissani. Minussa oli tapahtunut jotakin salattua muutosta, josta en ole ollut edes tietoinen. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Jumala oikeasti tietää, mikä kullekin on parasta. (Jopa minulle, vaikka sitä onkin niin vaikea uskoa.) Täällä minua on palveltu ja minulle annettu - toivon, että olen kyennyt antamaan tälle paikalle ja ihmisille edes jotakin, vaikka vapaapäivieni määrä kaksinkertaistuikin sairastumisen takia kahdesta neljään.

Tasan kuusi vuotta sitten minut konfirmoitiin Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kaiken viime aikoina tapahtuneen valossa on mietityttänyt, minkälaista matkaa olen saanut kulkea sen jälkeen. Silloinkin olin kipeä ja kuumeessa, mutta muuten olen aika erilainen tyyppi ja elämäntilanne on muuttunut monin tavoin kuudessa vuodessa. Siitä huolimatta vierellä on yhä se sama, salattu Jumala. Aika mieletön juttu. 

(No niin, nyt alkaa se pakkaaminen ja junalipun hankkiminen. En tiedä, itkenkö vai enkö - eilen illalla vuodatin jo kyyneleitä Riihikirkossa, kun minut lähtösiunattiin. Tunsin itseni niiiin teiniksi.) 

Kokemuksia kasvattavasta kärsimyksestä

Pidin viime lauantaina ensimmäisen seurapuheeni koskaan. Ehkä aiheutan joillekin kauhean järkytyksen, mutta silläkin uhalla paljastan, että kyseessä eivät olleet körttiseurat. Koska minua pyydettiin eräisiin helsinkiläisessä seurakunnassa toukokuun alussa pidettäviin körttiseuroihin puhumaan ja tilapäisessä mielenhäiriössä suostuin, koin Päiväkummussa vietettävien riihikirkkoseurojen olevan sopiva matalakynnyksen tilaisuus avata suu ja puhua jotakin viime aikoina koetusta. Jännitti älyttömästi enkä muista vieläkään kaikkea, mitä suustani päästin. Kuitenkin ajattelin, että voisin täällä blogissakin jakaa joitakin samaan tematiikkaan liittyviä ajatuksia kirjallisessa sekä paljon pitemmässä (ja selkeämmin ymmärrettävässä?) muodossa.

Kun olin kymmenen, tätini kuoli suhteellisen nopeasti edenneeseen syöpään. Hän oli nuori, vasta 45-vuotias eikä syöpää, jota hän sairasti, olisi pitänyt edes esiintyä niin nuorella iällä. Tätini kuoleman jälkeiset kaksi vuotta olivat tähänastisen elämäni vaikeimmat vuodet: koin valtavaa ahdistusta, kuolemanpelkoa ja uskoni horjui oikeastaan ensimmäistä kertaa. Pelkäsin läheisteni menettämistä niin paljon, etten uskaltanut koskaan hyvästellä heitä lähtiessäni ja itkin lähes joka ilta. Pidin itseäni ateistina ja perustelin uskomattomuuteni sillä syyllä, mikä minulle on ollut suhteessani Jumalaan ongelmallisinta ja on sitä edelleen: miten Jumala voi sallia ihmisestä riippumattoman kärsimyksen?

Osa pahuudesta on ollut minulle aina ymmärrettävissä, pidänhän syntiinlankeemusta realistisesti tätä maailmaa ja ihmisen käyttäytymistä selittävänä – mutta miten Jumala voi sallia kärsimyksen, joka ei ole ihmisen käsissä: parantumattomien sairauksien syntymisen, luonnonkatastrofit ja itseään väärällä tavalla monistavat solut? Jälkeenpäin olen ajatellut vaiheen olleen jonkinlaista mykkäkoulua Jumalalle, sillä samalla kun podin uskonkriisiä, ajatus kaiken päättymisestä kuolemaan tuntui kestämättömältä. Ehkä kyse oli jonkinlaisesta jumalakuvan muuttumisesta ja sen käsittelemisestä. Kuitenkin ahdistus jossakin vaiheessa loppui, vaikka tuntui, ettei se voisi koskaan loppua.

Elämäni vaikein vaihe jätti kokemuksen siitä, että vaikka elämä tuntuisi kuinka raa’alta, synkältä ja tarkoituksettomalta, tuo tunne ei ole lopullinen. Erityisen arvokas kokemus oli viime syksynä, kun terveys reistaili, tunsin itseni valtavan yksinäiseksi enkä tuntunut löytävän paikkaani. Vaikka odotan tälläkin hetkellä koepalojen testituloksia eikä elämä edelleenkään ole sateenkaaria ja pilvilinnoja, olen saanut jälleen kokemuksen siitä, ettei luottamus kärsimyksen (edes hetkelliseen) helpottamiseen ole turhaa. Ehkä kyse on jostakin Jumalan salatusta tavasta kasvattaa minussa myötätuntoa, herkkyyttä ja taitoa elää – ja taitoa jonakin päivänä myös kuolla ja jättää elämäni suurempiin käsiin. Tietenkään kaikkea kärsimystä ei voi selittää kasvattavana: joskus kärsimys on niin absoluuttista, ettei siinä voi nähdä mitään kasvattavaa. Olen kiitollinen siitä, etten ole vielä koskaan joutunut sellaista kärsimystä kokemaan. Minulle tätini kuolema oli ehkä kasvattavaa kärsimystä, kun taas hänen lapsilleen, puolisolleen, äidilleen ja sisaruksilleen kärsimys saattoi näyttäytyä täysin tarkoituksettomana. Olisi myös itsekästä väittää, että tätini kuoleman tarkoitus olisi jotenkin kasvattaa meitä muita jäljelle jääneitä - en todellakaan pysty uskomaan, että Jumala kasvattaisi ketään ottamalla toisen ihmisen hengen pois. 

En ole koskaan saanut kokea mitään radikaalia kokemusta uskoon tulemisesta, mutta olen usein miettiessäni elämääni saanut vahvan tunteen johdatuksesta. Olen syntynyt tapaluterilaiseen perheeseen, jossa minulle ei opetettu edes iltarukousta, mutta jostakin syystä vanhempani lukivat meille lasten Raamattua ja minä koin luetut tarinat koskettavina ja samaistuttavina. En tiedä, olisinko ilman kaikkea koettua – pahaakin – saanut vahvaa kutsua ihmisten auttamiseen, maallisten tuskien jakamiseen ja kokemusta siitä, että minun täytyy tehdä se juuri pappina. Minulla eikä ehkä kenelläkään muullakaan kristityllä ole vastausta teodikean ongelmaan, mutta ainakin voimme luottaa siihen, että Jumala kärsii yhdessä ihmisen kanssa, oli kärsimyksen syy mikä tahansa.