"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi. 

Teologivappu 2015

Ensimmäinen vappu ylioppilaana ja Helsingissä on nyt koettu. Kahden päivän jälkeen plakkarissa on neljä uutta haalarimerkkiä, sotkettu unirytmi ja ehkä ripauksen yhteisöllisempi opiskelijaporukka. Ehkä myös liikaa ääneen sanottuja sanoja ja aiempaa syvempi paniikki kaikesta tekemättömästä.

Palataan kuitenkin vielä siihen hetkelliseen huolettomuuteen ja ensimmäiseen koettuun Helsinki-vappuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajusin, että oikeasti asun Helsingissä, sillä väkijoukon määrä oli... valtava. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pysyn hiljaa ja saatte vetää omat johtopäätöksenne ensimmäisen teologivapun laadukkuudesta! ;)

Meininki Mantalla oli riehakas, eikä tunnelma laskenut, kun lakit saatiin päähän ja suunnattiin kohti täyttä Senaatintoria ja tuomiokirkon portaita. Vappuallianssi ei vuorostaan täyttänyt pienimpiäkään odotuksia, joten suuntasin kotiin jo ennen kymmentä. Mikä oli ihan hyvä asia, sillä aikainen kotiintulo takasi sen, että ehdin juuri ja juuri teologien yhteislähtöön vappupiknikille ja saatoimme edustaa virkeinä (ja aavistuksen vahingoniloisina muiden vähemmän-virkeästä-olosta) Kaivopuistossa. 

Hyvää alkanutta toukokuuta! 

Turhuuksien turhuus?

”Teologiset tiedekunnat joutaisivat kokonaan privatisoiduiksi. Jos pitää säästää, kannattaa aloittaa kaikilla tavoin hyödyttömimmästä.”

Näin laukoo Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg. Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin tuohtumus. Miten joku voi sanoa, että teologia on kaikin tavoin hyödytöntä? Elämme maailmassa, jossa on aina ollut ja tulee aina olemaan uskontoja. Miten teologia voi olla hyödytöntä? Tajusin kuitenkin pian, että kyseinen professori ei taida oikeasti tietää, mitä teologia oikeasti on. Ajattelinpa siis jakaa muutaman hauskan faktan teologiasta, mikä osoittaa, että teologia ei ole, Raamattua siteeraten, ’turhuuksien turhuus’.

1.Teologia on tiedettä
Vaikka olenkin fuksi, voin sen jo sanoa, että teologia ei ole rukouspiirejä ja ’jeesustelua’ (ok pidimme kavereiden kesken rukouspiirin ennen filosofian tenttiä, mutta sitä ei lasketa). Emme aloita päiviä yhteisillä aamuhartauksilla tai laula ruokarukousta niin kuin rippikoulussa konsanaan. Me tehdään ihan oikeasti tieteellistä ja objektiivista tutkimusta, joka on täysin tunnustuksetonta.

2.Kaikki teologit eivät ole pappeja
 Teologeista on ”pappislinjalla” vain 40-50%. Teologeja on kaikkialla: opettajia, tutkijoita, toimittajia, asiantuntijoita. Turhuuksien turhuudet ovat soluttautuneet kaikkialle yhteiskuntaan: ne voivat olla jopa naapureitasi. Varokaa vain.

3. Teologit eivät ole kaikki ”hihhuleita”
Teologeja on kaiken karvaisia ja kokoisia. Meitä on eri kirkkokunnista, eri uskontokunnista, ateisteja, konservatiiveja, liberaaleja, homoja, heteroita, varmaan myös alieneita ja muutama mörköotuskin.

4. Teologia on vanhin tiede, mitä opetetaan yliopistossa
Kuka pystytti yliopistolaitoksen keskiajalla? Kirkko. Mitä opiskeltiin ensimmäisenä? Teologiaa. Mikä on Helsingin yliopiston vanhin tiedekunta? Teologinen.
Kunnioittakaa vanhempia, hyvät ihmiset.

5. Teologia on ihan vakavasti ottaen hyödyllistä
Jos kirkko kouluttaisi papit pappiseminaareissa, tulevat papit eivät välttämättä oppisi kriittistä ajattelua ja uskontodialogia. Eikö se ole nimenomaan tärkeää, että papit eivät ole ns. sokeita? Eikö ole tärkeää, että yhteiskuntaan valmistuu asiantuntijoita, jotka tietävät yhdestä maailman vaikuttavimmasta ilmiöstä eli uskonnollisuudesta? Professori Wibergin ajatusmallin mukaan myös varmasti moni muukin on hyödytöntä, kuten vaikka filosofia, kulttuuriantropologia, folkloristiikka ja niin edes päin. Miksi yhteiskunnassa täytyisi työskennellä pelkkiä tehokoneita, jotka vain tuottavat ja tuottavat?

 - Iiris, ilmeisesti turhaa opiskeleva turhuus

Kiitos Egyptin prinssille, että on olemassa näin hyvä gif.

 Ps. Teologia on nykypäivänä harvinainen oppiaine yliopistoissa. Mehän voisimme periaatteessa ryhtyä uhanalaiseksi lajiksi, niin saataisiin jotain suojelusta!

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)

Arkihuolesi heitä

Tänään tein viimeisen tentin tälle syyslukukaudelle ja mun joululoma on nyt virallisesti alkanut. Huomenna Onnibus vie minut joulunviettoon kotiseudulle Pohjois-Savoon (jossa on lunta!). Sitä ennen pitäisi vielä siivota, pakata ja kokoustaa Etelärannassa KUA:n toimistolla ensi vuoden kampanjasta. Arkihuolien määrä on kuitenkin nyt pienempi kuin kertaakaan tänä syksynä.

Ensimmäinen syksy yliopistossa ja Helsingissä oli rankempi kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpoksi sitä ei voi väittää hyvällä tahdollakaan. Minut tuntevat tietävät melko hyvin, mistä olen kärsinyt, ja heidän tiedossaan sen on hyvä pysyäkin. Kuitenkin lyhyesti sanottuna olen toivottavasti saanut sairaalakiintiöni täyteen koko yliopisto-opintojeni ajalta.

Kuitenkin syksy oli myös antoisa. Olen oppinut valtavasti – en luentojen myötä, vaan ihan vain elämän myötä. Opin arvostamaan (jälleen kerran) terveyttäni, nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Opin sen, että kaikkea en voi jättää viime tippaan – yllättäen voikin käydä niin, että ne viimeiset illat ennen tenttiä tai esseen deadlinea kuluvatkin sairaalassa tai sängyn pohjalla (tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toteuttaisin aina oppimaani käytännössä…).

Syksyn aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että on hankala uskoa, miten olen oikeasti asunut Helsingissä vasta nelisen kuukautta. Kun kaikki tuntui toivottomalta ja kipu oli sanoinkuvaamatonta, mietin, oliko tämä yhtään hyvä idea. Jos ne uskontojen laudaturit, stipendit ja hyvät pääsykoepisteet eivät kertoneetkaan todellisuudessa yhtikäs mistään, vaan teologia onkin minulle täysin väärä ala. Jos muutinkin väärään kaupunkiin. Jos olenkin teologiksi ihan liian vääränlainen enkä vain löydä paikkaani. Jos ne kaikki vastoinkäymiset olivat jonkinlaista rangaistusta minulle siitä, minkälainen olen ja mitä kaikkea hyvää olen aiemmin saanut (näin todella ajattelin, vaikka se omaa moraalitajuani ja kuvaani Jumalasta vastaan sotiikin).

Tämä syksy on ollut minulle ennen kaikkea opetusta siitä, kuinka kaikki kääntyi kuitenkin paremmaksi, vaikka minä en siihen jaksanut luottaakaan. Olen viimeisen puolentoista kuukauden sisällä löytänyt uskomattoman ystäväjoukon teologian fukseista (ehkä parhaimman ikinä), enkä voisi olla heistä kiitollisempi. Jotakin hyvää sairastuminenkin toi, sillä sain selville, että minusta välitetään enemmän kuin olisin voinut kuvitella. (Kiitos rukouksista jokaiselle.)

Lähestyvä joulu on kirkastanut synkkää, sateista joulukuuta. Huomenna kotiin, jossa saan olla loppiaiseen asti. Viimeisetkin arkihuoleni jätän Helsinkiin. 

Anne

Tervetuloa tutulle kalliolle

Hei vain,

ja tervetuloa blogiimme! Olemme kaksi teologian opiskelijaa Helsingistä, jotka ovat aloittaneet opintonsa tänä syksynä. Pistimme blogin pystyyn, koska Iiris täytti facebook-profiilinsa ylipitkillä mielipidekirjoituksilla ja tajusi, että oli aika aloittaa oma blogi facebook-kavereiden kiusaamisen sijaan. Asiaa Annelle selittäessään, Anne ehdotti: ”Hei! Perustetaan YHTEINEN blogi!”

… ja tässä sitä ollaan: kirjoittamassa aloituspostausta maanantaiaamupäivänä keskellä joulukuun ruuhkaisinta viikkoa. Kreikan luento alkaa kahden tunnin kuluttua, emmekä kumpikaan ole tehneet läksyjä. Kuten huomata saattaa, olemme lukuisien muiden asioiden ohella taitavia myös asioiden priorisoimisessa. Toivomme, että tämä taitomme ei pistä silmään blogia silmäillessä.

 Olemme oikeastaan täydellinen parivaljakko yhteisen blogin aloittamiseen. Olemme molemmat juuri muuttaneet toiselta paikkakunnalta suureen ja tuntemattomaan (ehkä pelottavaankin) Helsinkiin. Opiskelemme molemmat teologiaa ja ajatusmaailmamme on hämmentävän samanlainen. Molemmat ovat feministi-liberaali-viherpiipertäjiä ja (toivottavasti) myös tulevia pappeja, jotka inhoavat sanaa naispappi.

Blogiltamme voi siis odottaa vahvoja mielipiteitä rakastavalla sävyllä esitettynä sekä ihan tavallista nuorten opiskelijoiden arkea. Lisäksi Iiriksen huonolta huumorilta ei voi välttyä (tuskin myös Annenkaan). Blogimme nimi ”Tutulla kalliolla” on peräisin - mistäs muualtakaan - kuin Raamatusta. Tuttu kallio on viittaus kristilliseen perinteeseen ja uskoon, joka meitä molempia tukee. Vaikka asumme vieraassa kaupungissa ja elämäntilanteemme on uusi, olemme silti tutulla kalliolla.

Toivottavasti jäät seuraamaan kuulumisiamme tänne eksyttyäsi, sinä kiva ja suurenmoinen lukija! Me ryhdymme nyt tekemään kreikan läksyjä. (Ehkä.)         

- Anne ja Iiris