Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa

Blogimme täyttää kohta vuoden. Mietin, mitä tässä vuoden aikana on ehtinytkään tapahtua. Paljon, aivan älyttömän paljon. Olen käynyt läpi hengellistä murrosta, joka on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ei ole varsinaisesti helpottanut elämääni. Välillä on toivonut, että olisi saanut valita sinisen pillerin ja kaikki olisi pysynyt ennallaan. Sitten mietin taas, ettei Jumala kutsu meitä helppoon elämään, vaan parempaan elämään. 

Olen saanut tavata kuluneen vuoden aikana paljon ihmisiä ja tutustua moneen sellaiseen, joka on käynyt minulle kovin tärkeäksi. Tuntuu, että Jumala on tasoittanut minulle tietä juuri tähän, mitä nyt käyn läpi. Ensi kevät näyttää kovin erilaiselta viimeiseen puoleentoista vuoteen verrattuna, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Tuntuu, että tekemistä on vielä aivan valtavasti - ja silti kolmen viikon päästä olen viettämässä jo joululomaa kotona. Hurjaa (vähän pyörryttää). 

Marraskuussa oli sateesta ja synkkyydestä huolimatta myös ilon hetkiä. Oli työhaastattelukutsut, ystävät, monta ihanaa jumalanpalvelusta, yllättäen löytynyt rippi-isä, Maata Näkyvissä -festarit ja hotelliviikonloppu Turussa, ensilumi ja postikorttimaisemat Päiväkummussa, körttis ja ensi kesäksi  hankittu kesäteologin paikka pääkaupunkiseudulta. Ylioppilaskunnan 147. vuosijuhlat, toogabileet ja rakkaan Changemaker-verkoston 11-vuotissynttärit, joissa hoivasin seitsemänkuista vauvaa, ja mietin, että taidan minä kuitenkin perheen haluta. Marraskuu oli lopulta hyvä ja pimeyden seassa pilkahteli taivaan valoa. 

Kiitän aina kun muistan teitä

Tätä postausta olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan. Olen saanut viettää hienon kesän, jonka varjopuoli oli se, että tutut ja rakkaat ihmiset olivat levittäytyneinä ympäri maata. Ikävä on nyt aika kova, ja  ajattelin, että on aika kirjoittaa tämä. Miksi? Koska ystäviä ei voi oikeasti koskaan kehua liikaa, ja haluan hehkuttaa, kuinka huikeita tyyppejä olen saanut elämääni. Vaikka tämä olisikin vähän noloa. Orientoivasta viikosta on likipitäen vuosi, ja toivoisin, että olisin vuosi sitten luottanut vähän enemmän siihen, että minäkin löydän elämääni turvaverkon. Ehkä tämä tuo myös toivoa niille vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneille ja opintonsa aloittaneille siitä, ettei yksinäisyys ole välttämättä mikään lopullinen tila. 

Kun tulin Helsinkiin ja teologiseen tiedekuntaan, ajattelin olevani jotenkin outo, ihan erilainen kuin kaikki muut. Jälkiviisaana voisin todeta, että imartelin turhan itseäni. Luin vähän aikaa sitten vanhaa Kyyhkysen numeroa, jossa keskivertoteologin prototyyppi kuvaillaan näin: alle 30-vuotias, liberaali kristitty nainen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa päämäärätietoisesti ja pääaineenaan systemaattinen teologia. Hän luokittelee itsensä (tyyliltään) boheemiksi porvariksi ja äänestää Vihreitä. Ja millä tavalla minä olen outo ja erilainen? Tämä juuri kuvaili MINUT! (Okei, systis on vain vaihtoehto pääaineeksi. Enkä tiedä, onko tapani opiskella kovin päämäärätietoinen. Riittääkö pappiskutsumus päämäärätietoisuudeksi?)

Joka tapauksessa, alkuun koin aika suurta kriisiä siitä, kuinka samanmielisiä tyyppejä ei tunnu samalta vuosikurssilta oikein löytyvän. Olin kuitenkin löytänyt ihanan ihmisen kaveriksi jo orientoivalla viikolla, kun työkaveri kesältä oli esitellyt meidät toisillemme. Tämä ihminen toi minulle ensimmäisen kokemuksen minulle siitä, miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka on sellainen konservatiivikristitty. HUI KAUHISTUS. (Joo, tää oli nyt sitä sarkasmia. Ja vähän kettuilua sille vuotta nuoremmalle Annelle.) Tämä ihminen on opettanut minulle melko paljon elämästä ja ystävyydestä tässä vuoden aikana, ja on yksi niistä, joista kiitän ja joita nyt kiitän. Kiitos V. Olet upea, viisas ja määrätietoinen.

No, eräänä syksyisenä päivänä astuin ratikkaan Mäkelänrinteeltä ja huomasin pitkänhuiskean, tutun näköisen tytön istuvan kohdassa, jonka vastapäinen penkki oli vapaa. Tunnistimme toisemme ja juttelimme muutaman sanan. En muista, mitä tarkalleen ajattelin ja mitä me juteltiin: ehkä kysyin Asutko sä tässä lähellä? ja Millä linjalla opiskelet? Tämän saman tytön kanssa olimme myös filosofian ja etiikan pienryhmässä, jossa oli monta muutakin nykyään rakasta. Ne samat nykyään rakkaat löytyivät myös samoilta kreikan luennoilta. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, miten meitä on johdatettu. Kerran keskusteltuamme kotimatkalla tajusin, että tämä tyttöhän ajattelee monista asioista ihan niin kuin minä - molemmat ollaan feministejä, vihreitä ituhippejä ja muutenkin ihan täysin sopimattomia papeiksi. (... ja jos kehtaatkin lisätä tuon sanan eteen sen nelikirjaimisen sukupuolimääritteen, murisemme.)

Niin, tämä sama ratikkatyttö on se, joka tätäkin blogia kanssani kirjoittaa. Kiitos Iiris.

Kaikki oli aluksi outoa ja tuntematonta ja ainoat valmennuskurssilta tutut fuksikaverit erkaantuivat eri tutorryhmien myötä. Kuitenkin erään ihmisen kanssa olin tekemisissä jo puolta vuotta ennen opintojen alkua, vaikka koskaan emme olleet toisiamme tavanneetkaan. Helmikuussa 2014 äitini totesi ollessaan luonani yökylässä, että hän on löytänyt jonkin blogin, jota kirjoittaa vähän minua nuorempi, myös teologian opinnoista haaveileva tyttö. Minä silmäilin blogia vähän silloin, mutta palasin vasta myöhemmin lukemaan blogia kunnolla ja kommentoimaan. Sattuman (?) kautta löysin tämän saman tytön myös toiselta nettifoorumilta, kun tunnistin hänet - kuinka monta teologiballeriinaa Suomessa voi olla? Pääsimme molemmat teologiseen ja minä lähetin facebook-kaveripyynnön heinäkuussa pienen googlettamisen ja kyylämisen jälkeen. (Halutessani en ole yhtään pelottava tai mitään.) Orientoivan viikon alkaessa vilkuttelimme toisillemme juhlasalin toiselta puolelta ja  juttelimme Olkkarissa ja tervehdimme erästä Iidaa, jonka blogia olimme molemmat lukeneet ennen Helsinkiin muuttamista. Tämä sama teologiballeriina johdatettiin siihen filosofian ja etiikan pienryhmään, samaan eksegetiikan ryhmään ja kreikan luennoille. Ekalla kreikan luennolla luimme Johanneksen evankeliumia kahdestaan ääneen ja nauroimme toistemme (ja omille) ääntämysvirheille. Oltiin yhdessä kirkon päivässä, jossa suunniteltiin syyshäät ja naurettiin paljon yhdessä ratikkatytön kanssa. (Muun muassa arpajaisrangaistuksille.) Ollaan puhuttu paljon uskosta, kirkosta ja jumalanpalveluksista, erilaisista jumalakuvista ja siitä, mikä on omaa ja mikä yhteistä. Aktiivisesta ja välillä hiljaisesta Jumalasta. Olen oppinut paljon. (Kiitos E.)

Pienryhmistä ja kreikan luennoilta löytyi myös yksi tyttö, joka on vaikuttanut aika paljon siihen, millä tavoin olen alkanut itsestäni pikkuhiljaa ajatella ja mitä ajattelen myös ystävyydestä. En ole tainnut koskaan kertoa tätä, mutta kun tapasin tämän tytön, ensivaikutelma oli aika pelottava. Tyttö oli hirvittävän fiksu ja viisas, jotenkin paljon kypsempi ja älykkäämpi. Nyt melkein naurattaa, kuinka kylmältä ja etäiseltä tuntunut tyyppi on voinut paljastua niin lämpimäksi, rakastavaksi ja lempeäksi. Tästä ihmisestä on tullut minulle todella tärkeä, ja hän on jaksanut kuunnella ainaista kriiseilyä ja pohdintaani, joka ei ihan heti lopu. Toivon, että minä olen osannut antaa hänelle edes palan siitä, mitä hän on antanut minulle. Rakkautta on saunaillat ja yhteiset messuhetket ja jaetut taakat. Kiitos S.

Samanmielisiä siis löytyi. Erityisen hyvä esimerkki samanmielisistä ystävistä on yksi supernainen, johon sain tutustua uuden ystäväporukan löytymisen myötä. Facebookin "Kuka on sielunkumppanisi?" tai "Kuka olisi täydellinen kämppiksesi?"-testeissä tämä ihana tyyppi löytyy aina tuloksista ja mietin, voikohan kuitenkin olla, etteivät testit olekaan niin leikkimielisiä kuin oletan. Mietin, miten voin olla ansainnut elämääni tämän kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti lempeitä ja epäitsekkäitä ja joiden rinnalla tunnen itseni usein likasaaviksi. Kiitos C, että olet. 

Teologiballeriinan rinnalla elämääni saapui myös yksi tyyppi, jonka etu- ja sukunimen sekoitin niin monta kertaa, että se nolottaa vieläkin (älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti en ole ainoa). Lusmuilevat luonteemme ovat hakeneet tukea toisistaan kylmässä yliopistomaailmassa - en kylläkään tiedä, onko se hyvä vai huono asia - ja tämän naisen toimesta puhelimessani on vieläkin hieman... no, erityisiä kuvia boheemisitseiltä. Tätä tyyppiä on kiittäminen myös siitä, että omasta violetista teologien laulukirjastani löytyy kauniita piirroksia minun ja körttiläisyyden kivuliaasta suhteesta. Onnea ovat olleet vihkokeskustelut kreikan luennoilla, karppaajan epäpyhä kolminaisuus ja  jaetut viinipullot. Kaunis paimen ja haljenneet kahvilautaset. Kiitos T. 

Harvojen ihmisten kanssa voi nauraa, itkeä, puhua epäröimättä Jumalasta, kirkosta ja uskosta, jakaa saman kutsumuksen, sanoa ääneen nolojakin juttuja, valittaa opiskeluista ja mennä jatkoille jumalanpalvelukseen. Tai jumalanpalveluksesta jatkoille. Sanoa ääneen sellaista, jonka ajattelee kiinnostavan ei-ketään, mutta silti salaa luottaa, että joo, tuota toista kyllä kiinnostaa. Ja te, joita en ehkä maininnut: olette tärkeitä myös. Fil. 1:3-4.

Heilaton helluntai, kesä, syksy, elämä

Tämä on varmasti yksi henkilökohtaisimmista aiheista, joista tulen ikinä omalla nimelläni kirjoittamaan. Tuntuu turvalliselta julkaista tämä ajastettuna postauksena, kun olen satojen kilometrien päässä tuttujen ihmisten vaikutuspiiristä. (Okei, ei mua ehkä niin paljon pelota. Vähän vain.) Toivon, ettei tämä aiheuta lukijoissa vaivaantumista saati sääliä, sillä se ei ole missään nimessä tarkoitus. Tämä ei ole myöskään henkilökohtainen hyökkäys ketään kohtaan. Toivottavaa kuitenkin on, että tämä herättäisi keskustelua. :) 

Sanotaan se nyt suoraan: olen 21-vuotias, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Enkä tule todennäköisesti koskaan olemaan.

(Kuulen nyt mielessäni ehkä hieman hyväntahtoisesti naureskelevat reaktiot siitä, kuinka olen vielä niin valtavan nuori, ei tuossa iässä voi vielä sanoa mitään ja vielähän sinäkin ehdit. Toivoisin, että kuitenkin lukisitte, mitä minulla on aiheesta sanottavana.)

Olen mielestäsi nuori tai en, koen kuitenkin itse olevani verrannollisesti vanha, myöhässä ja epänormaali. Enemmistö ikätovereistani on aloittanut seurustelun kahdesta kahdeksaan vuotta sitten ja koko tuon ajan minä olen ollut yksin. Aluksi se ei kamalasti haitannut, sitten pienen pettymyksen nieli ja ehkä lohdutti itseään niillä iänikuisilla argumenteilla siitä, kuinka täysi-ikäisenä ja korkeakoulussa vielä ehtii. Lopulta yksin elämiseen tottui. Muutin vasta kaksi ja puoli vuotta sitten kotoa omilleni ja yksin elämiseen on jo niin tottunut, ettei elinpiirinsä osaa edes kuvitella ketään. Siellä ei ole vain tilaa. Ja se on ihan ok. En osaa kuvitellakaan, miltä tilanne tuntuu muutaman vuoden päästä, kun yksin elämistä on takana vuosikausia.

Mikä tässä sitten on ongelma? Vastaus on yksinkertainen mutta kipeä: häpeä.

Koko yhteiskuntaan on sisäänrakennettu oletus siitä, kuinka jokainen ihminen pariutuu. Sanotaan, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö – minun näkökulmastani tämän yhteiskunnan perusyksikkö on parisuhde. Lapsien hankkiminen ei ole enää nykyaikana automaattinen oletus, mutta parisuhde on. Kuka ei nyt parisuhdetta haluaisi? Sitähän jokainen etsii. Lehtien sivuilla, televisiossa, netissä, somessa, älypuhelimien applikaatioissa. Kun olen käynyt reissuilla kotiseudullani, puolituttujen ja entisten koulukavereiden ensimmäinen – ja ainoa – aidosti kiinnostunut kysymys on: ”No, onko sieltä Hesasta löytynyt miestä?” Kuvaavaa on, että minun piti kesätöissä valehdella rippikoululaisille, että olen parisuhteessa. (En ole asiasta mitenkään ylpeä.)

Naiivi oletus on, että jokaiselle ihmiselle on joku. Tai jos ei ole, ihmisen on oltava jotenkin outo, säälittävä tai syrjäytynyt. Miksi kukaan normaali, järkevä ja sosiaalinen ihminen joutuisi olemaan yksin? Tai valitsisi sen?

Yksi syy on nykyinen käsitys rakkaudesta. Siis se, mikä siitä on jäljellä. Meille luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, Se Oikea ja elo happily ever after. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuvottavaa? Ei kaikille ole kumppania, syystä tai toisesta - ei, vaikka jotkut sitä koko elämänsä ajan kaipaavat. Elämä ei ole mikään karkkikauppa tai Tinder. Minä kaipaan vanhan ajan rakkautta - sitä, jossa sitoudutaan toiseen ja kun huuma loppuu, opetellaan rakastamaan. En todellakaan kaipaa tilannetta, jossa pelataan ja leikitään omilla ja toisen tunteilla. Juuri sitä nykyinen parisuhdemalli kuitenkin tuntuu olevan: peliä. Minusta ei ole tarjoamaan siinä pelissä "vastustajalle" yhtikäs mitään. (Kertoo jotakin parisuhdemaailman kieroutuneisuudesta, jos parisuhteen - tai säädön - toista osapuolta pidetään vastustajana.) Jos joskus rakastun, haluan kumppanuuden olevan rujoa ja rosoista, elämänmakuista, uskollisuutta ja luottamusta vaikeuksienkin keskellä, yhdessä kulkemista, mutta ennen kaikkea totta. En tahdo kulisseihin maalattua kuvaa helposta arjesta ja täydellisestä seksielämästä, kun samaan aikaan takaraivossa vilkkuu pelko, milloin toinen kyllästyy ja kertoo pelin olevan pelattu.  Mutta ehkäpä tämä on liikaa vaadittu, sillä kuvailemani kumppanuus vaatii pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, mitä on vaikea löytää kenestäkään kaikkimullehetinyt-aikakaudella. Myös minusta itsestäni. On helppoa mennä Tinderiin kuin karkkikauppaan ja palata sinne sitten, kun nukkekoti alkaa maistua puulta skumpan ja vaahtokarkkien sijasta. 

Kun olen puhunut aiheesta ystävilleni (joista enemmistö on varattuja, tietysti) reaktio on ollut usein kuvatunkaltainen: mutta sähän olet niin vaimomatskua, en osaa kuvitella sua yksin, sitä paitsi sä oot niin äidillinen tyyppi – kyllä sä vielä perheen perustat. Hyvää tarkoittavat kommentit onnistuvat myös täysin tietämättään loukkaamaan, kun rivien välistä kuultaa asenne, että parisuhteettomuuden valitseva (tai siihen ajautuva) ihminen on jotenkin outo, pelkuri tai kummallinen. Säälittävä. Onko ihme, jos tässä alkaa oikeasti tuntea itsensä jotenkin kakkosluokan kansalaiseksi?

Toivoisin, ettei kukaan painostaisi minua yhtään enempää niillä oletuksilla, joita koko yhteiskunta, media ja jopa kirkko jo ylläpitävät. En vain jaksa kohdata niitä enää. Minulle yksin eläminen on ihan potentiaalinen vaihtoehto, vaikkei tässä asiassa voi – tai ole järkeä – tehdä mitään pysyviä, lukkoonlyötyjä ratkaisuja. Toivoisin, että oman polkunsa löytämiseen, itsensä likoon laittamiseen ja ihmisenä kasvamiseen suhtauduttaisiin edes silloin tällöin samalla antaumuksella ja asenteella kuin parisuhteen etsimiseen – ja käsitettäisiin, ettei onni ole riippuvainen siviilisäädystä. Ehkä silloin en kohtaisi kristittyjenkään piirissä niin outoja reaktioita kertoessani, että haluan palvella ensisijaisesti kirkkoa, seurakuntaa ja Kristusta, ja ettei minulla silloin jäisi perheen palvelemiseen enää tilaa, aikaa ja voimavaroja.

Päätöksen pohtiminen on jo tarpeeksi kipeää ilman painostusta ja oudoksuvia reaktioita, sillä tiedän kyllä, mistä samalla luopuisin.

(Olisipa luterilaisessa kirkossa luostarilaitos.) 

Pyhä, pyhä, pyhä

Milloin sinä viimeksi kohtasit jotakin pyhää? Mikä on sinulle pyhää - jotakin luovuttamatonta, jota ilman elämä ei tuntuisi samalta, koska jotakin katoaisi? Listasin pyhäpäivän kunniaksi hetkiä ja asioita, jolloin olen saanut kokea pyhää sekä kosketuksia ja aavistuksia taivaan todellisuudesta. 

1) Puhtaina soivat, a capellana lauletut stemmat.  

2) Myötätuntoinen katse oikealla hetkellä.

3) Ystävän halaus.

4) Tuntemattoman kanssa jaettu hymy.

5) Mykistävä kirkkoarkkitehtuuri, jolloin mietin, ettei kukaan pysty luomaan tällaista ilman jonkun suuremman kosketusta.

6) Luonto.

7) Lämmin elokuun hämärtyvä ilta.

8) Lepo.

9) Iltainen hetki laiturilla istuen ja katsellen, kuinka kaikki on hiljaa kuin itseään suuremman edessä.

10) Itkun ja ahdistuksen keskellä yhtäkkiä päälle laskeutuva lohtu.

11) Radiossa soiva kappale, joka muistuttaa lapsuudesta ja herättää kiitollisuuden elämästä.

12) Jouluyö ja mysteerin tuntu, hämärä olohuone ja hiljaa soivat joululaulut.

13) Ehtoollisen asetussanat.

14) Leipä ja viini.

15) Polvistuminen alttarille. 

16) Se hetki, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa ilman säestystä virren 77 ja pappi riisuu alttarin.

17) Hiljainen hautausmaa, jossa loistaa kynttilämeri.

18) Syysaamu, jolloin ilmassa tuoksuu kirpeä, uusi ja tuttu, ja tiedän, ettei ensilumeen ole enää pitkään.  

19) Tunne johdatuksesta. 

20) Käsi toisen kädessä. 

21) Järjettömältä tuntuva varmuus (vaikka mitään ei ole vielä näköpiirissä).

22) Järjettömältä tuntuvan varmuuden muuttuminen todeksi. 

23) Hiljainen viikko, joka tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä. 

24) Tilanteeseen täydellisesti sopiva raamatunkohta.  

25) Juuri oikeat sanat juuri oikealla hetkellä. 

26) Rakkaus. 

27) Usko.

28) Toivo.  

29) Siioninvirsiseurat.

30) Jumalanpalvelus, joka kestää 1,5 tuntia, mutta tuntuu vartilta.  

31) Jumalanpalvelus, jonka ei tahdo koskaan loppuvan. 

32) Hiekkaristi arkun päällä.

33) Riparin viimeinen ilta (joskus). 

34) Kutsumus. 

35) Kun huonosti etukäteen suunnitellussa hartaudessa osaankin sanoa juuri oikeat sanat. (Pyhä Henki.)

36) Rauhallinen hetki saunassa.

37) Mielenmuutos kielteisestä myönteiseksi.

38) Ahdistuksen muuttuminen mielenrauhaksi. 

39) Vanhojen virsien veisaaminen ja oivaltaminen, että on Jumala, joka pysyy polvesta polveen samana.

40) Risti. Ihan missä tahansa, milloin tahansa. Merkki Jumalan rakkaudesta, joka kykenee muuttamaan epätoivon toivoksi, julman kidutuspaalun armon merkiksi ja kuoleman elämäksi.  

41) Kaipaus, jota mikään maallinen ei taltuta.   

42) Muistot äidin sylistä.

43) Muistot isän kantavista hartioista. 

44) Se hetki, kun joku kampaa hiukset hellästi, letittää tukan ja silittää. 

45) Joululaulujen laulaminen keskellä vuoden pimeintä aikaa ja miettiminen, että on sentään toivo ja valo.

46) Kauniit unet, jotka välähtelevät jostakin muusta kuin tästä ajasta. 

47) Ilo ja riemu sanattomasta ja salatusta. 

48) Kärsimys, jossa Jumala kantaa ja kärsii mukana. 

49) Olkapää, johon nojata. 

50) Ajatus tyhjästä haudasta. 

51) Synninpäästö.

52) Raamattu. 

53) Rukous. 

54) Iltavirsi.

55) Apu yllättävältä taholta. 

56) Kun ei enää jaksaisi, vilpittömät sanat: "Mitä kuuluu?"

57) Kun joku kertoo rukoilleensa puolestani.  

58) Hädän keskellä apu. 

59) Auringonlasku. 

60) Auringonnousu. 

61) Vuorovesi. 

62) Nauru. 

63) Kun eksyneenä löydän tutun ihmisen tai paikan. 

64) Armeliaat sanat. 

65) Kaupungin hälyn keskellä soivat kirkonkellot.  

66) Yhdessä vietetty ateria.  

67) Virsi 225:6. 

68) Illanvietto, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan. 

69) Musiikki. 

70) Kun tapaan uuden ihmisen, joka tuntuu heti tutulta. 

71) Anteeksiannon ateria, yhteyden ateria, muistoateria, pyhä ateria, alttarin sakramentti, ehtoollinen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

72) Virsi 310. 

73) (Yleensä hetkellinen) tunne kristittyjen ykseydestä. 

74) Lähes täydellinen sävellys. 

75) Itku, joka vapauttaa. 

76) Metsä. 

77) Peilityyni järvi. 

78) Jonkin elämää suuremman elokuvan katsominen. 

79) Jonkin elämää suuremman kirjan lukeminen. 

80) Flow. 

81) Rukousvastaus. 

82) Ajaminen keskellä yötä ilman, että pelkää. 

83) Vanhan ystävän tapaaminen (")sattumalta(") ja molemminpuolinen riemu. 

84) Tähtitaivas. 

85) Yllättävä onnentunne. 

86) Oman armolahjansa löytäminen. 

87) Ruska. 

88) Kevään tuoksu. 

89) Kiitos. 

90) Anteeksipyyntö. 

91) Anteeksianto. 

92) Kun näkee jokaisessa vastaantulijassa Kristuksen kasvot. 

93) Kynttilänvalo, teehetki ja ystävä. 

94) Tasavertainen kohtaaminen. 

95) Erilaisuuden ymmärtäminen ja kunnioittaminen. 

96) Valo pimeyden keskellä.  

97) Hyvä ylistysbiisi. 

98) Ajatus näkymättömästä seurakunnasta. 

99) Hengen salpaava taideteos. 

100) Armo. 

Ajattelin alkuun, että teen kaksikymmentä kohtaa. Sitten päätin, että teen 50. 50 jälkeen tajusin, että synninpäästö puuttuu, joten on pakko tehdä sata. Vieläkin löytyisi lisää, mutta jätän sen seuraavaan kertaan. (En ehkä kuitenkaan ensi sunnuntaille.) Siunattua sunnuntaita, muistakaa käskyistä kolmas. 

(Vielä viikko Taizéssa. Minua voi olla edelleen todella vaikea tavoittaa, mutta yrittää saa. Ja muistaa.)

Uskosta ja Jumalan läsnäolosta

Minulle usko on pitkään ollut asia, joka jotenkin selittämättömästi kantaa ja kulkee vierellä. Asia, joka on päivittäin mielessä, jota analysoin paljon ja joka ei ole kauhean vahva. Olen joskus sanonutkin, että on kirjaimellisesti ihme, että Jumala on antanut näin heikkouskoiselle kutsumuksen pappeuteen. Kuitenkin silloin, kun luovutan - kun ajattelen, että antaa olla, mä mihinkään oikeasti usko - huomaankin, että yhä usko on. Lukuisia kertoja koettu kokemus kertoo minulle siitä, että usko ei ole minun omissa käsissäni ja minun itseni synnyttämää, vaan puhtaasti Pyhän Hengen työtä. 

Jumalan läsnäolokin on minulle melko suuri arvoitus. Minulle kristittynä eläminen ei ole yleensä mitenkään helppoa - upottavassa suossa tarpominen voisi olla ihan hyvä vertauskuva siitä, minkälaista uskovan arki minulle on. Se on kummallisten voimavarojen löytymistä, joissa ei ole mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se on vaikeaa ja raskasta, suuremman puoleen huutamista ja kaipaamista, ripustautumista johonkin sellaiseen toivoon, joka on melkein olematonta ja jota ei välttämättä edes juuri näe. Se on jonkin sellaisen etsimistä, josta on ehkä vain aavistus, ei mitään varmaa tietoa eikä selkeää näköhavaintoa viimeiseen 2000 vuoteen. Vakuuttumista siitä, että on jotakin, vaikka järki sanookin muuta - jotakin niin suurta, ettei minun järjelläni ole mitään tekemistä asian kanssa. Minun jumalakuvani on (tai oli) melko kaukainen, etäältä asioita seuraava hahmo, joka puuttuu tilanteeseen vasta sitten, kun on tosi kyseessä. Joka on kuitenkin lähellä särkyneitä, köyhiä ja heikkoja. Tuntee minut, mutta ei pahemmin puutu elämääni. 

No, muutama kuukausi sitten tapahtui jotakin, joka aiheutti melkoisen jumalakuvallisen murroksen. Jumala olikin yhtäkkiä läsnä ja lähellä, otti yhteyttä, mikä oli melko kauhistuttavaa. Siis itse Jumala, joka on suuri ja hyvä ja täydellinen ja pyhä, yhtäkkiä teki melko selväksi, että on kiinnostunut minun  elämästäni. Siis tästä elämästä, joka on rujoa ja raakaa, likaista, keskeneräistä ja kaikin puolin melko keskinkertaista. Turvallinen, jopa vähän deistinen jumalakuvani kääntyi nurinniskoin, kun Jumala paljastikin olevansa ihan läsnä. Aika hirvittävän kamalan kauhistuttavaa. Ja maailman ihaninta ja parasta samaan aikaan. Yhtäkkiä se tunneli tai erämaa, mitä Jumalan läsnäolottomuudeksikin voi kutsua, oli poissa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea sen, miltä tuntuu vilpitön ilo siitä, että on olemassa rakastava, välittävä, aktiivinen ja vaikuttava Jumala. Teki mieli ylistää, vaikka minähän olen tällainen Siionin virsiä veisaava körttiparka. 

Pessimistinä odotan, milloin tämä tunne menee ohi ja arki - siis se suossa rämpiminen - astuu takaisin kuvioihin. Kuitenkin luulen, että tämä ei ole pelkästään ollut ihana kokemus helposta ja iloisesta uskosta, vaan myös opettanut minua siitä, mitä ajatella Jumalan läsnäolottomuuden kokemuksesta. Tunne siitä, että Jumala on poissa, voi ollakin vahva merkki hänen läsnäolostaan. Se, että Jumala on poissa tai kääntänyt selkänsä, kuitenkin tarkoittaa, että on Jumala. Luin kesällä äiti Teresasta, joka vaikuttamistyönsä aikana koki vahvaa Jumalan poissaoloa, jopa hylkäämistä. Katoliset teologit ovat jälkikäteen tulkinneet, että äiti Teresan kokemus oli todellisuudessa rukousvastausta Jumalalta. Äiti Teresa oli pyytänyt (katoliseen tapaan) Jumalalta Kristuksen kärsimykseen samaistumista, ja jälkipolvien mukaan Jumala oli antanut hänelle samaistumiskokemuksen siitä hetkestä, kun kärsivä Kristus huutaa ristillä Jumalan puoleen: "Miksi minut hylkäsit?" Ehkä Jumala kasvattaa meitä, tuo myötätuntoa toisiamme ja uskossaan heikkoja kohtaan tai riisuu meistä turhat olettamukset hänestä erämaavaiheiden avulla. 

Sitä paitsi, minkälaista elävää uskoa on muuttumaton ja kyseenalaistamaton, epäilyksetön usko? Kuivia luita on ehkä hyvä joskus herätelläkin.

(Jos suunnitelmat pitävät, edessä on vielä kymmenen päivää Taizéssa. Jos iltarukouksessa on tilaa, minua saa muistaa.)