Pikku-Joonan seikkailuja (eli kuinka pyytää "tapahtukoon sinun tahtosi")

Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin. 

Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista. 

Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa. 

En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se. 

Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse. 

Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun." 

Vastavuoroisesta jakamisesta

Minulla on takanani suorastaan loistava viikonloppu. Sain olla Suomen Lähetysseuran Lähde liikkeelle! –kurssin ensimmäisessä viikonlopussa, jossa opiskelimme lähetystyön alkeita. Sain kuulla kolmelta naiselta kokemuksia siitä, miltä on tuntunut asua vuosia tai vuosikymmeniä toisessa maassa, toisenlaisessa kulttuurissa ja toisella puolella maapalloa, elää kristittynä ja rakentaa yhdessä paikallisväestön kanssa seurakuntia, kirkkoja, kouluja ja parempaa elämää yhteisöille – erityisesti niiden halveksituille.

Jo ensimmäinen vierailija kertoi minulle jotakin, joka jäi varmasti pysyväksi evääksi tältä kurssilta: toisin kuin usein ajatellaan, vapaaehtois-, kehitysyhteis- tai lähetystyössä ei ole kyse siitä, että länsimaista tullaan auttamaan ihmisiä, jotka eivät voi antaa mitään vastineeksi. Työssä on todellisuudessa kyse jakamisesta, jossa molemmat osa puolet antavat ja saavat riippumatta taloudellisesta tilanteesta tai asemasta yhteisössä.

Pastori Marjaana Toiviainen piti viime viikolla Yleisradion aamuhartauden samasta tematiikasta (hartaus on kuunneltavissa täältä). Kirkon tulisi luopua sanasta ”hyväntekeväisyys” ja lakata puhumasta ”auttajista” ja ”autettavista”- saati sitten ”palvelijoista” ja ”asiakkaista”. Hyväntekeväisyydellä kun saa kunniaa eikä auttajien ja autettavien luokittelu luo muuta kuin epätasa-arvoa. Kirkossa meidän pitäisi olla sisaria ja veljiä, toinen toisillemme ihmisiä, sillä Marjaanan sanoin: ”Vähäosaisuus ei ole identiteetti, vaan elämäntilanne, jota meidät on kutsuttu muuttamaan.”

Kurssilla tuli esiin myös kristinuskon vapauttava ja armollinen sanoma niille, jotka ovat yhteisössään syrjittyjä, halveksittuja ja ulkopuolisia – joita kirkkoon ei välttämättä edes tahdota. Meille kerrottiin järkyttävä kokemus savenvalajanaisesta, josta kukaan ei tuntunut välittävän. Kun nainen oli tehnyt yksinäisyytensä ja mielenterveydellisten ongelmiensa vuoksi itsemurhan, ei kukaan ollut välittänyt, vaikka yhteisön jäsenen kuolema on yleensä koko kylän ja seurakunnan suru. Luonamme vieraillut nainen kertoi, kuinka hän oli tuntikausia yrittänyt saada paikallisesta sairaalasta lääkäriä toteamaan naista kuolleeksi, jotta hänestä saataisiin kuolintodistus. Lääkäri oli todennut hänelle: ”Sehän on vain savenvalajanainen.” Hautajaisissa olivat olleet läsnä vain lähetystyöntekijät.

Kun suhtautuminen joihinkin ihmisiin, ammattiryhmiin tai kastiluokkiin on omassa yhteisössä tämä, tuntuu Jeesuksen toiminnasta lukeminen varmasti ihmeelliseltä. Hän kohtasi syntiset, prostituoidut, veronkerääjät ja samarialaisen naisen kaivolla riippumatta siitä, mikä oli heidän elämäntilanteensa, yhteiskuntaluokkansa tai taloudellinen tilanteensa. Länsimaisen ihmisen silmiin ei Jeesuksen toiminta tunnu niin ihmeelliseltä, sillä meistä jokainen voi varmasti mennä puhumaan kadun juopolle ilman häpeän leimaa. Mutta se, joka pitää tuota juoppoa kanssaan tasa-arvoisena ja kunnioittaa häntä, on jo lähempänä sitä tapaa, miten Jeesus toimi.

Marjaana Toiviainen toteaa radiohartaudessaan: ”Kirkon radikaalius on siinä, että me tulemme kaikista taustoista ja istumme toistemme viereen, polvistumme saman leivän ääreen, ja silloin kaikki ryhmärajat mitätöityvät. Me olemme yhtä. Jokainen meistä on reppana ja auttaja, jokainen on sankari ja epäonnistunut. Hyvän ja pahan raja ei kulje meidän välillämme, vaan meidän sisällämme.”

 

Yhteinen viikonloppumme päättyi messuun Lähetyskirkossa, joka on varmasti kaunein kirkko, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. (Ja siellä oli samanlainen alttariin yhdistetty saarnastuoli kuin kotikirkossani Pohjois-Savossa!)