Kaikille särkyneille

Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki. 

On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä. 

Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen

menestyksen ja pinnallisen kauneuden.

Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön. 

Kokemuksia kasvattavasta kärsimyksestä

Pidin viime lauantaina ensimmäisen seurapuheeni koskaan. Ehkä aiheutan joillekin kauhean järkytyksen, mutta silläkin uhalla paljastan, että kyseessä eivät olleet körttiseurat. Koska minua pyydettiin eräisiin helsinkiläisessä seurakunnassa toukokuun alussa pidettäviin körttiseuroihin puhumaan ja tilapäisessä mielenhäiriössä suostuin, koin Päiväkummussa vietettävien riihikirkkoseurojen olevan sopiva matalakynnyksen tilaisuus avata suu ja puhua jotakin viime aikoina koetusta. Jännitti älyttömästi enkä muista vieläkään kaikkea, mitä suustani päästin. Kuitenkin ajattelin, että voisin täällä blogissakin jakaa joitakin samaan tematiikkaan liittyviä ajatuksia kirjallisessa sekä paljon pitemmässä (ja selkeämmin ymmärrettävässä?) muodossa.

Kun olin kymmenen, tätini kuoli suhteellisen nopeasti edenneeseen syöpään. Hän oli nuori, vasta 45-vuotias eikä syöpää, jota hän sairasti, olisi pitänyt edes esiintyä niin nuorella iällä. Tätini kuoleman jälkeiset kaksi vuotta olivat tähänastisen elämäni vaikeimmat vuodet: koin valtavaa ahdistusta, kuolemanpelkoa ja uskoni horjui oikeastaan ensimmäistä kertaa. Pelkäsin läheisteni menettämistä niin paljon, etten uskaltanut koskaan hyvästellä heitä lähtiessäni ja itkin lähes joka ilta. Pidin itseäni ateistina ja perustelin uskomattomuuteni sillä syyllä, mikä minulle on ollut suhteessani Jumalaan ongelmallisinta ja on sitä edelleen: miten Jumala voi sallia ihmisestä riippumattoman kärsimyksen?

Osa pahuudesta on ollut minulle aina ymmärrettävissä, pidänhän syntiinlankeemusta realistisesti tätä maailmaa ja ihmisen käyttäytymistä selittävänä – mutta miten Jumala voi sallia kärsimyksen, joka ei ole ihmisen käsissä: parantumattomien sairauksien syntymisen, luonnonkatastrofit ja itseään väärällä tavalla monistavat solut? Jälkeenpäin olen ajatellut vaiheen olleen jonkinlaista mykkäkoulua Jumalalle, sillä samalla kun podin uskonkriisiä, ajatus kaiken päättymisestä kuolemaan tuntui kestämättömältä. Ehkä kyse oli jonkinlaisesta jumalakuvan muuttumisesta ja sen käsittelemisestä. Kuitenkin ahdistus jossakin vaiheessa loppui, vaikka tuntui, ettei se voisi koskaan loppua.

Elämäni vaikein vaihe jätti kokemuksen siitä, että vaikka elämä tuntuisi kuinka raa’alta, synkältä ja tarkoituksettomalta, tuo tunne ei ole lopullinen. Erityisen arvokas kokemus oli viime syksynä, kun terveys reistaili, tunsin itseni valtavan yksinäiseksi enkä tuntunut löytävän paikkaani. Vaikka odotan tälläkin hetkellä koepalojen testituloksia eikä elämä edelleenkään ole sateenkaaria ja pilvilinnoja, olen saanut jälleen kokemuksen siitä, ettei luottamus kärsimyksen (edes hetkelliseen) helpottamiseen ole turhaa. Ehkä kyse on jostakin Jumalan salatusta tavasta kasvattaa minussa myötätuntoa, herkkyyttä ja taitoa elää – ja taitoa jonakin päivänä myös kuolla ja jättää elämäni suurempiin käsiin. Tietenkään kaikkea kärsimystä ei voi selittää kasvattavana: joskus kärsimys on niin absoluuttista, ettei siinä voi nähdä mitään kasvattavaa. Olen kiitollinen siitä, etten ole vielä koskaan joutunut sellaista kärsimystä kokemaan. Minulle tätini kuolema oli ehkä kasvattavaa kärsimystä, kun taas hänen lapsilleen, puolisolleen, äidilleen ja sisaruksilleen kärsimys saattoi näyttäytyä täysin tarkoituksettomana. Olisi myös itsekästä väittää, että tätini kuoleman tarkoitus olisi jotenkin kasvattaa meitä muita jäljelle jääneitä - en todellakaan pysty uskomaan, että Jumala kasvattaisi ketään ottamalla toisen ihmisen hengen pois. 

En ole koskaan saanut kokea mitään radikaalia kokemusta uskoon tulemisesta, mutta olen usein miettiessäni elämääni saanut vahvan tunteen johdatuksesta. Olen syntynyt tapaluterilaiseen perheeseen, jossa minulle ei opetettu edes iltarukousta, mutta jostakin syystä vanhempani lukivat meille lasten Raamattua ja minä koin luetut tarinat koskettavina ja samaistuttavina. En tiedä, olisinko ilman kaikkea koettua – pahaakin – saanut vahvaa kutsua ihmisten auttamiseen, maallisten tuskien jakamiseen ja kokemusta siitä, että minun täytyy tehdä se juuri pappina. Minulla eikä ehkä kenelläkään muullakaan kristityllä ole vastausta teodikean ongelmaan, mutta ainakin voimme luottaa siihen, että Jumala kärsii yhdessä ihmisen kanssa, oli kärsimyksen syy mikä tahansa.

Arkihuolesi heitä

Tänään tein viimeisen tentin tälle syyslukukaudelle ja mun joululoma on nyt virallisesti alkanut. Huomenna Onnibus vie minut joulunviettoon kotiseudulle Pohjois-Savoon (jossa on lunta!). Sitä ennen pitäisi vielä siivota, pakata ja kokoustaa Etelärannassa KUA:n toimistolla ensi vuoden kampanjasta. Arkihuolien määrä on kuitenkin nyt pienempi kuin kertaakaan tänä syksynä.

Ensimmäinen syksy yliopistossa ja Helsingissä oli rankempi kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpoksi sitä ei voi väittää hyvällä tahdollakaan. Minut tuntevat tietävät melko hyvin, mistä olen kärsinyt, ja heidän tiedossaan sen on hyvä pysyäkin. Kuitenkin lyhyesti sanottuna olen toivottavasti saanut sairaalakiintiöni täyteen koko yliopisto-opintojeni ajalta.

Kuitenkin syksy oli myös antoisa. Olen oppinut valtavasti – en luentojen myötä, vaan ihan vain elämän myötä. Opin arvostamaan (jälleen kerran) terveyttäni, nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Opin sen, että kaikkea en voi jättää viime tippaan – yllättäen voikin käydä niin, että ne viimeiset illat ennen tenttiä tai esseen deadlinea kuluvatkin sairaalassa tai sängyn pohjalla (tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toteuttaisin aina oppimaani käytännössä…).

Syksyn aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että on hankala uskoa, miten olen oikeasti asunut Helsingissä vasta nelisen kuukautta. Kun kaikki tuntui toivottomalta ja kipu oli sanoinkuvaamatonta, mietin, oliko tämä yhtään hyvä idea. Jos ne uskontojen laudaturit, stipendit ja hyvät pääsykoepisteet eivät kertoneetkaan todellisuudessa yhtikäs mistään, vaan teologia onkin minulle täysin väärä ala. Jos muutinkin väärään kaupunkiin. Jos olenkin teologiksi ihan liian vääränlainen enkä vain löydä paikkaani. Jos ne kaikki vastoinkäymiset olivat jonkinlaista rangaistusta minulle siitä, minkälainen olen ja mitä kaikkea hyvää olen aiemmin saanut (näin todella ajattelin, vaikka se omaa moraalitajuani ja kuvaani Jumalasta vastaan sotiikin).

Tämä syksy on ollut minulle ennen kaikkea opetusta siitä, kuinka kaikki kääntyi kuitenkin paremmaksi, vaikka minä en siihen jaksanut luottaakaan. Olen viimeisen puolentoista kuukauden sisällä löytänyt uskomattoman ystäväjoukon teologian fukseista (ehkä parhaimman ikinä), enkä voisi olla heistä kiitollisempi. Jotakin hyvää sairastuminenkin toi, sillä sain selville, että minusta välitetään enemmän kuin olisin voinut kuvitella. (Kiitos rukouksista jokaiselle.)

Lähestyvä joulu on kirkastanut synkkää, sateista joulukuuta. Huomenna kotiin, jossa saan olla loppiaiseen asti. Viimeisetkin arkihuoleni jätän Helsinkiin. 

Anne