Kokemuksia kasvattavasta kärsimyksestä

Pidin viime lauantaina ensimmäisen seurapuheeni koskaan. Ehkä aiheutan joillekin kauhean järkytyksen, mutta silläkin uhalla paljastan, että kyseessä eivät olleet körttiseurat. Koska minua pyydettiin eräisiin helsinkiläisessä seurakunnassa toukokuun alussa pidettäviin körttiseuroihin puhumaan ja tilapäisessä mielenhäiriössä suostuin, koin Päiväkummussa vietettävien riihikirkkoseurojen olevan sopiva matalakynnyksen tilaisuus avata suu ja puhua jotakin viime aikoina koetusta. Jännitti älyttömästi enkä muista vieläkään kaikkea, mitä suustani päästin. Kuitenkin ajattelin, että voisin täällä blogissakin jakaa joitakin samaan tematiikkaan liittyviä ajatuksia kirjallisessa sekä paljon pitemmässä (ja selkeämmin ymmärrettävässä?) muodossa.

Kun olin kymmenen, tätini kuoli suhteellisen nopeasti edenneeseen syöpään. Hän oli nuori, vasta 45-vuotias eikä syöpää, jota hän sairasti, olisi pitänyt edes esiintyä niin nuorella iällä. Tätini kuoleman jälkeiset kaksi vuotta olivat tähänastisen elämäni vaikeimmat vuodet: koin valtavaa ahdistusta, kuolemanpelkoa ja uskoni horjui oikeastaan ensimmäistä kertaa. Pelkäsin läheisteni menettämistä niin paljon, etten uskaltanut koskaan hyvästellä heitä lähtiessäni ja itkin lähes joka ilta. Pidin itseäni ateistina ja perustelin uskomattomuuteni sillä syyllä, mikä minulle on ollut suhteessani Jumalaan ongelmallisinta ja on sitä edelleen: miten Jumala voi sallia ihmisestä riippumattoman kärsimyksen?

Osa pahuudesta on ollut minulle aina ymmärrettävissä, pidänhän syntiinlankeemusta realistisesti tätä maailmaa ja ihmisen käyttäytymistä selittävänä – mutta miten Jumala voi sallia kärsimyksen, joka ei ole ihmisen käsissä: parantumattomien sairauksien syntymisen, luonnonkatastrofit ja itseään väärällä tavalla monistavat solut? Jälkeenpäin olen ajatellut vaiheen olleen jonkinlaista mykkäkoulua Jumalalle, sillä samalla kun podin uskonkriisiä, ajatus kaiken päättymisestä kuolemaan tuntui kestämättömältä. Ehkä kyse oli jonkinlaisesta jumalakuvan muuttumisesta ja sen käsittelemisestä. Kuitenkin ahdistus jossakin vaiheessa loppui, vaikka tuntui, ettei se voisi koskaan loppua.

Elämäni vaikein vaihe jätti kokemuksen siitä, että vaikka elämä tuntuisi kuinka raa’alta, synkältä ja tarkoituksettomalta, tuo tunne ei ole lopullinen. Erityisen arvokas kokemus oli viime syksynä, kun terveys reistaili, tunsin itseni valtavan yksinäiseksi enkä tuntunut löytävän paikkaani. Vaikka odotan tälläkin hetkellä koepalojen testituloksia eikä elämä edelleenkään ole sateenkaaria ja pilvilinnoja, olen saanut jälleen kokemuksen siitä, ettei luottamus kärsimyksen (edes hetkelliseen) helpottamiseen ole turhaa. Ehkä kyse on jostakin Jumalan salatusta tavasta kasvattaa minussa myötätuntoa, herkkyyttä ja taitoa elää – ja taitoa jonakin päivänä myös kuolla ja jättää elämäni suurempiin käsiin. Tietenkään kaikkea kärsimystä ei voi selittää kasvattavana: joskus kärsimys on niin absoluuttista, ettei siinä voi nähdä mitään kasvattavaa. Olen kiitollinen siitä, etten ole vielä koskaan joutunut sellaista kärsimystä kokemaan. Minulle tätini kuolema oli ehkä kasvattavaa kärsimystä, kun taas hänen lapsilleen, puolisolleen, äidilleen ja sisaruksilleen kärsimys saattoi näyttäytyä täysin tarkoituksettomana. Olisi myös itsekästä väittää, että tätini kuoleman tarkoitus olisi jotenkin kasvattaa meitä muita jäljelle jääneitä - en todellakaan pysty uskomaan, että Jumala kasvattaisi ketään ottamalla toisen ihmisen hengen pois. 

En ole koskaan saanut kokea mitään radikaalia kokemusta uskoon tulemisesta, mutta olen usein miettiessäni elämääni saanut vahvan tunteen johdatuksesta. Olen syntynyt tapaluterilaiseen perheeseen, jossa minulle ei opetettu edes iltarukousta, mutta jostakin syystä vanhempani lukivat meille lasten Raamattua ja minä koin luetut tarinat koskettavina ja samaistuttavina. En tiedä, olisinko ilman kaikkea koettua – pahaakin – saanut vahvaa kutsua ihmisten auttamiseen, maallisten tuskien jakamiseen ja kokemusta siitä, että minun täytyy tehdä se juuri pappina. Minulla eikä ehkä kenelläkään muullakaan kristityllä ole vastausta teodikean ongelmaan, mutta ainakin voimme luottaa siihen, että Jumala kärsii yhdessä ihmisen kanssa, oli kärsimyksen syy mikä tahansa.

Älkää koskaan unohtako

Kuvassa on Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneitä lapsia.

Tänään vietetään vainojen uhrien muistopäivää: tämä päivä on omistettu holokaustin uhreille. Holokaustista puhuttaessa muistutetaan aina muistamisesta. Tätä ei saa koskaan unohtaa. Sanotaan, että vaikka rikos oli saksalaisten, on koko Euroopan muistettava, mitä tapahtui.

Paitsi että rikos ei ollut vain saksalaisten. Pohjimmiltaan holokaustissa oli kyse koko ihmiskunnalle yhteisestä rikoksesta, joka sanoo: minä olen parempi kuin sinä. Kyllä me olemme oikeassa! Nuo tuolla, ne olivat pahantekijät. Emme me. Kuinka kukaan voi olla noin paha, minä en voisi koskaan… Minä pelastun ­– sinä et.

Ihmisen tapa tehdä kahtiajakoja, jaotella, tehdä vertailuja siitä, kuka on parempi, ulkoistaa paha itsensä ulkopuolelle, on rikos joka on kaikille yhteinen. Se on myös rikoksista vaarallisin. Kun ryhdymme miettimään eriarvoisuutta, kastijakoja, sotia ja kansanmurhia, ne kaikki juontavat juurensa tästä samasta piirteestä. On pelottavaa, että yhä tänäänkin holokausti ulkoistetaan saksalaisten syyksi. Totuus on, että antisemitismi oli vallalla koko Euroopassa jo vuosisatoja ennen holokaustia.  Totta on myös se, ettei natsi-Saksan aikainen sukupolvi ollut yhtään sen pahempi kuin edeltäjänsä tai seuraajansa. Sama, mikä tapahtui Saksassa, olisi voinut tapahtua missä tahansa muualla, jossa olosuhteet ovat otolliset. Ja niin myös tapahtuu. Ei siksi, että jokin kansa olisi toista pahempi, vaan siksi, että jokaisessa ihmisessä piilee yhtäläiset ainekset pahaan.

Onhan se pelottava ajatus: että paha voisikin löytyä minusta. Se suuri ja tuntematon, pimeä voima, jonka näemme lehtien sivuilla tai korkeintaan toisessa ihmisessä – eihän se vain voi olla myös minussa! Oman tunnemaailmamme kannalta paha on turvallista ulkoistaa, mutta historia on näyttänyt ihmiskunnalle jo liian monta kertaa, mitä seuraa siitä, kun paha ulkoistetaan ja yhdistetään oman itsensä sijasta johonkin muuhun – tekoon, paikkaan, kansaan, toiseen ihmiseen.

Ajattelen usein, ettei syntiinlankeemus todellisuudessa tapahtunut silloin, kun Aatami ja Eeva söivät hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen sijaan syntiinlankeemus tapahtui silloin, kun Aatami sanoi Jumalalle: ”Se oli Eeva!” ja kun Eeva vuorostaan syytti teostaan käärmettä. Holokaustin unohtamista pahempaa on se, että unohdamme, kuinka meidän sisällämme on mahdollisuus tekoihin, jotka ovat seurauksiltaan järkyttäviä ja epäinhimillisiä. Me emme saa unohtaa, että taipumuksemme pitää itseämme parempana ja jakaa ihmisiä ryhmiin sisältää riskin siihen, että jonakin päivänä minä olen jakamassa ihmisiä ryhmiin ja päättämässä, kuka on ansainnut elämän: kuka saa elää vielä toisen päivän - kuka joutuu hengittämään myrkkyä ja ajattelemaan viimeistä kertaa läheisiään, joita ei saa koskaan hyvästellä.

Pari päivää sitten HS:ssä kerrottiin, että todellinen rodunjalostuksen suurvalta 1920-1930-luvuilla olikin Ruotsi. Siis kotoisa, tuttu, lintukotomainen rajanaapurimme, jossa steriloitiin 25 vuoden aikana 63 000 ihmistä, joita jokin ulkopuolinen taho ei kokenut kelvolliseksi lisääntymään. En tiedä, mikä meille on antanut oikeuden unohtaa, mitä Ruotsissa tapahtui. Mikä meille on antanut oikeuden hymistellä muistamisesta ja suunnata samalla ylimielisiä katseita Saksaan tai minne tahansa muualle, vaikka mahdollisuudet samaan pahaan voi löytyä meistä jokaisesta? 

Kuva Ruandan kansanmurhan jäljiltä kesällä 1994.

Kuvat lainattu täältä ja täältä.