Elokuun ajatuksia

Tänä kesänä on tapahtunut paljon ja jännää. Työt loppuivat sunnuntaina, ja olo oli samalla haikea että helpottunut. Valtaisan kiitollinen ainakin. 

Viimeisinä työpäivinä kuulin ihania sanoja, paljon palautetta. Aiempi kokemus kirkosta on ollut, ettei palautetta oikein anneta, ellei ole ihan pakko - eli silloinkin kyse on nootista.  Tämä kesä käänsi kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tärkeintä ei ole kuitenkaan ne kauniit sanat ja kehut. Tärkeämpää on oma kokemus siitä, kuinka minä tästä työstä nautin ja kuinka haluan olla kirkolla töissä. Oli ihanaa suunnitella jumiksia ja kirjoittaa saarnoja. Oli ihanaa kohdata ihmisiä, Kristuksen kuvia, erilaisia ruumiin jäseniä. Oli käsittämättömän ihanaa opettaa. Välillä kuitenkin pelottaa, että tämä kaikki johtuu siitä, että minä vain rakastan omaa ääntäni ja esillä olemista niin paljon. 

Siksi tärkeintä onkin se, mitä ei välttämättä heti ensisilmäyksellä näe. Tärkeintä on se, että Jumala on tehnyt työtään minun avullani ja mikä tärkeämpää, minusta huolimatta. Tänä kesänä olen saanut nähdä Jumalan toiminnan jotenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin kuin aiemmin. Olo on kuin rakastuneella. Jumala voi tulla keskeneräiseen ja kipeään, pimeyteen ja suruun, ahdistukseen ja niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa oma voima, viisaus tai rohkeus ei kanna. Kuinka arvokasta on, että Jumala tuleekin juuri sinne. Jumala on läsnä siellä, missä sielunhoitotilanne osoittautuu niin kinkkiseksi, ettei auta muu kuin kysyä apua puolitutulta papilta - ja kun vastaus on lempeä ja rohkaiseva, juuri tarvitun kaltainen. Jumala on siellä, missä soitetaan puheluja lastensuojeluun, missä väsyneenä itketään, mutta silti nukahdetaan ja saadaan nukkua hyvät yöunet. Jumala on siellä, missä liennytetään nuoren helvetin pelko ja siellä, missä tulehtunut ilmapiiri muuttuu lämpimäksi ja rakastavaksi. Siellä, missä epäilijää tuetaan, ahdistunutta lohdutetaan ja ikävöivää muistutetaan jälleennäkemisen toivosta. Siellä, missä kasvaa kutsu rakentaa seurakuntaa. 

Olen miettinyt paljon ennen tätä kesää, onko minusta tekemään tätä työtä. Onko minusta olemaan väline? Kysymykset tuskin mihinkään häviävät, mutta tämä kesä on toisaalta tuonut kokemuksen siitä, että minusta ehkä tosiaan on. Ohjaajakollega totesi viimeisen rippikoulun loppupuolella: "Anne, Jumala on antanut sinulle opettamisen ja evankeliumin julistamisen armolahjan." Minä en voinut edes kiittää, sillä kykenin vain hymyilemään. Mielessäni kävivät sen samaisen puolitutun papin sanat alkukesästä, jotka kehottivat miettimään vähemmän ja tekemään enemmän, "kun kutsu on kerran annettu." Ja niin minä olen ehkä onnistunut tänä kesänä tekemään. En omin voimin, tietenkään. Voima tulee täydeksi heikkoudessa, niin kuin isosviimeistelyssä saunakassiini toukokuussa kirjoitin. 

Matkustin viime yönä takaisin Helsinkiin. Tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä palata, vaikka tännehän minä pitkin kesää kaipasin. Mietin, miten voi olla, että olen onnistunut antamaan sydämestäni palasia ja jättämään niitä eri paikkoihin. Kotikotiin Savossa, Helsinkiin ja Päiväkumpuun ainakin. Voinko tuntea enää missään olevani kotona? Uskallanko lähteä vaikka kutsutaan, jos paloja jää matkan varrelle vielä enemmän? Jos jonakin päivänä tapaan jonkun, onko enää mitään, mitä antaa, kun palat ovat jo ympäri maailmaa? Näitä tässä mietin, kun Taizén-matka koittaa muutaman päivän päästä. Pelottaa ja jännittää monesta syystä - ei vähiten tästä. 

"On tämä yksi Jumalan työmaa."

Nyt ovat tämän kesän rippileirit minun osaltani ohitse. Sunnuntaisen konfirmaation ja kahden ensiviikkoisen toimistopäivän jälkeen odottaa melkein kahden viikon loma, jonka jälkeen tulen vielä pariksi viikoksi pitämään päiväkoulua. Sitten edessä on muutama Helsinki-päivä ja kesän lopuksi kaksi viikkoa Taizéssa. Jännittää jo nyt.

Tulin eilen kotiin kesän toiselta leiriltä. Leiri oli, no, vaiheikas. Puolivälissä leiriä oli olo, että tämä kaikki räjähtää kohta kasvoillemme ja kysyin ympäri Suomea levittäytyneiltä fuksikesäteologeilta, onko helppoja ripareita olemassakaan, sillä minä en muista, milloin olen viimeksi saanut olla sellaisella. (Kesällä 2011.) Muutama vaikea päätös oli tehtävä, ja onneksi teimme ne. Tuntuu, että olisin ollut viikon sisällä kahdella eri leirillä, niin paljon leirin tunnelma loppua kohti muuttui. Toiseksi viimeisenä iltana yksi isosista, josta on tullut neljän yhteisen riparin jälkeen mielettömän rakas ja läheinen, pikkuveljeni Kristuksessa, piti ehkä parhaimman iltahartauden ikinä. Kuvaavaa on se, että se vastahakoisinkin ateistinuoremme tuli tätä isosta halaamaan ja kiittämään tuosta hartaudesta. Muiden jäädessä palaveeraamaan minä lähdin iltakierrokselle, jolla kuulin asioita, joiden takia tätä työtä tehdään. (Kiitos Isä, kiitos Jeesus, kiitos Pyhä Henki.)

Tämä kesä on ollut todella raskas. Samalla se on ollut opettavainen ja jostakin ihmeen syystä myös vahvistanut sitä tunnetta, että minun kuuluu tehdä tätä työtä. Yksi palkitsevimpia kokemuksia oli se, kun aluksi minuun nuivasti suhtautuneet rippikoululaistytöt alkoivat kysellä minulta uskosta ja siitä, miksi haluan olla pappi. Tytöt olivat sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti opiskella myös opettajaksi - ei siksi, että olisin huono pappi, vaan siksi, että heidän mielestään olen niin hyvä opettaja. Sain valtavasti palautetta työstäni, ja onneksi se oli suurimmaksi osaksi hyvää (ja välillä myös parempaa kuin hyvää). Viimeisen illan parhaimpia palautteita oli kirkkoherran ja nuorisotyönohjaajan toteamus, kuinka he voivat lähteä rauhallisin mielin nukkumaan ja luottaa siihen, että minä pystyn pitämään leirin kasassa ollessani yövalvojana - kuulema asia, johon ei voi aina luottaa vakituisten työntekijöidenkään kohdalla. Palaute, joka sai minut liikuttumaan kyyneliin, oli pitkä kirje leiriläiseltä, josta kukaan ei tiennyt, tuleeko hän selviämään rippikoulusta läpi - vähiten leiriläinen itse. En ole koskaan saanut parempaa palautetta. 

Olen lähes mykkänä siitä kiitollisuudesta ja hämmennyksestä, mikä on syntynyt, kun olen tajunnut Jumalan työn ihmeellisyyden. Uskoni on vahvistunut tänä kesänä valtavasti ja juuri sitä minä olen tarvinnutkin. Ilman uskoa minusta ei olisi ollut todellakaan kohtaamaan uusia haasteita tai niitä vaikeita tilanteita, joita oli tänä kesänä enemmän kuin yksi tai kaksi. Mietin, minkälaista viisautta oli se, että minut johdatettiin viikoksi Päiväkumpuun ennen töiden alkamista, sillä se viikko on kantanut minua koko kesän. Minä olen saanut ja osannut olla väline. 

"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi.