Kirkastusvuorella

Blogipostaamisesta on tullut tahaton tauko, kun kalenteri ja mieli on täyttynyt kaikella muulla. Melkein naurattaa, kuinka erilaiselta minusta tuntuu nyt kuin viimeksi tänne kirjoittaessani. Monta päivää minusta on tuntunut kuin olisin kirkastusvuorella: olo on keveä, helppo ja hyvä. Joka puolelta tulvii valoa. On ollut helppo uskoa.

Teologien musaillassa kiipesin pitkästä aikaa lavalle, eikä mikään maallinen ole aikoihin tuntunut niin oikealta ja hyvältä. Jännitti vain kivalla tavalla, ja katselin tuttuja ja kannustavia kasvoja yleisössä. Keikan jälkeen sain monta halausta ja vielä enemmän kauniita sanoja. Sydän oli pakahtua.

Sunnuntaina olin messussa esilaulajana, ja tunsin olevani taas paikalla, joka oli minulle entisessä elämässäni Savossa niin tuttu. Jännitti enemmän kuin kiivetä lavalle, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

Olen kiitollinen musiikista, kiitollinen johdatuksesta, kiitollinen ystävistä. Kiitollinen kreikasta, jonka tajusin yhdistäneen meidät yhtenäiseksi joukoksi eksyneiden fuksien merestä ja jonka viimeinen luento oli eilen. Kiitollinen myös systiksen luennosta, jolla vieraili emerituspiispa. Vaikken enää yhtään tiedä, valitako pääaineeksi eksegetiikka vai systemaattinen teologia.

Tänään lauloin liian monta latinankielistä sanaa kirkossa, joka oli epätyypillinen luterilaiseksi. Huomenna lähden leirille, jossa saan ehkä miettiä kaikkea stressaamaani ja pohtimaani luvan kanssa. Nyt on kuitenkin aika nukkua. Päässä soi Lux aeterna luceat eis, Domine. 

Kyllä on siistiä olla teologi

Vaikka sitkeä flunssa ja kiire vähän iloa keväästä, ystävistä, Helsinkiin sopeutumisesta ja töistä (niin, sain kesätöitä siitä seurakunnasta, joka on melkein koti, jeejee!) syövätkin, on huulilla karehtinut kummallinen hymy ja takaraivossa ilo: kyllä on siistiä olla teologi. Laskiaistiistaina kuljimme ympäri keskustaa violeteissa haalareissa ja illalla kokoonnuimme laskeutumaan paastoon ja katsomaan piirrettyjä ja etsimään niistä teologisia huomautuksia. Ja tietysti syömään hyvin. 

Kiire on, mutta niin paljon kaikkea stressiä ja väsymystä tasapainottaviakin juttuja löytyy. On ystävä, joka kirjoittaa minulle kesken kreikan tunnin sympaattisen tsemppilapun, on Helsingin maailman parhaat parisuhdeterapeutit, on körttiseurat ja ihana, raikas ja lämmin lähetyskirkon messu. On ehkä maailman kauneimmat virsisovitukset tuossa samassa messussa. On ihmiset, jotka halaavat aina kun tavataan tai erotaan, vaikka oltaisiin nähty viimeksi vasta eilen. On tyypit, joille voi kertoa nolotkin asiat, kuten sen, että tuhkakeskiviikkona lounaalla unohti, ettei voi syödä vähään aikaan lihaa ja muisti sen vasta aloittaessaan ruokailun. Ja kuinka tietysti söi ruoan, sillä roskiin heittäminen olisi ollut vielä pahempaa. 

Olin jo unohtanut, miltä tuntuu olla kiitollinen.