Saako uskonnollinen kieli ahdistaa ja muita kieleen liittyviä kysymyksiä

Valtias. Kuningas. Herra. Paimen. Karitsa. Tie, totuus ja elämä.

Minä teen tunnustuksen: uskonnollinen kieli ahdistaa minua joskus todella paljon. En tiedä, saisiko tällaista tunnustusta kuulua kristityn taikka tulevan papin suusta, mutta niin se vain on. Varsinkin lukioaikana haaveilin (ja haaveilen kyllä vieläkin), että oppisin kuvaamaan Jumalaa raikkaalla tavalla, irti vanhoista (ahdistavista?) yhteyksistä mutta siitä huolimatta oikeaoppisesti. Uskonnollisen ja hengellisen kielen uudistaminen voisi ratkaista myös yleistä suhtautumista kirkkoon, kristinuskoon ja Jumalaan ylipäänsä. Se voisi myös avata uusia näkökulmia siihen, mitä me ajattelemme Jumalasta.

Luin viime kesänä Raamattua savoksi. Aluksi nauratti lukea, kuinka Jopi huasteli Jumalalle tai kun Johannes Kastajalta otettiin nirri poekkeen. Pian kuitenkin huomasin, kuinka raikkaalta tuttu, mutta tuossa kontekstissa uusi kieli tuntui tuttuja tekstejä lukiessa. Kuluneesta ja monia kertoja läpiluetusta tekstistä löytyikin jotakin uutta, kun sen sai lukea uudella kielellä.

Me olemme kuitenkin visusti kiinni perinteissä, tutussa ja turvallisessa - siitä syystä kai vuoden 1992 Raamatun käännös on joillekin kauhistus. Kieli on vahva osa kulttuuria, mutta onko se myös vahva osa uskontoa? Ajatus on kiehtova, mutta ehkä vähän pelottavakin. Voivatko kuvat Jumalasta olla jollakin tavalla moninaisempia kulttuurissa, jossa käytetään eri kieltä? Eikö riitä, että minun täytyy Raamattua lukiessani ottaa huomioon 2000 vuotta sitten vallalla ollut maailmankuva, tuntematon kulttuuri ja miljöö, vaan myös kieli, joka kertoo ehkä Jumalasta jotakin sellaista, mitä suomen kieli ei vain pysty tavoittamaan? Tai suomen kielen kehityskulku ja käännöstyö, johon ovat voineet vaikuttaa erilaiset arvovalinnat tai väärinkäsitykset?  

Puhuimme viime viikolla kreikan luennolla sanasta ἡ δικαιοσύνη, joka tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, oikeutta tai vanhurskautta. Kävi ilmi, että suomen kielessä vanhurskaus-sana on poikkeuksellinen, sillä muissa kielissä ei tehdä eroa Jumalan vanhurskauden ja maallisen oikeudenmukaisuuden välille. Ajatus on outo, sillä minun mielessäni ne eivät tarkoita lähellekään samaa asiaa – kuitenkaan kristitty britti tuskin kokee, että hänen hengellisyydestään olisi mitään pois, vaikka hän puhuu ”vain” Jumalan oikeudenmukaisuudesta.

Ajattelenko Jumalasta väärin, jos en koe Häntä kuvailtavan parhaimmalla tavalla termeillä Valtias tai Kuningas? Eivätkö nuo kuvaukset ole lopulta vain yritystä kuvata Jumalaa parhaimmalla mahdollisella tavalla – kuitenkin siinä onnistumatta? On välillä häiritsevää, että yleisimmät kuvaukset Jumalasta tuovat mieleen inhimillisiä mielikuvia, jotka eivät tee oikeutta Jumalalle, johon uskon ja jota haluan seurata. Minun Jumalaani kuvaavat enemmän sanat vapaus, totuus ja rakkaus kuin valta, voima ja kunnia, sillä kolme viimeistä tuovat mieleen hallitsijan, joka on etäinen, kylmä – jopa julma. Minulle Jumalan valta näyttäytyy parhaiten siinä, ettei se ole mitään inhimilliseen valtaan rinnastettavaa. Kun Jumala päätti astua maan päälle, hän ei tehnytkään sitä kirkkauden valtaistuimellaan, vaan häpeään ja nöyryytykseen verhottuna.

Eräs pohjoissavolainen kirkkoherra aiheutti muutama vuosi sitten kohun kastaessaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sijasta Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Opillisesti ei tuossa ilmauksessa ollut (ainakaan minun nähdäkseni) mitään vikaa, vaan kohu johtui lähinnä siitä, kuinka kiinni me olemme itsellemme tutussa kielessä. Jumala ei ole sukupuolinen olento, mutta yhtäkkiä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen korvaaminen sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla olikin peruste kohulle ja uudelle tappelulle siitä, kuka nyt tällä kertaa sattuu olemaan oikeassa Jumalan todellisesta luonteesta. 

Kun Jumala lähetti Mooseksen kansansa pariin, hän ei esitellyt itseään kuninkaana, hallitsijana tai paimenena. ”Minä olen se, joka olen”, Hän totesi yksiselitteisesti. Ihmisellä on tarve saada mahdollisimman tarkkoja kuvauksia Jumalasta, vaikka totuus lienee se, että voimme saada tämän elämän aikana tietoomme Jumalasta vain pieniä palasia ja Hänen ymmärtämisensä jää ehkä vain hyvän yrityksen tasolle. Kokemus siitä, että Jumala kuitenkin kuulee ja ymmärtää kieltäni, on hengellisesti tärkeä – niin minulle, joka painin uskonnollisen kielen ongelmien kanssa, kuin myös sille vähemmistökielen edustajalle, joka saa ensi kertaa lukea Raamattua omalla äidinkielellään juuri käännetystä Raamatusta. Jumala ei ole sidottu hepreaan, arameaan, kreikkaan tai latinaan, vaan ymmärtää niin suomea kuin swahilia ja ehkä myös uskonnollista, tieteellistä, aikuisen monimutkaista ja lapsen yksinkertaista kieltä.

Ei lukeva tieltä eksy

Koska joululomaan on enää alle viikko, haluan kertoa teille kirjavinkkejä ja lempikirjojani. Lukeminen on yksi lempiasioistani maailmassa, mutta olen kyllä huomannut, että lukemiselle ei ainakaan näin fuksisyksynä ole jäänyt juuri aikaa. Heikki Räisäsen muistelmateoksen sivut kääntyvät suorastaan hävettävän hitaalla viikkotahdilla, ja mun teologi-kirjahyllyssäni on vielä muutama muukin täysin lukematon kirja. Joululomalla lukemiselle on onneksi aikaa, ehkä muillakin kuin minulla, joten tässä lista omista suosikeistani! :) 

1)      Jonas Gardell: Jeesuksesta

Sain Jeesuksesta-kirjan joululahjaksi vanhemmiltani jouluna 2010. Olin toivonut kirjaa lahjaksi, ja aloitin sen lukemisen heti jouluaattoiltana. Kirja oli vaikea, aivan käsittämättömän vaikea 16-vuotiaalle lukiolaistytölle, jolle neitseestäsyntymisopin täydellinen hylkääminenkin tuntui hurjalta – varsinkin jouluna. Samalla minuun teki vaikutuksen Gardellin tyyli ja rehellisyys: kirjan teksti oli samalla rujoa ja kaunista. Loppua kohti kirja muuttuu ankarasta lempeäksi ja armolliseksi, ja mielestäni kirja on todellinen ylistyslaulu anteeksiannolle, Jumalan sisäänsä sulkevalle rakkaudelle ja ristinteologialle.

Kirja on jatko-osa Gardellin aiemmalle teokselle Jumalasta, joka toi Gardellille kotimaassaan Ruotsissa teologian kunniatohtorin arvonimen. Gardell kirjoitti Jeesuksesta -kirjaansa 12 vuotta, mikä todella  näkyy kirjassa. Tämä kirja on vaikuttanut minuun uskomattoman paljon – jokainen voi tulkita itse, onko vaikutus hyvää vai pahaa. Gardellin lukemisen jälkeen dogmien kyseenalaistaminen ei minua ole enää järkyttänyt, joten se on varmasti säästänyt minut joiltakin kriiseiltä teologian opinnoissa.

2)      Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Minulle iski kesällä 2011 klassikkojen lukemisvimma. Yksi tuona kesänä lukemistani kirjoista oli Kuin surmaisi satakielen, joka on lukemistani kaunokirjallisista teoksista suosikkini. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta 1930-luvun Alabaman rotusorron ja yksittäisellä paikkakunnalla käynnistyneet tapahtumat, kun valkoinen keskiluokkainen asianajaja suostuu mustan, valkoisen naisen raiskauksesta syytetyn miehen puolustusasianajajaksi. Kirja on humaani, koskettava ja ajaton. Eräs suosikkilainauksistani on juuri tästä kirjasta: ”On vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä.”

3)      Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgrenin kirjoista tulee aina hyvä mieli. Varmaan siksi, että niistä tulee mieleen myös lapsuus. Muistan, kuinka äitini luki meille (minulle ja vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni) ääneen Vaahteramäen Eemeliä, Ronja ryövärintytärtä ja Veljeni, Leijonamieltä. Kirjan alku tuntui jotenkin hirvittävän pelottavalta, sillä kuolema oli siinä niin läheinen teema. Voi olla, että asialla oli jotakin tekemistä sen kanssa, että muistikuvieni mukaan luimme kirjaa samoihin aikoihin, kun tätini kuoli syöpään ja koin ensimmäinen eksistentialistisen kriisini. Minä pystyin samaistumaan valtavan hyvin Korppuun, joka sairasteli paljon, oli joukon ulkopuolinen ja muutenkin vähän reppana. Löytyy kirjasta myös jonkin verran kristillistä symboliikkaa kyyhkysen, kuolemanjälkeisen elämän ja hyvän ja pahan välisen taistelun muodossa.

4)      Bjorn Sortland: Silmätyksin

Silmätyksin luin ensimmäisen kerran yhdeksännellä luokalla, ja se on edelleen yksi lempikirjoistani lähinnä sen herättämän nostalgia-arvon vuoksi. Kirja kertoo 17-vuotiaasta Fridasta, joka sairastuu vakavaan silmäsairauteen ja lähtee interrailille katsastamaan Euroopan taideaarteet ennen kuin on liian myöhäistä. Matkan alussa hän tapaa Jacobin, joka tekee pääsiäisaiheista lehtijuttua Pelastusarmeijalle Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Matkan aikana parivaljakko käy läpi eri taidesuuntauksia ja 33 ristiinnaulitsemiskuvausta, ja tietysti, rakastuu. Kirja on sekä viihdyttävä että tietoa antava ja sitä on kutsuttukin ”taidehistorian Sofian maailmaksi”. Minulle kirja sopi, sillä olen aina pitänyt taidehistoriasta enemmän kuin filosofiasta…

5)      Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

 Tätä kirjasarjaa olen hehkuttanut ja sen hehkuttamista myös jatkan. Trilogia kertoo 80-luvun Tukholmasta, joss AIDS tekee tuhojaan ja kuolema korjaa satoaan. Trilogian osat ovat Rakkaus, Sairaus ja Kuolema, jotka tietenkin paljastavat kirjasarjan vaiheet ennen kuin lukija on päässyt kanttakaan avaamaan. Kirjoissa paljastuu järkyttävällä tavalla, minkälaista aikakautta homoseksuaalit ovat joutuneet elämään: elämää ei värittänyt ainoastaan pelko mystisestä ja tappavasta sairaudesta, vaan myös yleinen halveksunta, perhesuhteiden katkeaminen ja itseinho. Tuntui uskomattomalta lukea, kuinka niin monien ihmisten identiteetti kiellettiin kuoleman jälkeen: totuutta välteltiin, kuolinsyy valehdeltiin, elämänkumppanin kiellettiin tulemasta hautajaisiin. Nämä kirjat saivat koko Ruotsin itkemään ja niin myös minut. 

+  Raamattu

Jokainen itseään kunnioittava teologihan tämän mainitsee. (Ainakin, jos opiskelulinja on A1 ja pääainehaave eksegetiikka.) Tänä syksynä olen jotenkin sisäistänyt, kuinka kiehtova kirja Raamattu oikein on. Mikä kirja kertoo yhtä paljon sekä Jumalasta että ihmisyydestä? Raamatusta on löytynyt kauneimmat mutta myös hirveimmät tekstit, joita olen koskaan lukenut. 

Toivottavasti tämä postaus antoi aiheen lähteä kirjastoon etsimään lomalukemista. :) Allekirjoittaneen on hankala uskoa, että loma alkaa alle viikon kuluttua - onhan tässä vielä kaksi konserttia, kaksi keikkaa ja kaksi tenttiä jäljellä ennen kuin Onnibus vie minut Pohjois-Savoon. Miten kaiken ehtiikin?

Tänään myös Akateeminen joulukonsertti klo 19 Kallion kirkossa, jossa laulan SOLlin riveissä! Tervetuloa!

Anne

(Kuvat lainattu täältä, täältä, täältä ja täältä.)