Soi virteni kiitosta Herran 2.0.

Kirjoitin tammikuussa postauksen lempivirsistäni, ja lupasin kirjoittaa postaukselle jatkoa. Se on jäänyt, mutta nyt - tättärää - on aika. Vaikkapa sunnuntain kunniaksi. 

1) Valkeus iankaikkinen (virsi 543)

Tämä valoisa virsi on tullut minulle tutuksi Lähetysseuran kautta. Olen tykästynyt tähän siinä määrin, että käytin tätä itsekin parissa vetämässäni hartaudessa työskennellessäni kesäteologina nuorten parissa. Tämä virsi on hyvin kaunis rukous ja jotenkin, no, elämänmakuinen. Etenkin neljäs säkeistö: "Kun ystävien seurassa viihdymme vapaahetkin, niin valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin. Käy vierellämme, näytä tie, maailma ettei harhaan vie, ja tahraa sieluamme." Tämä virsi on minulle nuoren ihmisen rukous. Kaunis melodia on tarttuva ja tuttu ja suosittu monessa muussakin virressä. 

2) Jeesus, sinä huomaat (virsi 513)

Tämä on ollut minulle niitä tylsiä perusvirsiä, jotka on läpi kulutettu konfirmaatioissa ja nuorten messuissa kerta kerran perään. Kuitenkin virsi avautui minulle jotenkin uudella tavalla, kun olimme kesäkuussa ystävieni kanssa roadtripillä Pohjois-Karjalassa ja kiersimme Pielisjärven. Kävimme Paaterissa, jossa on kotikunnastani lähtöisin olevan Eva Ryynäsen (1915-2001) ateljee - ja jossa vierailua muuten suosittelen kaikille - ja itse tehty kirkko (kotipihalla, kyllä). Viihdyimme pienessä, tunnelmallisesssa, hirrestä ja lasista rakennetussa kirkossa suhteellisen pitkään - ainakin verrattuna muihin turisteihin. Ystäväni Sini alkoi laulamaan ulkomuistista tätä kyseistä virttä, johon me muut yhdyimme myös. Hauskaa ja puhuttelevaa oli, että silloin kun toinen ei muistanut enää sanoja, toinen jatkoi. Ilman kaikkien panosta virttä ei olisi voitu laulaa loppuun - ainakaan yhtä jouhevasti ja tunnelmaa rikkomatta. Sekä tämä havainto että virren sanat herättelivät keskustelun siitä, kuinka usko ei ole vain yksityistä vaan myös yhteistä, ja yhteinen usko ja Kristus kantaa silloin, kun oma usko ei kestä. 

3) Oi, Pyhä Henki (virsi 446)

Kaverini sanoo tätä "kiinalaisvirreksi" (ilman mitään rasistista ja kielteistä sävyä), vaikka kyseessä on saksalainen virsi 1500-luvulta. Tämä oli virtenä eräässä huhtikuisessa Lähetyskirkon messussa, jossa olimme tekemässä musaa, ja kaverini sovitus tähän tosiaan toi mieleen kiinalaisen kansanmusiikin. Kuvani Pyhästä Hengestä on ollut etäinen ja hän on jäänyt minulle jotenkin kaukaisimmaksi Jumalan kolmesta persoonasta - mikä ei tosin taida olla luterilaisessa kirkossa mikään ihme. Tämä virsi on kuitenkin valtavan kaunis kuvaus Pyhästä Hengestä ja hänen toiminnastaan. Käytin tätä virttä kesällä yhdessä päivärippikoulun leirijumalanpalveluksista, ja tuntui, että rippikoululaiset saattoivat ymmärtää Pyhän Henkeä ja Pyhän Hengen tehtäviä hiukkasen paremmin. Älkäämme siis vähätelkö virsien ja laulujen voimaa. Valitettavasti tämä virsi on niin tuntematon, ettei linkkiä kuunneltavaksi löytynyt. 

Virsimeemit on rakkautta. Kuudes säkeistö antaa anteeksi jopa muiden säkeistöjen hassut riimittelyt. 

4) Jeesus, luona armopöydän (virsi 225)

Tämä on paitsi suosikkiehtoollisvirteni, myös ehdoton suosikkivirteni - vaikka kaikki sanat eivät ihan 5/5 toimikaan (ks. yllä oleva kuva ja 225:3). Jokin tässä vain vetoaa minuun valtavasti, ehkäpä jälleen kerran körttiin minussa. Erityisesti kuudes säkeistö kuvaa jollakin tavalla sitä, miten aralla mielellä ehtoolliselle käyn (tai ainakin pitäisi käydä) ja myös ihmisen ja Jumalan suhdetta. Ihminen ei voi tehdä Jumalan edessä mitään, mikä olisi Jumalalle aidosti mieluista, ilman, että Jumala häntä siinä auttaa. Mikään ei ole ansaittua - ei usko, ei pelastus, ei saapuminen armonpöytään - vaan kaikki on suurta lahjaa. Saastaiselle ja tahraiselle, siis minulle. Ja meille kaikille. 

5) Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on (virsi 310)

Körttivirsi 1700-luvun lopusta. Tämä virsi on minulle todella tärkeä, rohkaiseva ja nopeasti rakkaaksi muodostunut. Sain sen rohkaisuksi varmaan tähän astisen urani vaikeimmassa työtilanteessa, enkä olisi varmaankaan parempaa rohkaisua voinut siinä tilanteessa saada. Muistan vieläkin, mikä tunne oli, kun luin virttä Iisaaressa oman huoneeni pöydän ääressä, hengähdin liikutuksesta ja syke laski; jonkinlainen rauha laskeutui päälle. Tämän veisaamisen jälkeen on tosiaan olo, että on veisannut - kahdeksan säkeistöä niin painavaa asiaa, että pieni pää on melko mykkänä kaiken edessä. 

6) Käyn kohti sinua (virsi 396)

Niin kuin varmasti moni muukin, opin tuntemaan tämän virren Titanic-hymninä. Mummo opetti tämän virren ja sen tarinan minulle, kun en ollut kovinkaan vanha. Tämä kaunis ja lohduttava virsi on monelle rakas ja tuttu, ja tarina Titanicin loppuun asti soittavasta orkesterista ja tästä virrestä - oli se totta tai ei - on koskettava. Nolottaa tunnustaa, mutta kun haluan angstata ja nyyhkyttää, katson YouTubesta Titanic-elokuvan (kyllä, sen Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin tähdittämän) kohtauksen, jossa orkesteri soittaa täyden kaaoksen, hädän ja kauhun keskellä tämän virren. Jollakin hullulla tavalla se kertoo minulle myös kristittyjen tehtävästä ja kirkon roolista tässä maailmassa. Jatkaa sanoman viestittämistä kaiken kaaoksen, kuoleman ja pimeyden keskellä, vaikka se tuntuisi kuinka epätoivoiselta ja tarkoituksettomalta tahansa.  

Jospa näin mauton gif vähän keventäisi tunnelmaa. 

7)  Mua siipeis suojaan kätke (virsi 552)

Tämäkin on körttivirsi, yllätys yllätys. En ole itse körttisuvusta tai -perheestä, mutta olen usein kuullut, että körttiläisen perinteen parissa on ollut melko yleistä kuulla tämä äidin laulamana lapsilleen eräänlaisena iltarukouksena tai -virtenä. Jos minulla olisi joskus lapsia, haluaisin tehdä ehkä saman. Tämä virsi antaa Jumalasta melko äidillisen kuvan turvallisine siipineen. Muistutusta siitä, että Jumalaa voi kuvata moninaisin tavoin ja silti hän on paljon enemmän kuin kuvaukset hänestä. Ja että hän pitää huolta, pienimmistäkin meistä. 

8) Maa on niin kaunis (virsi 30)

Ehkä nostalgisin jouluvirsi, jonka tiedän. Se on aika paljon. Tätä virttä laulaessa voi melkein kuulla menneiden sukupolvien kaiut ja näkymättömän seurakunnan kuorossa mukana. Muistuttaa minua siitä, että maanpäällinen elämä ja tämä Jumalan luoma maailma on tosiaan kaunis, ainakin kun valona matkalla on maailman paras sanoma. 

9) Käy yrttitarhasta polku (virsi 77)

Yksi kirkkovuoden puhuttelevimpia hetkiä on se, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa tämän virren ja pappi riisuu samalla alttarin. Viime keväänä tästä virrestä ilmestyi Valomerkin ja Kirkon mediasäätiön tuottama huikean hieno versio ja video, joka tosiaan pysäytti minut viettämään hiljaista viikkoa, vaikka kaikki valmistautuminen pääsiäiseen oli tuntunut jäävän koulukiireiden jalkoihin. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. Jumala ei kulkenut helpointa mahdollista polkua, vaikka hänellä olisi ollut siihen kaikki valta, oikeus ja mahdollisuus. Jumala ei myöskään lupaa meille helpointa mahdollista tietä - ei edes meille kristityille, vaikka jotkut kristityt niin väittävätkin - vaan päinvastoin. Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. 

10) Sinuhun turvaan, Jumala (virsi 382)

Körttivirsi (sanoiko joku, että "taas"?), jonka minä opin tuntemaan nimellä Paavon virsi. Tarina kertoo, että sotilaat veisasivat tätä virttä rintamalla pysyäkseen lämpimänä ja järjissään. Erittäin hyvä, erittäin koskettava ja puhutteleva. Ihan täydellinen virsi monin tavoin: tästä maistaa sekä maallisen että taivaallisen elämän läsnäolon. Suot suuriakin suruja, oi Herra, minun maistaa. Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Aamen. 

Tuntuu, että tämä vaatii vielä kolmannenkin osan. Kolme tuntuu hyvältä määrältä - tarkoitushan ei ole luetella kaikki virsikirjan virsiä tähän. Kolme saa riittää. Kolme on hyvä. 

Jos reissu on sujunut suunnitelmieni mukaan ja paluumatkakin ilman kommelluksia, palaan tänä iltana Taizésta ja saavun melko myöhään Helsinki-Vantaalle ja uuteen kämppään! Tai no, kämppä ei ole uusi, mutta huone on. Kiitos vain äiti ja isä, ootte te vaan huippuja, kun hoidatte kotoa monta vuotta sitten muuttaneen tyttärenne muutonkin sillä aikaa, kun tytär vain seikkailee maailmalla. 

Siunattua pyhää itse kullekin ja jokaiselle säädylle.  

Kuvia lainattu täältä ja täältä. 

Pyhä, pyhä, pyhä

Milloin sinä viimeksi kohtasit jotakin pyhää? Mikä on sinulle pyhää - jotakin luovuttamatonta, jota ilman elämä ei tuntuisi samalta, koska jotakin katoaisi? Listasin pyhäpäivän kunniaksi hetkiä ja asioita, jolloin olen saanut kokea pyhää sekä kosketuksia ja aavistuksia taivaan todellisuudesta. 

1) Puhtaina soivat, a capellana lauletut stemmat.  

2) Myötätuntoinen katse oikealla hetkellä.

3) Ystävän halaus.

4) Tuntemattoman kanssa jaettu hymy.

5) Mykistävä kirkkoarkkitehtuuri, jolloin mietin, ettei kukaan pysty luomaan tällaista ilman jonkun suuremman kosketusta.

6) Luonto.

7) Lämmin elokuun hämärtyvä ilta.

8) Lepo.

9) Iltainen hetki laiturilla istuen ja katsellen, kuinka kaikki on hiljaa kuin itseään suuremman edessä.

10) Itkun ja ahdistuksen keskellä yhtäkkiä päälle laskeutuva lohtu.

11) Radiossa soiva kappale, joka muistuttaa lapsuudesta ja herättää kiitollisuuden elämästä.

12) Jouluyö ja mysteerin tuntu, hämärä olohuone ja hiljaa soivat joululaulut.

13) Ehtoollisen asetussanat.

14) Leipä ja viini.

15) Polvistuminen alttarille. 

16) Se hetki, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa ilman säestystä virren 77 ja pappi riisuu alttarin.

17) Hiljainen hautausmaa, jossa loistaa kynttilämeri.

18) Syysaamu, jolloin ilmassa tuoksuu kirpeä, uusi ja tuttu, ja tiedän, ettei ensilumeen ole enää pitkään.  

19) Tunne johdatuksesta. 

20) Käsi toisen kädessä. 

21) Järjettömältä tuntuva varmuus (vaikka mitään ei ole vielä näköpiirissä).

22) Järjettömältä tuntuvan varmuuden muuttuminen todeksi. 

23) Hiljainen viikko, joka tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä. 

24) Tilanteeseen täydellisesti sopiva raamatunkohta.  

25) Juuri oikeat sanat juuri oikealla hetkellä. 

26) Rakkaus. 

27) Usko.

28) Toivo.  

29) Siioninvirsiseurat.

30) Jumalanpalvelus, joka kestää 1,5 tuntia, mutta tuntuu vartilta.  

31) Jumalanpalvelus, jonka ei tahdo koskaan loppuvan. 

32) Hiekkaristi arkun päällä.

33) Riparin viimeinen ilta (joskus). 

34) Kutsumus. 

35) Kun huonosti etukäteen suunnitellussa hartaudessa osaankin sanoa juuri oikeat sanat. (Pyhä Henki.)

36) Rauhallinen hetki saunassa.

37) Mielenmuutos kielteisestä myönteiseksi.

38) Ahdistuksen muuttuminen mielenrauhaksi. 

39) Vanhojen virsien veisaaminen ja oivaltaminen, että on Jumala, joka pysyy polvesta polveen samana.

40) Risti. Ihan missä tahansa, milloin tahansa. Merkki Jumalan rakkaudesta, joka kykenee muuttamaan epätoivon toivoksi, julman kidutuspaalun armon merkiksi ja kuoleman elämäksi.  

41) Kaipaus, jota mikään maallinen ei taltuta.   

42) Muistot äidin sylistä.

43) Muistot isän kantavista hartioista. 

44) Se hetki, kun joku kampaa hiukset hellästi, letittää tukan ja silittää. 

45) Joululaulujen laulaminen keskellä vuoden pimeintä aikaa ja miettiminen, että on sentään toivo ja valo.

46) Kauniit unet, jotka välähtelevät jostakin muusta kuin tästä ajasta. 

47) Ilo ja riemu sanattomasta ja salatusta. 

48) Kärsimys, jossa Jumala kantaa ja kärsii mukana. 

49) Olkapää, johon nojata. 

50) Ajatus tyhjästä haudasta. 

51) Synninpäästö.

52) Raamattu. 

53) Rukous. 

54) Iltavirsi.

55) Apu yllättävältä taholta. 

56) Kun ei enää jaksaisi, vilpittömät sanat: "Mitä kuuluu?"

57) Kun joku kertoo rukoilleensa puolestani.  

58) Hädän keskellä apu. 

59) Auringonlasku. 

60) Auringonnousu. 

61) Vuorovesi. 

62) Nauru. 

63) Kun eksyneenä löydän tutun ihmisen tai paikan. 

64) Armeliaat sanat. 

65) Kaupungin hälyn keskellä soivat kirkonkellot.  

66) Yhdessä vietetty ateria.  

67) Virsi 225:6. 

68) Illanvietto, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan. 

69) Musiikki. 

70) Kun tapaan uuden ihmisen, joka tuntuu heti tutulta. 

71) Anteeksiannon ateria, yhteyden ateria, muistoateria, pyhä ateria, alttarin sakramentti, ehtoollinen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

72) Virsi 310. 

73) (Yleensä hetkellinen) tunne kristittyjen ykseydestä. 

74) Lähes täydellinen sävellys. 

75) Itku, joka vapauttaa. 

76) Metsä. 

77) Peilityyni järvi. 

78) Jonkin elämää suuremman elokuvan katsominen. 

79) Jonkin elämää suuremman kirjan lukeminen. 

80) Flow. 

81) Rukousvastaus. 

82) Ajaminen keskellä yötä ilman, että pelkää. 

83) Vanhan ystävän tapaaminen (")sattumalta(") ja molemminpuolinen riemu. 

84) Tähtitaivas. 

85) Yllättävä onnentunne. 

86) Oman armolahjansa löytäminen. 

87) Ruska. 

88) Kevään tuoksu. 

89) Kiitos. 

90) Anteeksipyyntö. 

91) Anteeksianto. 

92) Kun näkee jokaisessa vastaantulijassa Kristuksen kasvot. 

93) Kynttilänvalo, teehetki ja ystävä. 

94) Tasavertainen kohtaaminen. 

95) Erilaisuuden ymmärtäminen ja kunnioittaminen. 

96) Valo pimeyden keskellä.  

97) Hyvä ylistysbiisi. 

98) Ajatus näkymättömästä seurakunnasta. 

99) Hengen salpaava taideteos. 

100) Armo. 

Ajattelin alkuun, että teen kaksikymmentä kohtaa. Sitten päätin, että teen 50. 50 jälkeen tajusin, että synninpäästö puuttuu, joten on pakko tehdä sata. Vieläkin löytyisi lisää, mutta jätän sen seuraavaan kertaan. (En ehkä kuitenkaan ensi sunnuntaille.) Siunattua sunnuntaita, muistakaa käskyistä kolmas. 

(Vielä viikko Taizéssa. Minua voi olla edelleen todella vaikea tavoittaa, mutta yrittää saa. Ja muistaa.)

Salattu Jumala

Kirjoitan tätä tekstiä Suomen Lähetysseuran kurssikeskuksessa Päiväkummussa. Välttelen junalipun ostamista ja pakkaamista, vaikka aikaa lähtöön on enää kuutisen tuntia. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä haluan lähteä ja saada kaiken entiselle tolalle - välillä taas taistelen vastaan halua soittaa pomolle ja kertoa, etten tule töihin, vaan jään tänne koko kesäksi. (No okei, tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi en ole oikeasti harkinnut sitä.) 

Olen viettänyt täällä viikon voluna eli talkoohommissa. Sunnuntaina saavuin serkkuni yo-juhlista Tampereelle palaavan tätini kyydissä autioon Päiväkumpuun, jossa sain viettää puoli päivää ihan vain itseni kanssa. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta asenne ainakin oli se, että minä tulen tänne palvelemaan ja rakentamaan Jumalan valtakuntaa jollakin niin perusduunilla kuin vessojen siivouksella. Ajattelin saavani merkityksellisyyden tunnetta sillä, että minä todellakin teen täällä jotakin, joka on ihan tavallista mutta tarpeellista. 

Kuinka väärässä sitä taas ihminen saattoikaan olla. 

Tämä viikko on ollut hengellisesti... mullistava. Kirkkovuodessa viikolla juhlittiin Pyhää Kolminaisuutta ja teemana oli Salattu Jumala, eikä aihe varmaankaan olisi voinut olla sopivampi. Minulle Jumala on tällä viikolla paljastanut kasvoistaan jotakin, minkä olen aina ajatellut olevan minulle jotakin liian tuntematonta, vierasta tai suurta. Jotakin liian kaukaista sille arkailevalle, ikävöivälle ja hiljaiselle uskolle, joka on minulle niin kotoista ja omaa. Kuitenkin saadessani kohdata uuden puolen Jumalasta, en hypännyt nahoistani, vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut kauhuissani. Minussa oli tapahtunut jotakin salattua muutosta, josta en ole ollut edes tietoinen. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Jumala oikeasti tietää, mikä kullekin on parasta. (Jopa minulle, vaikka sitä onkin niin vaikea uskoa.) Täällä minua on palveltu ja minulle annettu - toivon, että olen kyennyt antamaan tälle paikalle ja ihmisille edes jotakin, vaikka vapaapäivieni määrä kaksinkertaistuikin sairastumisen takia kahdesta neljään.

Tasan kuusi vuotta sitten minut konfirmoitiin Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kaiken viime aikoina tapahtuneen valossa on mietityttänyt, minkälaista matkaa olen saanut kulkea sen jälkeen. Silloinkin olin kipeä ja kuumeessa, mutta muuten olen aika erilainen tyyppi ja elämäntilanne on muuttunut monin tavoin kuudessa vuodessa. Siitä huolimatta vierellä on yhä se sama, salattu Jumala. Aika mieletön juttu. 

(No niin, nyt alkaa se pakkaaminen ja junalipun hankkiminen. En tiedä, itkenkö vai enkö - eilen illalla vuodatin jo kyyneleitä Riihikirkossa, kun minut lähtösiunattiin. Tunsin itseni niiiin teiniksi.) 

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää.