Kokemuksia kasvattavasta kärsimyksestä

Pidin viime lauantaina ensimmäisen seurapuheeni koskaan. Ehkä aiheutan joillekin kauhean järkytyksen, mutta silläkin uhalla paljastan, että kyseessä eivät olleet körttiseurat. Koska minua pyydettiin eräisiin helsinkiläisessä seurakunnassa toukokuun alussa pidettäviin körttiseuroihin puhumaan ja tilapäisessä mielenhäiriössä suostuin, koin Päiväkummussa vietettävien riihikirkkoseurojen olevan sopiva matalakynnyksen tilaisuus avata suu ja puhua jotakin viime aikoina koetusta. Jännitti älyttömästi enkä muista vieläkään kaikkea, mitä suustani päästin. Kuitenkin ajattelin, että voisin täällä blogissakin jakaa joitakin samaan tematiikkaan liittyviä ajatuksia kirjallisessa sekä paljon pitemmässä (ja selkeämmin ymmärrettävässä?) muodossa.

Kun olin kymmenen, tätini kuoli suhteellisen nopeasti edenneeseen syöpään. Hän oli nuori, vasta 45-vuotias eikä syöpää, jota hän sairasti, olisi pitänyt edes esiintyä niin nuorella iällä. Tätini kuoleman jälkeiset kaksi vuotta olivat tähänastisen elämäni vaikeimmat vuodet: koin valtavaa ahdistusta, kuolemanpelkoa ja uskoni horjui oikeastaan ensimmäistä kertaa. Pelkäsin läheisteni menettämistä niin paljon, etten uskaltanut koskaan hyvästellä heitä lähtiessäni ja itkin lähes joka ilta. Pidin itseäni ateistina ja perustelin uskomattomuuteni sillä syyllä, mikä minulle on ollut suhteessani Jumalaan ongelmallisinta ja on sitä edelleen: miten Jumala voi sallia ihmisestä riippumattoman kärsimyksen?

Osa pahuudesta on ollut minulle aina ymmärrettävissä, pidänhän syntiinlankeemusta realistisesti tätä maailmaa ja ihmisen käyttäytymistä selittävänä – mutta miten Jumala voi sallia kärsimyksen, joka ei ole ihmisen käsissä: parantumattomien sairauksien syntymisen, luonnonkatastrofit ja itseään väärällä tavalla monistavat solut? Jälkeenpäin olen ajatellut vaiheen olleen jonkinlaista mykkäkoulua Jumalalle, sillä samalla kun podin uskonkriisiä, ajatus kaiken päättymisestä kuolemaan tuntui kestämättömältä. Ehkä kyse oli jonkinlaisesta jumalakuvan muuttumisesta ja sen käsittelemisestä. Kuitenkin ahdistus jossakin vaiheessa loppui, vaikka tuntui, ettei se voisi koskaan loppua.

Elämäni vaikein vaihe jätti kokemuksen siitä, että vaikka elämä tuntuisi kuinka raa’alta, synkältä ja tarkoituksettomalta, tuo tunne ei ole lopullinen. Erityisen arvokas kokemus oli viime syksynä, kun terveys reistaili, tunsin itseni valtavan yksinäiseksi enkä tuntunut löytävän paikkaani. Vaikka odotan tälläkin hetkellä koepalojen testituloksia eikä elämä edelleenkään ole sateenkaaria ja pilvilinnoja, olen saanut jälleen kokemuksen siitä, ettei luottamus kärsimyksen (edes hetkelliseen) helpottamiseen ole turhaa. Ehkä kyse on jostakin Jumalan salatusta tavasta kasvattaa minussa myötätuntoa, herkkyyttä ja taitoa elää – ja taitoa jonakin päivänä myös kuolla ja jättää elämäni suurempiin käsiin. Tietenkään kaikkea kärsimystä ei voi selittää kasvattavana: joskus kärsimys on niin absoluuttista, ettei siinä voi nähdä mitään kasvattavaa. Olen kiitollinen siitä, etten ole vielä koskaan joutunut sellaista kärsimystä kokemaan. Minulle tätini kuolema oli ehkä kasvattavaa kärsimystä, kun taas hänen lapsilleen, puolisolleen, äidilleen ja sisaruksilleen kärsimys saattoi näyttäytyä täysin tarkoituksettomana. Olisi myös itsekästä väittää, että tätini kuoleman tarkoitus olisi jotenkin kasvattaa meitä muita jäljelle jääneitä - en todellakaan pysty uskomaan, että Jumala kasvattaisi ketään ottamalla toisen ihmisen hengen pois. 

En ole koskaan saanut kokea mitään radikaalia kokemusta uskoon tulemisesta, mutta olen usein miettiessäni elämääni saanut vahvan tunteen johdatuksesta. Olen syntynyt tapaluterilaiseen perheeseen, jossa minulle ei opetettu edes iltarukousta, mutta jostakin syystä vanhempani lukivat meille lasten Raamattua ja minä koin luetut tarinat koskettavina ja samaistuttavina. En tiedä, olisinko ilman kaikkea koettua – pahaakin – saanut vahvaa kutsua ihmisten auttamiseen, maallisten tuskien jakamiseen ja kokemusta siitä, että minun täytyy tehdä se juuri pappina. Minulla eikä ehkä kenelläkään muullakaan kristityllä ole vastausta teodikean ongelmaan, mutta ainakin voimme luottaa siihen, että Jumala kärsii yhdessä ihmisen kanssa, oli kärsimyksen syy mikä tahansa.

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)