Älkää pelätkö

Jouluaamun saarna (Jes. 9:1-6, Hepr. 1:1-6 ja Luuk. 2:1-20)

Vietämme vuoden pimeintä aikaa. Muutama päivä sitten oli talvipäivän seisaus, joka tarkoittaa sitä, että päivä on sinä vuoden hetkenä kaikkein lyhyin. Yö oli voitolla, aurinko oli poissa – tai jos ei poissa, niin ainakin piilossa suurimman osan ajasta. Historiallisen tutkimuksen mukaan Jeesus ei ole oikeasti syntynyt joulukuussa, vaan varhaiset kristityt ovat alkaneet viettämään vapahtajansa syntymäjuhlaa monta sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen näin joulukuussa.  Jeesuksen lapsuudesta Raamatussa ei juurikaan kerrota. Minusta kuitenkin siinä on ihmeellistä viisautta, että joulun ajankohdaksi on sattunut juuri vuoden pimein aika. Vielä hetki sitten yö oli voitolla – vielä hetki sitten kaikki tuntui toivottomalta. Aivan kuin ympärillämme oleva pimeys ei koskaan katoaisi. Meidän on ehkä helppo samaistua Jesajan kirjan 9. luvun kohtaan, jossa kerrotaan pimeydessä vaeltavasta kansasta. Koko pitkän syksyn pimeys on lisääntynyt ja kiireet ja työtaakat ovat käyneet sitä kovemmiksi, mitä lähempänä joulua ja vuoden loppua ollaan. Ehkä joulun ja viimein koittavien vapaiden myötä voimme samaistua myös sanoihin: Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.

Syksyn aikana olemme kuulleet myös uutisia, jotka ovat synkistäneet mieltä. Käsittämättömältä tuntuva kärsimys ja paha, joka on ennen ollut vain jossakin kaukana, onkin yhtäkkiä koputtanut kotiovellemme. Pariisin terrori-iskut, Välimerellä traagisesti hukkuvat ihmiset, Syyrian tilanne, pakolaiskriisi, yhä vain jatkuva taantuma. Uutisten valossa maailma näyttäytyy pelottavana, kaoottisenakin. Juuri tämän syksyn tapahtumien jälkeen joulun sanoma tuntuu ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan – ehkä yhtä ajankohtaiselta kuin 2000 vuotta sitten. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa enkeli ilmoittaa keskellä pimeintä yötä paimenille ilosanoman, jonka mukaan pitkään odotettu ja kaivattu vapahtaja on syntynyt. Paimenet saivat kuulla ilouutisen keskellä yötä, jolloin taakat ja pelot painoivat ehkä eniten. Enkeli sanoo kuitenkin viestiä tuodessaan jotakin, mikä on osoitettu myös meille keskellä vaikeita aikoja: ”Älkää pelätkö.” Jumala on viimein täyttänyt lupauksensa ja paljastaa kasvonsa ja olemuksensa tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa: pieneksi viattomaksi lapseksi syntynyt Jumala löytyy kapaloituna seimessä, eläinten syöttökaukalosta. Kaikesta huolimatta lapsi ei ole pelkkä köyhän galilealaisen kihlaparin esikoinen, vaan Jesajan kirjan sanoin Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Tai Heprealaiskirjeen sanoin: Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.

Ihmiseksi syntymällä Jumala todistaa, että hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme. Eikä pelkästään kiinnostunut, vaan rakastaa meitä. Jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka taivallinen sotajoukko lauloi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” 2000 vuotta sitten Jumala saapui tuomaan rauhan ja astui osaksi ihmiskunnan konkreettista historiaa – vaikka meidän historiamme onkin pelottava ja kaoottinen, täynnä kärsimystä ja kuolemaa. Jo koulun historian tunneilla olemme nähneet, kuinka ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana kyllä osannut hoitaa asiansa varsin huonolle tolalle – ja uutisia tämän syksyn aikana katsellessamme olemme voineet nähdä, kuinka osaamme sen yhä. Itse emme pysty saattamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi – me tarvitsemme siihen apua. Ja siksi Jumala on tullut yhdeksi meistä. Jumala paljastaa jotakin ihmeellistä itsestään myös siinä: Jumala ei sormia napsauttamalla hävitä pahaa maailmasta, vaan hän toimiikin hiljaisena ja nöyränä rauhanruhtinaana, joka syntyy pieneksi lapseksi ja kutsuu meitä työtovereikseen. Kuinka valtavastikaan sellaisen Jumalan täytyy meitä kunnioittaa, joka tuntee täydellisesti meidän heikkoutemme, vajavaisuutemme ja kykymme tehdä pahaa, mutta yhä kutsuu meitä luokseen? Tuo Jumala on valmis nöyrtymään koko maailmankaikkeuden luojasta ja ylläpitäjästä yhdeksi meistä ja riisuutumaan kaikesta hänelle kuuluvasta vallasta ja kunniasta, jotta me voisimme elää yhteydessä häneen ja ihmisen ja Jumalan rikkinäinen suhde voisi korjaantua.

Lopulta koittaa aika, jolloin Jumalan sanan lupaukset käyvät toteen täydellisinä ja hänen hyvyytensä ja oikeudenmukaisuutensa saa voiton. Jesajan kirjassa luvataan: Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Luottaessamme siihen, että kaikki maailmamme pimeys, kaaos ja kuolema ei saa viimeistä sanaa, vaan katoaa joskus, ei meidän tarvitse pelätä. Joulussa on kyse siitä. Vaikka maailma ympäriltämme muuttuisi tai kaatuisi, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Meille on annettu rauha, joka on tätä elämää ja maailmaa suurempi. Rauhantuojamme on seimeen syntynyt Jumalan poika, Jeesus.

Saapuessaan Betlehemiin paimenet saavat huomata, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli luvattu. Mekin saamme lopulta huomata, kuinka Jumalan lupaukset eivät raukea tyhjiin. Jumala on luvannut olla meidän kanssamme ja tuoda meille rauhan. Jumala on luvannut, ettei kaikesta ympäröivästä kaaoksesta ja pimeydestä huolimatta meidän tarvitse pelätä. Jumala on luvannut, että hyvä voittaa. Että pimeys kuihtuu ja kuoleman varjon maassa elävälle kansalle loistaa vielä kirkkaus.    

Oi suuri mysteeri

Oi suuri mysteeri

ja ihmeellinen sakramentti,

että eläimet saivat ensin nähdä

vastasyntyneen Herran

laitettuna seimeen.

Autuas Neitsyt,

sinun kohtusi sai armon kantaa

Herran Jeesuksen.

Alleluia.

Joulu on taas

Se on täällä taas - joulu. Viime vuosina joulu on yllättänyt, vaikka sitä mainostetaan jo marraskuusta asti (lähikaupassa oli jouluvalikoima esillä jo lokakuusta...). Kuitenkin, kaikkien jouluvalojen ja jouluhässäkän keskellä tajusin vasta tänään, että kappas, huomennahan on joulu.

Rakastan joulua. Olen täysin valmis kuuntelemaan joululauluja jo marraskuussa, ja joululahjat mietin tarkkaan. Kuitenkin, vihaan sitä kiirettä ja ruuhkaa. Kulutushysteria on aivan hirveätä, ja yritänkin aina ostaa lahjat kerralla: yritän välttää koko joulukuun kauppakeskuksia, niiden jonoja ja järkyttävää musiikkia. Vihaan All I Want For Christmas Is You:ta palavasti, ja arvatkaapa mitä? Se soi joka ikisessä puodissa. (Kävin Kappahlissa sovittamassa housuja sunnuntaina. Siellä soi tämä kirottu biisi Justin Bieberin kera. Juoksin melkein ovesta ulos huutaen).

Joulu on minulle sekä perheen kanssa olemisen juhla että hengellinen juhla. Tänä vuonna olen ravannut joulun alla kirkossa enemmän kuin edellisinä vuosina, ja uskolla on ollut yhä enemmän merkitystä nyt jouluna. Joulu on kuitenkin tuntunut tänä vuonna oudolta ja kaukaiselta. Se ei ole ulottanut itseään pieneen opiskelijakämppääni, vaikka omistankin pikkuriikkisen muovikuusen. Ennen loman alkua leivoin pipareita ilman muotteja sekä joulutorttuja, jotka poltin uunin ulkopuolella - se on mahdollista. Kauneimmat joululaulutkin on tullut veisattua kolmessa kirkossa. Joulu ei kuitenkaan ole tuntunut samalta, mitä se ennen on ollut. Vaikka olenkin ollut jo lähes viikon lomalla kotona Tampereella, joulu tuntuu silti kaukaiselta käsitykseltä. Kotona tuoksuu joulu, ja kuusi on koristeltu, mutta olo ei ole niin jouluinen, kuin haluaisin.

Oivalsin viime vuonna, että joulukäsitykseni pitää muuttua: en ole enää lapsi, joka innolla odottelee lahjoja. Etenkin nyt, kun asun omillani Helsingissä, jossa joulu ei tuntunut lähestyvän tenttiahdistuksen ja loputtomien opiskelutuntien takia. Minun täytyy vain yksinkertaisesti saada uusi asenne joulua kohtaan. En tiedä vielä millaisen haluan tai millaisen tarvitsen, mutta jostakin se on löydettävä. Joulu on rakas ja tärkeä juhla, ja haluan sen olevan ihanan suuri jatkossakin, myös näin aikuisena.

Kuitenkin, minusta löytyi tänään se pieni joulumieli, kun näen koristellun kuusen, jossa roikkuu USA:sta ostettu, aivan järkyttävän glitteröivä ja mauton bilepukki. Kyllä, se hirvitys tuo aina joulumielen. Jopa Tampereen kaupungin orvon kalteva kuusi ei tuntunut niin kamalalta, kun tulin lomalle. Tarvitsin lomaa; tarvitsen joulua. Muuten en jaksa keväällä opiskella.

Tämä hirvitys on siis bilepukki. Huono kännykkäkuva, mutta halusin demonstroida.

Hyvää ja siunattua joulua kaikille<3

-Iiris

Me käymme joulun viettohon (niin maisin miettehin)

Viime päivinä olen ostanut paahdettuja suolapähkinöitä, liivatelehtiä, aprikoosihilloa, leivontasuklaata, säilykekirsikoita, mantelimassaa, maustamatonta tuorejuustoa ja monta muuta asiaa, joita en yleensä ostoskoriini kaupanhyllystä nostele. Käyttänyt satoja euroja joululahjoihin. Olen asetellut piparkakkutaikinaa irtopohjavuoan pohjalle ja kaatanut makaroneja painoksi päälle; jännittänyt uunin edessä, onnistuuko marmoroidun karpalo-juustokakun piparkakkuinen pohja vai ei. Olen koristellut piparkakkuja erilaisilla strösseleillä ja helmillä harmitellen, ettei niistä tule tarpeeksi kauniita. Samalla veljeni on vannottanut, etten koristele kaikkia, koska ei niitä voi silloin syödä. Olen etsinyt satiininauhaa suurille ranskanpastillein koristeluille piparisydämille ja pyytänyt isää ostamaan konjakkia jouluhalon kuorrutetta varten. Jutellut äidin kanssa, minkä muotoisia joulutorttuja meidän pitäisi tehdä. Yhtä aikaa olen sekä miettinyt yltäkylläisyyttä että pyrkinyt täydelliseen jouluun.

Kuva vuosien takaa: jouluaaton aatto 2010.

Samalla, kun ostoskeskukset täyttyvät jouluostoksiaan tekevistä ihmisistä, puhutaan joka ainoa vuosi joulustressistä. Ehditäänkö siivota? Tehdä laatikkoja ja paistaa kinkku? Hankkia kaikille mieleiset lahjat? Samalla mietin, takaavatko siisti koti tai täysi joulupöytä täydellistä joulua. Kinaanko veljeni kanssa silti turhista asioista, heitetäänkö joulupöydässä jokin typerä kommentti jouluevankeliumista (tuleeko se minun omasta suustani)? Eikö joulu ole kuitenkin enemmän mielentila kuin onnistuneiden lahjahankintojen, hyvän ruoan ja järjestelyjen summa?

Lohduttavaa on kuitenkin se, että joulu voi tulla kummankin kaltaiseen kotiin: kotiin, jossa kaikki on täydellistä, mutta todellinen valmistautuminen jäänyt – ja siihen kotiin, jossa joulu on pelkkä mielentila. Jumala ei kavahda keskeneräisyyttä, oli se sitten maallista tai hengellistä. Luo köyhän niin kuin rikkahan saa joulu ihana. Kysymys vain kuuluu, kumpi koti on todellisuudessa rikas ja kumpi köyhä? 

Anne

Ajatuksia kärsimykseen astuvasta Jumalasta

Pari viikkoa sitten vietetyssä teologien puurojuhlassa tiedekuntamme dekaani vaati meitä teologeja muuttamaan suomalaisia jouluperinteitä positiivisempaan suuntaan. Dekaanimme hauskuutti opiskelijoita poimimalla erilaisista suomalaisista perinteikkäisistä joululauluista surkuhupaisan pessimistisiä säkeitä. Kuuntelin puhetta korvanlehdet nolostuksesta helottaen, sillä olin säestämässä yhteislauluja, joista noin puolet sai kylmää kyytiä dekaaniltamme – ennen kuin yhtäkään oli ehditty laulamaan.  

(Siinä vaiheessa, kun otettiin puheeksi herännäisyys, olin valmis ryömimään pöydän alle piiloon.)

No, dekaanimme esitti siis hienoista piikittelyä suomalaisia hartaita ja haikeita jouluperinteitä kohtaan, joiden perusteella voisi kuvitella joulun olevan surullinenkin juhla. Vaikka puhe oli selkeästi tarkoitettu keveäksi, aiheutti rakkaiden perinteiden kritisoiminen hieman jupinaa ainakin meidän pöydässämme. Juteltuani myöhemmin muutaman teologian opiskelijan kanssa aiheesta, tajusin, kuinka minun mielessäni jouluun(kin) on aina liittynyt ilon lisäksi vahvasti myös ajatus kärsimyksestä: kristinuskon suurimmissa juhlissa, joulussa ja pääsiäisessä, kärsimys ja ilo kulkevat käsi kädessä.

Kristittynä muistan jouluisin sitä, kuinka Jumala syntyi ihmiseksi, mikä on pääsiäisen ilon valossa valtava juhlan aihe. Erityisesti minua puhuttelee kuitenkin ajatus, minkälaiseksi ja minkälaisiin oloihin Jumala astui. Tässä yltäkylläisyydessä, kulutushysteriassa ja markkinavaltojen pyörittämässä yhteiskunnassa on helppo unohtaa, minkälaisissa oloissa suuri osa maailman ihmisistä elää – ja että 2000 vuotta sitten itse Jumala syntyi samankaltaiseen köyhyyteen, häpeään, hätään ja kärsimykseen. Jumalalle inhimillinen valta, kulta ja loisto ovat toissijaisia ja Hän kutsuu luokseen ne, jotka ovat inhimillisillä mittapuilla vähäisimpiä: joukon köyhimpiä, hauraimpia ja pienimpiä.

Jo Kristuksen maallisen taivalluksen alussa kärsimys ja ilo olivat läsnä. Pääsiäinen tuo luoksemme vielä suuremman kärsimyksen, mutta lopulta sanoinkuvaamattoman ilon ja toivon. Ihmiselämässäkin ilo ja kärsimys kulkevat usein sisään samasta ovesta ja ehkä kesken toisen vierailun. Kuitenkaan Jumalalle ihmiselämän todellisuus ei ole vierasta eikä kärsimys ole koskaan viimeinen vieras, sillä kuoleman varjon maahan loistaa vielä valo kaikille kansoille.