Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

Älkää koskaan unohtako

Kuvassa on Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneitä lapsia.

Tänään vietetään vainojen uhrien muistopäivää: tämä päivä on omistettu holokaustin uhreille. Holokaustista puhuttaessa muistutetaan aina muistamisesta. Tätä ei saa koskaan unohtaa. Sanotaan, että vaikka rikos oli saksalaisten, on koko Euroopan muistettava, mitä tapahtui.

Paitsi että rikos ei ollut vain saksalaisten. Pohjimmiltaan holokaustissa oli kyse koko ihmiskunnalle yhteisestä rikoksesta, joka sanoo: minä olen parempi kuin sinä. Kyllä me olemme oikeassa! Nuo tuolla, ne olivat pahantekijät. Emme me. Kuinka kukaan voi olla noin paha, minä en voisi koskaan… Minä pelastun ­– sinä et.

Ihmisen tapa tehdä kahtiajakoja, jaotella, tehdä vertailuja siitä, kuka on parempi, ulkoistaa paha itsensä ulkopuolelle, on rikos joka on kaikille yhteinen. Se on myös rikoksista vaarallisin. Kun ryhdymme miettimään eriarvoisuutta, kastijakoja, sotia ja kansanmurhia, ne kaikki juontavat juurensa tästä samasta piirteestä. On pelottavaa, että yhä tänäänkin holokausti ulkoistetaan saksalaisten syyksi. Totuus on, että antisemitismi oli vallalla koko Euroopassa jo vuosisatoja ennen holokaustia.  Totta on myös se, ettei natsi-Saksan aikainen sukupolvi ollut yhtään sen pahempi kuin edeltäjänsä tai seuraajansa. Sama, mikä tapahtui Saksassa, olisi voinut tapahtua missä tahansa muualla, jossa olosuhteet ovat otolliset. Ja niin myös tapahtuu. Ei siksi, että jokin kansa olisi toista pahempi, vaan siksi, että jokaisessa ihmisessä piilee yhtäläiset ainekset pahaan.

Onhan se pelottava ajatus: että paha voisikin löytyä minusta. Se suuri ja tuntematon, pimeä voima, jonka näemme lehtien sivuilla tai korkeintaan toisessa ihmisessä – eihän se vain voi olla myös minussa! Oman tunnemaailmamme kannalta paha on turvallista ulkoistaa, mutta historia on näyttänyt ihmiskunnalle jo liian monta kertaa, mitä seuraa siitä, kun paha ulkoistetaan ja yhdistetään oman itsensä sijasta johonkin muuhun – tekoon, paikkaan, kansaan, toiseen ihmiseen.

Ajattelen usein, ettei syntiinlankeemus todellisuudessa tapahtunut silloin, kun Aatami ja Eeva söivät hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen sijaan syntiinlankeemus tapahtui silloin, kun Aatami sanoi Jumalalle: ”Se oli Eeva!” ja kun Eeva vuorostaan syytti teostaan käärmettä. Holokaustin unohtamista pahempaa on se, että unohdamme, kuinka meidän sisällämme on mahdollisuus tekoihin, jotka ovat seurauksiltaan järkyttäviä ja epäinhimillisiä. Me emme saa unohtaa, että taipumuksemme pitää itseämme parempana ja jakaa ihmisiä ryhmiin sisältää riskin siihen, että jonakin päivänä minä olen jakamassa ihmisiä ryhmiin ja päättämässä, kuka on ansainnut elämän: kuka saa elää vielä toisen päivän - kuka joutuu hengittämään myrkkyä ja ajattelemaan viimeistä kertaa läheisiään, joita ei saa koskaan hyvästellä.

Pari päivää sitten HS:ssä kerrottiin, että todellinen rodunjalostuksen suurvalta 1920-1930-luvuilla olikin Ruotsi. Siis kotoisa, tuttu, lintukotomainen rajanaapurimme, jossa steriloitiin 25 vuoden aikana 63 000 ihmistä, joita jokin ulkopuolinen taho ei kokenut kelvolliseksi lisääntymään. En tiedä, mikä meille on antanut oikeuden unohtaa, mitä Ruotsissa tapahtui. Mikä meille on antanut oikeuden hymistellä muistamisesta ja suunnata samalla ylimielisiä katseita Saksaan tai minne tahansa muualle, vaikka mahdollisuudet samaan pahaan voi löytyä meistä jokaisesta? 

Kuva Ruandan kansanmurhan jäljiltä kesällä 1994.

Kuvat lainattu täältä ja täältä.