Älkää pelätkö

Jouluaamun saarna (Jes. 9:1-6, Hepr. 1:1-6 ja Luuk. 2:1-20)

Vietämme vuoden pimeintä aikaa. Muutama päivä sitten oli talvipäivän seisaus, joka tarkoittaa sitä, että päivä on sinä vuoden hetkenä kaikkein lyhyin. Yö oli voitolla, aurinko oli poissa – tai jos ei poissa, niin ainakin piilossa suurimman osan ajasta. Historiallisen tutkimuksen mukaan Jeesus ei ole oikeasti syntynyt joulukuussa, vaan varhaiset kristityt ovat alkaneet viettämään vapahtajansa syntymäjuhlaa monta sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen näin joulukuussa.  Jeesuksen lapsuudesta Raamatussa ei juurikaan kerrota. Minusta kuitenkin siinä on ihmeellistä viisautta, että joulun ajankohdaksi on sattunut juuri vuoden pimein aika. Vielä hetki sitten yö oli voitolla – vielä hetki sitten kaikki tuntui toivottomalta. Aivan kuin ympärillämme oleva pimeys ei koskaan katoaisi. Meidän on ehkä helppo samaistua Jesajan kirjan 9. luvun kohtaan, jossa kerrotaan pimeydessä vaeltavasta kansasta. Koko pitkän syksyn pimeys on lisääntynyt ja kiireet ja työtaakat ovat käyneet sitä kovemmiksi, mitä lähempänä joulua ja vuoden loppua ollaan. Ehkä joulun ja viimein koittavien vapaiden myötä voimme samaistua myös sanoihin: Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.

Syksyn aikana olemme kuulleet myös uutisia, jotka ovat synkistäneet mieltä. Käsittämättömältä tuntuva kärsimys ja paha, joka on ennen ollut vain jossakin kaukana, onkin yhtäkkiä koputtanut kotiovellemme. Pariisin terrori-iskut, Välimerellä traagisesti hukkuvat ihmiset, Syyrian tilanne, pakolaiskriisi, yhä vain jatkuva taantuma. Uutisten valossa maailma näyttäytyy pelottavana, kaoottisenakin. Juuri tämän syksyn tapahtumien jälkeen joulun sanoma tuntuu ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan – ehkä yhtä ajankohtaiselta kuin 2000 vuotta sitten. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa enkeli ilmoittaa keskellä pimeintä yötä paimenille ilosanoman, jonka mukaan pitkään odotettu ja kaivattu vapahtaja on syntynyt. Paimenet saivat kuulla ilouutisen keskellä yötä, jolloin taakat ja pelot painoivat ehkä eniten. Enkeli sanoo kuitenkin viestiä tuodessaan jotakin, mikä on osoitettu myös meille keskellä vaikeita aikoja: ”Älkää pelätkö.” Jumala on viimein täyttänyt lupauksensa ja paljastaa kasvonsa ja olemuksensa tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa: pieneksi viattomaksi lapseksi syntynyt Jumala löytyy kapaloituna seimessä, eläinten syöttökaukalosta. Kaikesta huolimatta lapsi ei ole pelkkä köyhän galilealaisen kihlaparin esikoinen, vaan Jesajan kirjan sanoin Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Tai Heprealaiskirjeen sanoin: Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.

Ihmiseksi syntymällä Jumala todistaa, että hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme. Eikä pelkästään kiinnostunut, vaan rakastaa meitä. Jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka taivallinen sotajoukko lauloi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” 2000 vuotta sitten Jumala saapui tuomaan rauhan ja astui osaksi ihmiskunnan konkreettista historiaa – vaikka meidän historiamme onkin pelottava ja kaoottinen, täynnä kärsimystä ja kuolemaa. Jo koulun historian tunneilla olemme nähneet, kuinka ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana kyllä osannut hoitaa asiansa varsin huonolle tolalle – ja uutisia tämän syksyn aikana katsellessamme olemme voineet nähdä, kuinka osaamme sen yhä. Itse emme pysty saattamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi – me tarvitsemme siihen apua. Ja siksi Jumala on tullut yhdeksi meistä. Jumala paljastaa jotakin ihmeellistä itsestään myös siinä: Jumala ei sormia napsauttamalla hävitä pahaa maailmasta, vaan hän toimiikin hiljaisena ja nöyränä rauhanruhtinaana, joka syntyy pieneksi lapseksi ja kutsuu meitä työtovereikseen. Kuinka valtavastikaan sellaisen Jumalan täytyy meitä kunnioittaa, joka tuntee täydellisesti meidän heikkoutemme, vajavaisuutemme ja kykymme tehdä pahaa, mutta yhä kutsuu meitä luokseen? Tuo Jumala on valmis nöyrtymään koko maailmankaikkeuden luojasta ja ylläpitäjästä yhdeksi meistä ja riisuutumaan kaikesta hänelle kuuluvasta vallasta ja kunniasta, jotta me voisimme elää yhteydessä häneen ja ihmisen ja Jumalan rikkinäinen suhde voisi korjaantua.

Lopulta koittaa aika, jolloin Jumalan sanan lupaukset käyvät toteen täydellisinä ja hänen hyvyytensä ja oikeudenmukaisuutensa saa voiton. Jesajan kirjassa luvataan: Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Luottaessamme siihen, että kaikki maailmamme pimeys, kaaos ja kuolema ei saa viimeistä sanaa, vaan katoaa joskus, ei meidän tarvitse pelätä. Joulussa on kyse siitä. Vaikka maailma ympäriltämme muuttuisi tai kaatuisi, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Meille on annettu rauha, joka on tätä elämää ja maailmaa suurempi. Rauhantuojamme on seimeen syntynyt Jumalan poika, Jeesus.

Saapuessaan Betlehemiin paimenet saavat huomata, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli luvattu. Mekin saamme lopulta huomata, kuinka Jumalan lupaukset eivät raukea tyhjiin. Jumala on luvannut olla meidän kanssamme ja tuoda meille rauhan. Jumala on luvannut, ettei kaikesta ympäröivästä kaaoksesta ja pimeydestä huolimatta meidän tarvitse pelätä. Jumala on luvannut, että hyvä voittaa. Että pimeys kuihtuu ja kuoleman varjon maassa elävälle kansalle loistaa vielä kirkkaus.    

Heilaton helluntai, kesä, syksy, elämä

Tämä on varmasti yksi henkilökohtaisimmista aiheista, joista tulen ikinä omalla nimelläni kirjoittamaan. Tuntuu turvalliselta julkaista tämä ajastettuna postauksena, kun olen satojen kilometrien päässä tuttujen ihmisten vaikutuspiiristä. (Okei, ei mua ehkä niin paljon pelota. Vähän vain.) Toivon, ettei tämä aiheuta lukijoissa vaivaantumista saati sääliä, sillä se ei ole missään nimessä tarkoitus. Tämä ei ole myöskään henkilökohtainen hyökkäys ketään kohtaan. Toivottavaa kuitenkin on, että tämä herättäisi keskustelua. :) 

Sanotaan se nyt suoraan: olen 21-vuotias, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Enkä tule todennäköisesti koskaan olemaan.

(Kuulen nyt mielessäni ehkä hieman hyväntahtoisesti naureskelevat reaktiot siitä, kuinka olen vielä niin valtavan nuori, ei tuossa iässä voi vielä sanoa mitään ja vielähän sinäkin ehdit. Toivoisin, että kuitenkin lukisitte, mitä minulla on aiheesta sanottavana.)

Olen mielestäsi nuori tai en, koen kuitenkin itse olevani verrannollisesti vanha, myöhässä ja epänormaali. Enemmistö ikätovereistani on aloittanut seurustelun kahdesta kahdeksaan vuotta sitten ja koko tuon ajan minä olen ollut yksin. Aluksi se ei kamalasti haitannut, sitten pienen pettymyksen nieli ja ehkä lohdutti itseään niillä iänikuisilla argumenteilla siitä, kuinka täysi-ikäisenä ja korkeakoulussa vielä ehtii. Lopulta yksin elämiseen tottui. Muutin vasta kaksi ja puoli vuotta sitten kotoa omilleni ja yksin elämiseen on jo niin tottunut, ettei elinpiirinsä osaa edes kuvitella ketään. Siellä ei ole vain tilaa. Ja se on ihan ok. En osaa kuvitellakaan, miltä tilanne tuntuu muutaman vuoden päästä, kun yksin elämistä on takana vuosikausia.

Mikä tässä sitten on ongelma? Vastaus on yksinkertainen mutta kipeä: häpeä.

Koko yhteiskuntaan on sisäänrakennettu oletus siitä, kuinka jokainen ihminen pariutuu. Sanotaan, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö – minun näkökulmastani tämän yhteiskunnan perusyksikkö on parisuhde. Lapsien hankkiminen ei ole enää nykyaikana automaattinen oletus, mutta parisuhde on. Kuka ei nyt parisuhdetta haluaisi? Sitähän jokainen etsii. Lehtien sivuilla, televisiossa, netissä, somessa, älypuhelimien applikaatioissa. Kun olen käynyt reissuilla kotiseudullani, puolituttujen ja entisten koulukavereiden ensimmäinen – ja ainoa – aidosti kiinnostunut kysymys on: ”No, onko sieltä Hesasta löytynyt miestä?” Kuvaavaa on, että minun piti kesätöissä valehdella rippikoululaisille, että olen parisuhteessa. (En ole asiasta mitenkään ylpeä.)

Naiivi oletus on, että jokaiselle ihmiselle on joku. Tai jos ei ole, ihmisen on oltava jotenkin outo, säälittävä tai syrjäytynyt. Miksi kukaan normaali, järkevä ja sosiaalinen ihminen joutuisi olemaan yksin? Tai valitsisi sen?

Yksi syy on nykyinen käsitys rakkaudesta. Siis se, mikä siitä on jäljellä. Meille luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, Se Oikea ja elo happily ever after. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuvottavaa? Ei kaikille ole kumppania, syystä tai toisesta - ei, vaikka jotkut sitä koko elämänsä ajan kaipaavat. Elämä ei ole mikään karkkikauppa tai Tinder. Minä kaipaan vanhan ajan rakkautta - sitä, jossa sitoudutaan toiseen ja kun huuma loppuu, opetellaan rakastamaan. En todellakaan kaipaa tilannetta, jossa pelataan ja leikitään omilla ja toisen tunteilla. Juuri sitä nykyinen parisuhdemalli kuitenkin tuntuu olevan: peliä. Minusta ei ole tarjoamaan siinä pelissä "vastustajalle" yhtikäs mitään. (Kertoo jotakin parisuhdemaailman kieroutuneisuudesta, jos parisuhteen - tai säädön - toista osapuolta pidetään vastustajana.) Jos joskus rakastun, haluan kumppanuuden olevan rujoa ja rosoista, elämänmakuista, uskollisuutta ja luottamusta vaikeuksienkin keskellä, yhdessä kulkemista, mutta ennen kaikkea totta. En tahdo kulisseihin maalattua kuvaa helposta arjesta ja täydellisestä seksielämästä, kun samaan aikaan takaraivossa vilkkuu pelko, milloin toinen kyllästyy ja kertoo pelin olevan pelattu.  Mutta ehkäpä tämä on liikaa vaadittu, sillä kuvailemani kumppanuus vaatii pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, mitä on vaikea löytää kenestäkään kaikkimullehetinyt-aikakaudella. Myös minusta itsestäni. On helppoa mennä Tinderiin kuin karkkikauppaan ja palata sinne sitten, kun nukkekoti alkaa maistua puulta skumpan ja vaahtokarkkien sijasta. 

Kun olen puhunut aiheesta ystävilleni (joista enemmistö on varattuja, tietysti) reaktio on ollut usein kuvatunkaltainen: mutta sähän olet niin vaimomatskua, en osaa kuvitella sua yksin, sitä paitsi sä oot niin äidillinen tyyppi – kyllä sä vielä perheen perustat. Hyvää tarkoittavat kommentit onnistuvat myös täysin tietämättään loukkaamaan, kun rivien välistä kuultaa asenne, että parisuhteettomuuden valitseva (tai siihen ajautuva) ihminen on jotenkin outo, pelkuri tai kummallinen. Säälittävä. Onko ihme, jos tässä alkaa oikeasti tuntea itsensä jotenkin kakkosluokan kansalaiseksi?

Toivoisin, ettei kukaan painostaisi minua yhtään enempää niillä oletuksilla, joita koko yhteiskunta, media ja jopa kirkko jo ylläpitävät. En vain jaksa kohdata niitä enää. Minulle yksin eläminen on ihan potentiaalinen vaihtoehto, vaikkei tässä asiassa voi – tai ole järkeä – tehdä mitään pysyviä, lukkoonlyötyjä ratkaisuja. Toivoisin, että oman polkunsa löytämiseen, itsensä likoon laittamiseen ja ihmisenä kasvamiseen suhtauduttaisiin edes silloin tällöin samalla antaumuksella ja asenteella kuin parisuhteen etsimiseen – ja käsitettäisiin, ettei onni ole riippuvainen siviilisäädystä. Ehkä silloin en kohtaisi kristittyjenkään piirissä niin outoja reaktioita kertoessani, että haluan palvella ensisijaisesti kirkkoa, seurakuntaa ja Kristusta, ja ettei minulla silloin jäisi perheen palvelemiseen enää tilaa, aikaa ja voimavaroja.

Päätöksen pohtiminen on jo tarpeeksi kipeää ilman painostusta ja oudoksuvia reaktioita, sillä tiedän kyllä, mistä samalla luopuisin.

(Olisipa luterilaisessa kirkossa luostarilaitos.) 

"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi. 

Liberté, Égalité, Fraternité

Olen yrittänyt jäsentää tunteitani ja ajatuksiani Pariisin terroristi-iskun jäljiltä. Päällimmäisenä tunteena on ollut suunnaton suru sekä menehtyneitä ja heidän läheisiään kohtaan että myös iskun jälkimainingeissa vihapuheen kohteeksi joutuneita viattomia ihmisiä kohtaan.

En halua kajota Charlie Hedbo:n piirustuksiin ja siihen, olivatko ne aiheellisia. Sitä aihetta ei ainakaan minun mielestäni pitäisi käsitellä nyt. Lähes kaksikymmentä ihmistä on saanut surmansa, joten ei ole aika väitellä, loukkaako satiiri liikaa vai onko sekin vain sananvapautta.  Kysymykseen ei välttämättä ole edes ratkaisua, ja en itse osaa muodostaa mielipidettäni, vaikka näinkin netissä hyvin mittavan analyysin Charlie Hedbo:n pilapiirroksista.

Somessa on levinnyt hashtag #jesuischarlie sananvapauden puolesta. Idea on hyvä, mutta halusin lähestyä aihetta Ranskan tasa-vallan tunnuslauseella: liberté, égalité et fraternité.  Joojoo, olen kliseinen, mutta vapaus, veljeys ja tasa-arvo tuntuivat nyt sopivalta jäsentämään ajatuksiani.

Liberté. Kaikilla kuuluisi olla vapaus ilmaista mielipiteensä vapaasti ilman pelkoa kuolemasta tai kidutuksesta. Siinä missä sananvapaus on tärkeää, niin on uskonvapaus. Kaikilla on oikeus uskoa mihin haluaa ja vapaasti, kunhan ei satuta ketään.  

Égalité. Terroristi-iskun jälkimainingeissa on myös tärkeää muistaa kunnioitus muslimivähemmistöjä kohtaan. Suurin osa muslimeista ovat tuominneet teot, ja muslimipoliisi kuoli puolustaessaan toimitusta. Silti, monet ovat hyökänneet muslimeita vastaan, ja Ranskan äärinationalistipuolue on saanut vain lisää kannatusta. Tarvitsemme tasa-arvoa, jotta viha ei lisääntyisi.

Fraternité. Veljeyden takana on kultainen sääntö, joka esiintyy jokaisessa suuressa uskonnossa. Niin, emme me ole kauhean erilaisia. Vaikka uskomme erilailla ja käyttäydymme erilailla. Vaikka olemme erikokoisia, -näköisiä, - pituisia, -värisiä. Veljeys, tai no sisaruus, on sen, minkä kuuluisi yhdistää meitä kaikkia nyt, ei loputon viha. 

Rukoilen kuolleiden puolesta, rukoilen sananvapauden puolesta. Rukoilen vihattomuuden ja rakkauden puolesta.