Kaikille särkyneille

Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki. 

On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä. 

Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen

menestyksen ja pinnallisen kauneuden.

Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön. 

Elokuun ajatuksia

Tänä kesänä on tapahtunut paljon ja jännää. Työt loppuivat sunnuntaina, ja olo oli samalla haikea että helpottunut. Valtaisan kiitollinen ainakin. 

Viimeisinä työpäivinä kuulin ihania sanoja, paljon palautetta. Aiempi kokemus kirkosta on ollut, ettei palautetta oikein anneta, ellei ole ihan pakko - eli silloinkin kyse on nootista.  Tämä kesä käänsi kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tärkeintä ei ole kuitenkaan ne kauniit sanat ja kehut. Tärkeämpää on oma kokemus siitä, kuinka minä tästä työstä nautin ja kuinka haluan olla kirkolla töissä. Oli ihanaa suunnitella jumiksia ja kirjoittaa saarnoja. Oli ihanaa kohdata ihmisiä, Kristuksen kuvia, erilaisia ruumiin jäseniä. Oli käsittämättömän ihanaa opettaa. Välillä kuitenkin pelottaa, että tämä kaikki johtuu siitä, että minä vain rakastan omaa ääntäni ja esillä olemista niin paljon. 

Siksi tärkeintä onkin se, mitä ei välttämättä heti ensisilmäyksellä näe. Tärkeintä on se, että Jumala on tehnyt työtään minun avullani ja mikä tärkeämpää, minusta huolimatta. Tänä kesänä olen saanut nähdä Jumalan toiminnan jotenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin kuin aiemmin. Olo on kuin rakastuneella. Jumala voi tulla keskeneräiseen ja kipeään, pimeyteen ja suruun, ahdistukseen ja niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa oma voima, viisaus tai rohkeus ei kanna. Kuinka arvokasta on, että Jumala tuleekin juuri sinne. Jumala on läsnä siellä, missä sielunhoitotilanne osoittautuu niin kinkkiseksi, ettei auta muu kuin kysyä apua puolitutulta papilta - ja kun vastaus on lempeä ja rohkaiseva, juuri tarvitun kaltainen. Jumala on siellä, missä soitetaan puheluja lastensuojeluun, missä väsyneenä itketään, mutta silti nukahdetaan ja saadaan nukkua hyvät yöunet. Jumala on siellä, missä liennytetään nuoren helvetin pelko ja siellä, missä tulehtunut ilmapiiri muuttuu lämpimäksi ja rakastavaksi. Siellä, missä epäilijää tuetaan, ahdistunutta lohdutetaan ja ikävöivää muistutetaan jälleennäkemisen toivosta. Siellä, missä kasvaa kutsu rakentaa seurakuntaa. 

Olen miettinyt paljon ennen tätä kesää, onko minusta tekemään tätä työtä. Onko minusta olemaan väline? Kysymykset tuskin mihinkään häviävät, mutta tämä kesä on toisaalta tuonut kokemuksen siitä, että minusta ehkä tosiaan on. Ohjaajakollega totesi viimeisen rippikoulun loppupuolella: "Anne, Jumala on antanut sinulle opettamisen ja evankeliumin julistamisen armolahjan." Minä en voinut edes kiittää, sillä kykenin vain hymyilemään. Mielessäni kävivät sen samaisen puolitutun papin sanat alkukesästä, jotka kehottivat miettimään vähemmän ja tekemään enemmän, "kun kutsu on kerran annettu." Ja niin minä olen ehkä onnistunut tänä kesänä tekemään. En omin voimin, tietenkään. Voima tulee täydeksi heikkoudessa, niin kuin isosviimeistelyssä saunakassiini toukokuussa kirjoitin. 

Matkustin viime yönä takaisin Helsinkiin. Tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä palata, vaikka tännehän minä pitkin kesää kaipasin. Mietin, miten voi olla, että olen onnistunut antamaan sydämestäni palasia ja jättämään niitä eri paikkoihin. Kotikotiin Savossa, Helsinkiin ja Päiväkumpuun ainakin. Voinko tuntea enää missään olevani kotona? Uskallanko lähteä vaikka kutsutaan, jos paloja jää matkan varrelle vielä enemmän? Jos jonakin päivänä tapaan jonkun, onko enää mitään, mitä antaa, kun palat ovat jo ympäri maailmaa? Näitä tässä mietin, kun Taizén-matka koittaa muutaman päivän päästä. Pelottaa ja jännittää monesta syystä - ei vähiten tästä. 

"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi.