Pelosta, erilaisuudesta, radikalisoitumisesta

Viime aikoina seuratessani uutisia, on mielessä kaihertanut pelko. Tuntuu, että ilma on tiheänään vastakkainasettelua, vihaa ja väkivallan uhkaa. Väkivaltainen radikalisaatio on todellisuutta, joka ei koske pelkästään niitä joitakin, jotka tulevat tänne vieraan uskontonsa kanssa, näyttävät erilaisilta ja vievät työt ja naiset. Väkivaltainen radikalisaatio on totta myös kantaväestössä, ja se näkyy erään kansanedustajan kirjoituksissa, Jyväskylän tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa tuhansia kertoja jaetuissa päivityksissä, joissa ei puhuta totta ja uhataan unohtaa painaa jarrua, kun nähdään suojatiellä kävelevä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin me muut. 

On pelottavaa, kuinka läsnä muukalaisviha ja rasismi yhtäkkiä on tässä yhteiskunnassa. Samalla kun mietin näitä, kuulen radiossa uutisia naapurimaastamme ja Malmösta, jossa on jälleen kerran satutettu heitä, jotka ovat niitä, erilaisia, toisenlaisia. Mietin samalla omaa identiteettiäni ja kirkkoa, joka sentään on uskaltanut pitää järjen ääntä tässä asiassa. Eri asia, haluaako enää kukaan kuulla kirkon tai järjen ääntä. Mietin sitä, kuinka ajattelen jokaisen ihmisen olevan luotu, Jumalan kuva, Jumalalle rakas - etnisestä taustasta, uskonnosta tai alkuperästä huolimatta. Mietin, kuinka usein rukoilen, että Jumala tuhoaisi ne muukalaisvihaa kumpuavat ja rasistiset ajatukset minusta, sillä kyllä, minussakin niitä on. Mietin pikkuveljeäni, jolle sanoin kotona heinäkuussa katsellessamme uutisia, että jos huomaa itsessään samanlaisia ajatuksia kuin Olli Immosella tai uusnatseilla, pitää säikähtää. Pikkuveljeni totesi, että "on niillä hyviäkin ajatuksia." 

On varmasti. Mielipiteet eivät vain ole kovin hyviä. Kuitenkin samalla tässä keskustelussa on muistettava, että siellä (väärienkin) mielipiteiden takana on ihmisiä. Tämän julkisen keskustelun piirteenä ja vammana on ollut valtava kuilujen kaivaminen ja raja-aitojen rakentaminen, ja enemmistöllä tuntuu olevan valtava tarve tuomita ja tehdä selväksi, että minä en sentään ole yhtään rasisti, näettekö nyt, kuinka suvaitsevainen olen, kun osallistun sentään tähän Meillä on unelma -mielenilmaukseen ja kaikkea. Siellä radikalisoituneiden mielipiteidenkin takana on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat joidenkin perheenjäseniä ja puolisoja, jotka tuntevat rakkautta, surua, myötätuntoa ja häpeää. Ihan yleisinhimillisiä tunteita, niin kuin "me muutkin" ja joilla on myös niitä "hyviä ajatuksia" (tällä en viittaa niihin mielipiteisiin, jotka ovat olleet mediassa esillä ja jotka piilevät ehkä meillä jokaisella mielen syvimmissä ja pimeimmissä syövereissä). Minun pikkuveljeni on perussuomalainen, mutta silti sillä perussuomalaisella nuorella miehellä on saksalainen vaihto-oppilassisko, jota hän pitää perheenjäsenenään. Sillä samalla perussuomalaisella nuorella miehellä on maahanmuuttajia työkavereinaan, joita hän osaa kohdella arvostaen. Radikalisoitumista ei estä poterojen kaivaminen, kivien heitteleminen ja toiselle puolelle solvauksien huuteleminen. Kukaan ei parane niin, että häntä hakataan päähän nuijalla, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan. Voisin todeta, että sitä nuijaa heiluttelevat ovat sukua niille tyypeille, jotka hakkaavat muita päähän Raamatulla.

Kyllä, synti on saarnattava synniksi, ja minun mielestäni rasismi ja muukalaisviha on nimenomaan sitä. Syntiä. Kuitenkin sitä samaa on meissä kaikissa: asennoitumista toista kohtaan niin, että hän on jotenkin huonompi kuin minä, hän on erilainen ja siksi vaarallinen. Se ilmiö on kuvottava, mutta siihen syntiin eivät lankea vain perussuomalaiset, "roturealistit" ja uusnatsit, vaan me kaikki. En tiedä, mitä saman pöydän ääreen kokoontuminen aiheuttaisi. Lisää tuomitsemista ja tuhoa, vai kuitenkin näkökulmien avartumista ja toisen ymmärtämistä? Ehkä sellaista asennemuutosta, joka muuttaa tätä maata ja yhteiskuntaa niin, että jonakin päivänä jokainen voisi asua ja elää täällä pelkäämättä? 

Vaikka vastaantulija olisikin outo, erilainen ja tuntematon.

Taizéssa olen todennäköisesti saanut kohdata erilaisia ihmisiä, erinäköisiä ja -kokoisia, eri tavalla puhuvia ja ajattelevia, jotka kuitenkin kaikki ovat saman ruumiin jäseniä. Olen onnellinen siitä, että uskon Jumalaan, joka ei tee eroa ihmisten välillä ja joka katselee meitä kaikkia samoin, rakastavin silmin. Meillä on Jumala, jonka sanoma rakkaudesta ja armosta kuuluu kaikille, riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä, alkuperästä tai edes meidän sisällämme asuvista ennakkoluuloista ja vihasta.

Pikku-Joonan seikkailuja (eli kuinka pyytää "tapahtukoon sinun tahtosi")

Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin. 

Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista. 

Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa. 

En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se. 

Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse. 

Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun." 

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)