Minä sanon teitä ystävikseni

Olin viime sunnuntaina syksyn ensimmäisessä Lähetyskirkon messussa. Tajusin vasta kirkon penkissä, kuinka ikävä minulla oli ollutkaan. Ehtoolliselle mennessä meinasi vähän itkettää. Tuntui, että vaikka viime messusta oli kolme ja puoli kuukautta ja välissä ehtinyt tapahtua isoja asioita, melkein elämän kokoisia, messu oli yhä se tuttu ja sama ja oma. Oli paljon tuttuja kasvoja, joita oli kesän aikana melkein ehtinyt jo kaivata.

Taizéssa oli jännää. Tuli paljon oivalluksia, mutta reissuun kuului myös varsinaista Jaakobin painia Jumalan ja jumalasuhteen, uskon ja kutsumuksen kanssa. Koko ajan ei ollut ihan kivaakaan, kun enemmän ahdisti ja oli ikävä. Ensimmäinen viikko oli mainio ja opettavainen, mullistavakin. Hiljaisuudessa vietetty toinen viikko vaikea, ahdistava ja ehdottoman mullistava. Kun ihmiset kysyvät minulta kuulumisia, on vaikea vastata lyhyesti ja selkeästi. Varmaan siksi, ettei minusta tunnu yhtään selkeältä tai siltä, että vastausta voisi millään kertoa lyhyesti. Sillä ei voi. Minun elämässäni on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä niin uskomattomia asioita, että alan pikkuhiljaa uskoa ne ystävän sanat kesäkuun alusta: Anne, Jumalalla on nyt näppinsä pelissä sun elämässä. 

Sitä on välillä niin valtavan vaikea uskoa. Miksi ihmeessä Jumala haluaa muuttaa ja puuttua minun elämääni, kun tässä maailmassa on niin monta asiaa, johon pitäisi puuttua ensin? Kuullessani Välimereen hukkuvista ihmisistä, kasvavasta pakolaistulvasta ja niistä kommenteista, mitä jotkut ihmiset kehtaavat kirjoittaa erotessaan taas kirkosta sen vuoksi, ettei valtiosta voi erota, minä haluan huutaa Jumalalle. Mitä helvettiä on tämä? Miksi sinä et puutu tähän? Lopeta tämä mielettömyys nyt! Miksi sinä minun elämästäni välität - välitä niistä lapsista, jotka huuhtoutuvat Välimeren rannoille ja niistä vanhemmista, jotka joutuvat tunnistamaan lapsensa ruumishuoneella. 

Samalla minun kai pitäisi ymmärtää, ettei se, että Jumala kutsuu ja herättelee minua, millään lailla tarkoita sitä, etteikö Jumala välittäisi myös jokaisesta muusta. Etteikö Kristus hukkuisi yhdessä jokaisen Välimereen hukkuvan kanssa. Jumala tekee jotakin tälle kaikelle, kun hän kutsuu minua; kun hän kutsuu meitä. Muistelen yhtä iltaa Taizéssa, jossa istuimme nuoren pastoriystävän kanssa iltarukouksen jälkeen kirkossa ja kuiskailimme, puhuimme Jumalasta ja leikimme, ettemme huomaa vieressä istuvien vähän ärsyyntyneitä katseita, kun meidän olisi pitänyt olla hiljaa. Ystävä sanoi, että hän ei lakkaa ihmettelemästä, kuinka Jumala ei ole vain luonut tätä maailmaa ja jättänyt sitä oman onnensa nojaan, vaan oikeasti toimii ja on aktiivinen - ja käyttää työtovereinaan meitä. Kuinka valtavasti Jumala kunnioittaa meitä, kun hän haluaa, että me, täydellisen vajavaiset, tavalliset - syntisetkin - olemme mukana hänen työssään. Emme ole palvelijoita, vaan ystäviä, joita palvellaan. Ja jotka siksi saavat voimaa palvella itse. 

Kun mietin tätä kaikkea, ihmettelen, mikä tässä on niin vaikeaa uskoa. Samalla kun tämä kaikki tekee mykäksi, kiitolliseksi ja täydeksi ihmeellisestä ilosta, samalla se tuntuu niin ihmeelliseltä, uskomattomalta, oudolta, naiivilta. Tätä kaikkea kuitenkin auttaa sen ymmärtäminen, etteivät minun ajatukseni ole samoja kuin Jumalan. Jumalan logiikka toimii eri tavalla kuin minun. Minun voimani ei riitä rakastamaan kaikkia, mutta Jumalan riittää. Minun järkeni ei riitä ymmärtämään Jumalan suuruutta ja ajatuksia, mutta onneksi sydän voi ymmärtää jotakin (ei ehkä kuitenkaan kaikkea, kovin pieni sydän se kuitenkin on).  Minä itse en osaa uskoa, mutta usko ei ole minusta, vaan Jumalasta. 

Niin, niistä kuulumisista. Olen monelle kertonut, että vaikka on kiire ja kalenteri täynnä, on silti ihmeellinen onni, ilo ja toivo. Ajatus tulevasta puristaa vatsanpohjasta, kivalla tavalla. Vaikka toki joka viikko (välillä joka päivä) on hetkiä, kun tuleva pelottaa ja ahdistaa, sillä Jumalan tahto ja suunnitelma ei ole minulle mitenkään selvillä ja välillä pelottaa, että Jumala tahtoo minulta jotakin sellaista, mitä en itse tahdo. Kuitenkin haluan muistaa lempeän Jumalan, joka on ollut aina läsnä, vaikka minä en ole sitä välttämättä huomannutkaan. Joka nytkin ehkä vähän puistelee päätään kaikille huolille, ahdistuksille ja peloille. Että mitä se Anne nyt taas turhia stressaa. 

Pikku-Joonan seikkailuja (eli kuinka pyytää "tapahtukoon sinun tahtosi")

Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin. 

Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista. 

Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa. 

En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se. 

Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse. 

Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun." 

Elokuun ajatuksia

Tänä kesänä on tapahtunut paljon ja jännää. Työt loppuivat sunnuntaina, ja olo oli samalla haikea että helpottunut. Valtaisan kiitollinen ainakin. 

Viimeisinä työpäivinä kuulin ihania sanoja, paljon palautetta. Aiempi kokemus kirkosta on ollut, ettei palautetta oikein anneta, ellei ole ihan pakko - eli silloinkin kyse on nootista.  Tämä kesä käänsi kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tärkeintä ei ole kuitenkaan ne kauniit sanat ja kehut. Tärkeämpää on oma kokemus siitä, kuinka minä tästä työstä nautin ja kuinka haluan olla kirkolla töissä. Oli ihanaa suunnitella jumiksia ja kirjoittaa saarnoja. Oli ihanaa kohdata ihmisiä, Kristuksen kuvia, erilaisia ruumiin jäseniä. Oli käsittämättömän ihanaa opettaa. Välillä kuitenkin pelottaa, että tämä kaikki johtuu siitä, että minä vain rakastan omaa ääntäni ja esillä olemista niin paljon. 

Siksi tärkeintä onkin se, mitä ei välttämättä heti ensisilmäyksellä näe. Tärkeintä on se, että Jumala on tehnyt työtään minun avullani ja mikä tärkeämpää, minusta huolimatta. Tänä kesänä olen saanut nähdä Jumalan toiminnan jotenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin kuin aiemmin. Olo on kuin rakastuneella. Jumala voi tulla keskeneräiseen ja kipeään, pimeyteen ja suruun, ahdistukseen ja niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa oma voima, viisaus tai rohkeus ei kanna. Kuinka arvokasta on, että Jumala tuleekin juuri sinne. Jumala on läsnä siellä, missä sielunhoitotilanne osoittautuu niin kinkkiseksi, ettei auta muu kuin kysyä apua puolitutulta papilta - ja kun vastaus on lempeä ja rohkaiseva, juuri tarvitun kaltainen. Jumala on siellä, missä soitetaan puheluja lastensuojeluun, missä väsyneenä itketään, mutta silti nukahdetaan ja saadaan nukkua hyvät yöunet. Jumala on siellä, missä liennytetään nuoren helvetin pelko ja siellä, missä tulehtunut ilmapiiri muuttuu lämpimäksi ja rakastavaksi. Siellä, missä epäilijää tuetaan, ahdistunutta lohdutetaan ja ikävöivää muistutetaan jälleennäkemisen toivosta. Siellä, missä kasvaa kutsu rakentaa seurakuntaa. 

Olen miettinyt paljon ennen tätä kesää, onko minusta tekemään tätä työtä. Onko minusta olemaan väline? Kysymykset tuskin mihinkään häviävät, mutta tämä kesä on toisaalta tuonut kokemuksen siitä, että minusta ehkä tosiaan on. Ohjaajakollega totesi viimeisen rippikoulun loppupuolella: "Anne, Jumala on antanut sinulle opettamisen ja evankeliumin julistamisen armolahjan." Minä en voinut edes kiittää, sillä kykenin vain hymyilemään. Mielessäni kävivät sen samaisen puolitutun papin sanat alkukesästä, jotka kehottivat miettimään vähemmän ja tekemään enemmän, "kun kutsu on kerran annettu." Ja niin minä olen ehkä onnistunut tänä kesänä tekemään. En omin voimin, tietenkään. Voima tulee täydeksi heikkoudessa, niin kuin isosviimeistelyssä saunakassiini toukokuussa kirjoitin. 

Matkustin viime yönä takaisin Helsinkiin. Tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä palata, vaikka tännehän minä pitkin kesää kaipasin. Mietin, miten voi olla, että olen onnistunut antamaan sydämestäni palasia ja jättämään niitä eri paikkoihin. Kotikotiin Savossa, Helsinkiin ja Päiväkumpuun ainakin. Voinko tuntea enää missään olevani kotona? Uskallanko lähteä vaikka kutsutaan, jos paloja jää matkan varrelle vielä enemmän? Jos jonakin päivänä tapaan jonkun, onko enää mitään, mitä antaa, kun palat ovat jo ympäri maailmaa? Näitä tässä mietin, kun Taizén-matka koittaa muutaman päivän päästä. Pelottaa ja jännittää monesta syystä - ei vähiten tästä.