Saako uskonnollinen kieli ahdistaa ja muita kieleen liittyviä kysymyksiä

Valtias. Kuningas. Herra. Paimen. Karitsa. Tie, totuus ja elämä.

Minä teen tunnustuksen: uskonnollinen kieli ahdistaa minua joskus todella paljon. En tiedä, saisiko tällaista tunnustusta kuulua kristityn taikka tulevan papin suusta, mutta niin se vain on. Varsinkin lukioaikana haaveilin (ja haaveilen kyllä vieläkin), että oppisin kuvaamaan Jumalaa raikkaalla tavalla, irti vanhoista (ahdistavista?) yhteyksistä mutta siitä huolimatta oikeaoppisesti. Uskonnollisen ja hengellisen kielen uudistaminen voisi ratkaista myös yleistä suhtautumista kirkkoon, kristinuskoon ja Jumalaan ylipäänsä. Se voisi myös avata uusia näkökulmia siihen, mitä me ajattelemme Jumalasta.

Luin viime kesänä Raamattua savoksi. Aluksi nauratti lukea, kuinka Jopi huasteli Jumalalle tai kun Johannes Kastajalta otettiin nirri poekkeen. Pian kuitenkin huomasin, kuinka raikkaalta tuttu, mutta tuossa kontekstissa uusi kieli tuntui tuttuja tekstejä lukiessa. Kuluneesta ja monia kertoja läpiluetusta tekstistä löytyikin jotakin uutta, kun sen sai lukea uudella kielellä.

Me olemme kuitenkin visusti kiinni perinteissä, tutussa ja turvallisessa - siitä syystä kai vuoden 1992 Raamatun käännös on joillekin kauhistus. Kieli on vahva osa kulttuuria, mutta onko se myös vahva osa uskontoa? Ajatus on kiehtova, mutta ehkä vähän pelottavakin. Voivatko kuvat Jumalasta olla jollakin tavalla moninaisempia kulttuurissa, jossa käytetään eri kieltä? Eikö riitä, että minun täytyy Raamattua lukiessani ottaa huomioon 2000 vuotta sitten vallalla ollut maailmankuva, tuntematon kulttuuri ja miljöö, vaan myös kieli, joka kertoo ehkä Jumalasta jotakin sellaista, mitä suomen kieli ei vain pysty tavoittamaan? Tai suomen kielen kehityskulku ja käännöstyö, johon ovat voineet vaikuttaa erilaiset arvovalinnat tai väärinkäsitykset?  

Puhuimme viime viikolla kreikan luennolla sanasta ἡ δικαιοσύνη, joka tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, oikeutta tai vanhurskautta. Kävi ilmi, että suomen kielessä vanhurskaus-sana on poikkeuksellinen, sillä muissa kielissä ei tehdä eroa Jumalan vanhurskauden ja maallisen oikeudenmukaisuuden välille. Ajatus on outo, sillä minun mielessäni ne eivät tarkoita lähellekään samaa asiaa – kuitenkaan kristitty britti tuskin kokee, että hänen hengellisyydestään olisi mitään pois, vaikka hän puhuu ”vain” Jumalan oikeudenmukaisuudesta.

Ajattelenko Jumalasta väärin, jos en koe Häntä kuvailtavan parhaimmalla tavalla termeillä Valtias tai Kuningas? Eivätkö nuo kuvaukset ole lopulta vain yritystä kuvata Jumalaa parhaimmalla mahdollisella tavalla – kuitenkin siinä onnistumatta? On välillä häiritsevää, että yleisimmät kuvaukset Jumalasta tuovat mieleen inhimillisiä mielikuvia, jotka eivät tee oikeutta Jumalalle, johon uskon ja jota haluan seurata. Minun Jumalaani kuvaavat enemmän sanat vapaus, totuus ja rakkaus kuin valta, voima ja kunnia, sillä kolme viimeistä tuovat mieleen hallitsijan, joka on etäinen, kylmä – jopa julma. Minulle Jumalan valta näyttäytyy parhaiten siinä, ettei se ole mitään inhimilliseen valtaan rinnastettavaa. Kun Jumala päätti astua maan päälle, hän ei tehnytkään sitä kirkkauden valtaistuimellaan, vaan häpeään ja nöyryytykseen verhottuna.

Eräs pohjoissavolainen kirkkoherra aiheutti muutama vuosi sitten kohun kastaessaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sijasta Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Opillisesti ei tuossa ilmauksessa ollut (ainakaan minun nähdäkseni) mitään vikaa, vaan kohu johtui lähinnä siitä, kuinka kiinni me olemme itsellemme tutussa kielessä. Jumala ei ole sukupuolinen olento, mutta yhtäkkiä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen korvaaminen sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla olikin peruste kohulle ja uudelle tappelulle siitä, kuka nyt tällä kertaa sattuu olemaan oikeassa Jumalan todellisesta luonteesta. 

Kun Jumala lähetti Mooseksen kansansa pariin, hän ei esitellyt itseään kuninkaana, hallitsijana tai paimenena. ”Minä olen se, joka olen”, Hän totesi yksiselitteisesti. Ihmisellä on tarve saada mahdollisimman tarkkoja kuvauksia Jumalasta, vaikka totuus lienee se, että voimme saada tämän elämän aikana tietoomme Jumalasta vain pieniä palasia ja Hänen ymmärtämisensä jää ehkä vain hyvän yrityksen tasolle. Kokemus siitä, että Jumala kuitenkin kuulee ja ymmärtää kieltäni, on hengellisesti tärkeä – niin minulle, joka painin uskonnollisen kielen ongelmien kanssa, kuin myös sille vähemmistökielen edustajalle, joka saa ensi kertaa lukea Raamattua omalla äidinkielellään juuri käännetystä Raamatusta. Jumala ei ole sidottu hepreaan, arameaan, kreikkaan tai latinaan, vaan ymmärtää niin suomea kuin swahilia ja ehkä myös uskonnollista, tieteellistä, aikuisen monimutkaista ja lapsen yksinkertaista kieltä.