Pelosta, erilaisuudesta, radikalisoitumisesta

Viime aikoina seuratessani uutisia, on mielessä kaihertanut pelko. Tuntuu, että ilma on tiheänään vastakkainasettelua, vihaa ja väkivallan uhkaa. Väkivaltainen radikalisaatio on todellisuutta, joka ei koske pelkästään niitä joitakin, jotka tulevat tänne vieraan uskontonsa kanssa, näyttävät erilaisilta ja vievät työt ja naiset. Väkivaltainen radikalisaatio on totta myös kantaväestössä, ja se näkyy erään kansanedustajan kirjoituksissa, Jyväskylän tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa tuhansia kertoja jaetuissa päivityksissä, joissa ei puhuta totta ja uhataan unohtaa painaa jarrua, kun nähdään suojatiellä kävelevä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin me muut. 

On pelottavaa, kuinka läsnä muukalaisviha ja rasismi yhtäkkiä on tässä yhteiskunnassa. Samalla kun mietin näitä, kuulen radiossa uutisia naapurimaastamme ja Malmösta, jossa on jälleen kerran satutettu heitä, jotka ovat niitä, erilaisia, toisenlaisia. Mietin samalla omaa identiteettiäni ja kirkkoa, joka sentään on uskaltanut pitää järjen ääntä tässä asiassa. Eri asia, haluaako enää kukaan kuulla kirkon tai järjen ääntä. Mietin sitä, kuinka ajattelen jokaisen ihmisen olevan luotu, Jumalan kuva, Jumalalle rakas - etnisestä taustasta, uskonnosta tai alkuperästä huolimatta. Mietin, kuinka usein rukoilen, että Jumala tuhoaisi ne muukalaisvihaa kumpuavat ja rasistiset ajatukset minusta, sillä kyllä, minussakin niitä on. Mietin pikkuveljeäni, jolle sanoin kotona heinäkuussa katsellessamme uutisia, että jos huomaa itsessään samanlaisia ajatuksia kuin Olli Immosella tai uusnatseilla, pitää säikähtää. Pikkuveljeni totesi, että "on niillä hyviäkin ajatuksia." 

On varmasti. Mielipiteet eivät vain ole kovin hyviä. Kuitenkin samalla tässä keskustelussa on muistettava, että siellä (väärienkin) mielipiteiden takana on ihmisiä. Tämän julkisen keskustelun piirteenä ja vammana on ollut valtava kuilujen kaivaminen ja raja-aitojen rakentaminen, ja enemmistöllä tuntuu olevan valtava tarve tuomita ja tehdä selväksi, että minä en sentään ole yhtään rasisti, näettekö nyt, kuinka suvaitsevainen olen, kun osallistun sentään tähän Meillä on unelma -mielenilmaukseen ja kaikkea. Siellä radikalisoituneiden mielipiteidenkin takana on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat joidenkin perheenjäseniä ja puolisoja, jotka tuntevat rakkautta, surua, myötätuntoa ja häpeää. Ihan yleisinhimillisiä tunteita, niin kuin "me muutkin" ja joilla on myös niitä "hyviä ajatuksia" (tällä en viittaa niihin mielipiteisiin, jotka ovat olleet mediassa esillä ja jotka piilevät ehkä meillä jokaisella mielen syvimmissä ja pimeimmissä syövereissä). Minun pikkuveljeni on perussuomalainen, mutta silti sillä perussuomalaisella nuorella miehellä on saksalainen vaihto-oppilassisko, jota hän pitää perheenjäsenenään. Sillä samalla perussuomalaisella nuorella miehellä on maahanmuuttajia työkavereinaan, joita hän osaa kohdella arvostaen. Radikalisoitumista ei estä poterojen kaivaminen, kivien heitteleminen ja toiselle puolelle solvauksien huuteleminen. Kukaan ei parane niin, että häntä hakataan päähän nuijalla, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan. Voisin todeta, että sitä nuijaa heiluttelevat ovat sukua niille tyypeille, jotka hakkaavat muita päähän Raamatulla.

Kyllä, synti on saarnattava synniksi, ja minun mielestäni rasismi ja muukalaisviha on nimenomaan sitä. Syntiä. Kuitenkin sitä samaa on meissä kaikissa: asennoitumista toista kohtaan niin, että hän on jotenkin huonompi kuin minä, hän on erilainen ja siksi vaarallinen. Se ilmiö on kuvottava, mutta siihen syntiin eivät lankea vain perussuomalaiset, "roturealistit" ja uusnatsit, vaan me kaikki. En tiedä, mitä saman pöydän ääreen kokoontuminen aiheuttaisi. Lisää tuomitsemista ja tuhoa, vai kuitenkin näkökulmien avartumista ja toisen ymmärtämistä? Ehkä sellaista asennemuutosta, joka muuttaa tätä maata ja yhteiskuntaa niin, että jonakin päivänä jokainen voisi asua ja elää täällä pelkäämättä? 

Vaikka vastaantulija olisikin outo, erilainen ja tuntematon.

Taizéssa olen todennäköisesti saanut kohdata erilaisia ihmisiä, erinäköisiä ja -kokoisia, eri tavalla puhuvia ja ajattelevia, jotka kuitenkin kaikki ovat saman ruumiin jäseniä. Olen onnellinen siitä, että uskon Jumalaan, joka ei tee eroa ihmisten välillä ja joka katselee meitä kaikkia samoin, rakastavin silmin. Meillä on Jumala, jonka sanoma rakkaudesta ja armosta kuuluu kaikille, riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä, alkuperästä tai edes meidän sisällämme asuvista ennakkoluuloista ja vihasta.

Elokuun ajatuksia

Tänä kesänä on tapahtunut paljon ja jännää. Työt loppuivat sunnuntaina, ja olo oli samalla haikea että helpottunut. Valtaisan kiitollinen ainakin. 

Viimeisinä työpäivinä kuulin ihania sanoja, paljon palautetta. Aiempi kokemus kirkosta on ollut, ettei palautetta oikein anneta, ellei ole ihan pakko - eli silloinkin kyse on nootista.  Tämä kesä käänsi kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tärkeintä ei ole kuitenkaan ne kauniit sanat ja kehut. Tärkeämpää on oma kokemus siitä, kuinka minä tästä työstä nautin ja kuinka haluan olla kirkolla töissä. Oli ihanaa suunnitella jumiksia ja kirjoittaa saarnoja. Oli ihanaa kohdata ihmisiä, Kristuksen kuvia, erilaisia ruumiin jäseniä. Oli käsittämättömän ihanaa opettaa. Välillä kuitenkin pelottaa, että tämä kaikki johtuu siitä, että minä vain rakastan omaa ääntäni ja esillä olemista niin paljon. 

Siksi tärkeintä onkin se, mitä ei välttämättä heti ensisilmäyksellä näe. Tärkeintä on se, että Jumala on tehnyt työtään minun avullani ja mikä tärkeämpää, minusta huolimatta. Tänä kesänä olen saanut nähdä Jumalan toiminnan jotenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin kuin aiemmin. Olo on kuin rakastuneella. Jumala voi tulla keskeneräiseen ja kipeään, pimeyteen ja suruun, ahdistukseen ja niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa oma voima, viisaus tai rohkeus ei kanna. Kuinka arvokasta on, että Jumala tuleekin juuri sinne. Jumala on läsnä siellä, missä sielunhoitotilanne osoittautuu niin kinkkiseksi, ettei auta muu kuin kysyä apua puolitutulta papilta - ja kun vastaus on lempeä ja rohkaiseva, juuri tarvitun kaltainen. Jumala on siellä, missä soitetaan puheluja lastensuojeluun, missä väsyneenä itketään, mutta silti nukahdetaan ja saadaan nukkua hyvät yöunet. Jumala on siellä, missä liennytetään nuoren helvetin pelko ja siellä, missä tulehtunut ilmapiiri muuttuu lämpimäksi ja rakastavaksi. Siellä, missä epäilijää tuetaan, ahdistunutta lohdutetaan ja ikävöivää muistutetaan jälleennäkemisen toivosta. Siellä, missä kasvaa kutsu rakentaa seurakuntaa. 

Olen miettinyt paljon ennen tätä kesää, onko minusta tekemään tätä työtä. Onko minusta olemaan väline? Kysymykset tuskin mihinkään häviävät, mutta tämä kesä on toisaalta tuonut kokemuksen siitä, että minusta ehkä tosiaan on. Ohjaajakollega totesi viimeisen rippikoulun loppupuolella: "Anne, Jumala on antanut sinulle opettamisen ja evankeliumin julistamisen armolahjan." Minä en voinut edes kiittää, sillä kykenin vain hymyilemään. Mielessäni kävivät sen samaisen puolitutun papin sanat alkukesästä, jotka kehottivat miettimään vähemmän ja tekemään enemmän, "kun kutsu on kerran annettu." Ja niin minä olen ehkä onnistunut tänä kesänä tekemään. En omin voimin, tietenkään. Voima tulee täydeksi heikkoudessa, niin kuin isosviimeistelyssä saunakassiini toukokuussa kirjoitin. 

Matkustin viime yönä takaisin Helsinkiin. Tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä palata, vaikka tännehän minä pitkin kesää kaipasin. Mietin, miten voi olla, että olen onnistunut antamaan sydämestäni palasia ja jättämään niitä eri paikkoihin. Kotikotiin Savossa, Helsinkiin ja Päiväkumpuun ainakin. Voinko tuntea enää missään olevani kotona? Uskallanko lähteä vaikka kutsutaan, jos paloja jää matkan varrelle vielä enemmän? Jos jonakin päivänä tapaan jonkun, onko enää mitään, mitä antaa, kun palat ovat jo ympäri maailmaa? Näitä tässä mietin, kun Taizén-matka koittaa muutaman päivän päästä. Pelottaa ja jännittää monesta syystä - ei vähiten tästä. 

Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää. 

Erämaassa minä etsin

Jumala on ollut viime aikoina kovin hiljaa. Tai ehkä ei sittenkään. Ehkä minulle lauletaan koko ajan, mutta minulla ei ole korvia, tahtoa tai aikaa kuulla.

Olen löytänyt jumalanpalvelusyhteisön, jossa tuntuu hyvältä. Voin istua hymyillen kirkon penkissä ja kuunnella kauniita virsiä ja hyviä sanoja. Olen painanut silmäni kiinni ja kiittänyt ja ehkä vähän pyytänyt anteeksi, etten ollut tarpeeksi kärsivällinen odottamaan ja luottamaan, että ehkä minullekin löytyy vielä paikka.

Olen tavannut ja seurannut paljon ihmisiä, joista loistaa jokin ihmeellinen valo, jota ei loista minusta. Minulla on kauhea tarve olla jotakin jollekin, kun tunnen olevani ei-mitään ei-kenellekään. Olen katsonut ihmisiä alttarin ääressä ehtoollisella ja ihastellut, kuinka kauniita ja hyviä kristittyjä siinä onkaan polvistuneena ja niin keskittyneinä. Minä vain pohdin, miten voi olla, että minäkin saan olla tässä ja että minutkin on kutsuttu häävieraiden joukkoon, vaikken osaa olla yhtään niin hyvä.

Onko ihan normaalia, että kesken hartauden tarttuu johonkin sanaan ja ylianalysoi sitä eikä muista hartaudesta mitään muuta kuin oman analyysinsa? Saanko lukea hartaudessa rukouksen paperista, vaikka kaikilta muilta tuntuu onnistuvan ihan vain spontaani ääneen rukoilu? Miten voin tuntea kirkon ja perinteen ja sen kielen niin hyvin, vaikka se on alkanut tuntua täysin tuntemattomalta? Voiko näin vähäuskoisella edes olla mitään kutsumusta?

Jos en tunne itseäni enkä elämääni, miten voin tuntea Jumalaakaan?

(Ehkä mulla on pieni alemmuuskompleksi. Ja uskonkriisi. Ja stressi ja väsyttää.) 

Vastavuoroisesta jakamisesta

Minulla on takanani suorastaan loistava viikonloppu. Sain olla Suomen Lähetysseuran Lähde liikkeelle! –kurssin ensimmäisessä viikonlopussa, jossa opiskelimme lähetystyön alkeita. Sain kuulla kolmelta naiselta kokemuksia siitä, miltä on tuntunut asua vuosia tai vuosikymmeniä toisessa maassa, toisenlaisessa kulttuurissa ja toisella puolella maapalloa, elää kristittynä ja rakentaa yhdessä paikallisväestön kanssa seurakuntia, kirkkoja, kouluja ja parempaa elämää yhteisöille – erityisesti niiden halveksituille.

Jo ensimmäinen vierailija kertoi minulle jotakin, joka jäi varmasti pysyväksi evääksi tältä kurssilta: toisin kuin usein ajatellaan, vapaaehtois-, kehitysyhteis- tai lähetystyössä ei ole kyse siitä, että länsimaista tullaan auttamaan ihmisiä, jotka eivät voi antaa mitään vastineeksi. Työssä on todellisuudessa kyse jakamisesta, jossa molemmat osa puolet antavat ja saavat riippumatta taloudellisesta tilanteesta tai asemasta yhteisössä.

Pastori Marjaana Toiviainen piti viime viikolla Yleisradion aamuhartauden samasta tematiikasta (hartaus on kuunneltavissa täältä). Kirkon tulisi luopua sanasta ”hyväntekeväisyys” ja lakata puhumasta ”auttajista” ja ”autettavista”- saati sitten ”palvelijoista” ja ”asiakkaista”. Hyväntekeväisyydellä kun saa kunniaa eikä auttajien ja autettavien luokittelu luo muuta kuin epätasa-arvoa. Kirkossa meidän pitäisi olla sisaria ja veljiä, toinen toisillemme ihmisiä, sillä Marjaanan sanoin: ”Vähäosaisuus ei ole identiteetti, vaan elämäntilanne, jota meidät on kutsuttu muuttamaan.”

Kurssilla tuli esiin myös kristinuskon vapauttava ja armollinen sanoma niille, jotka ovat yhteisössään syrjittyjä, halveksittuja ja ulkopuolisia – joita kirkkoon ei välttämättä edes tahdota. Meille kerrottiin järkyttävä kokemus savenvalajanaisesta, josta kukaan ei tuntunut välittävän. Kun nainen oli tehnyt yksinäisyytensä ja mielenterveydellisten ongelmiensa vuoksi itsemurhan, ei kukaan ollut välittänyt, vaikka yhteisön jäsenen kuolema on yleensä koko kylän ja seurakunnan suru. Luonamme vieraillut nainen kertoi, kuinka hän oli tuntikausia yrittänyt saada paikallisesta sairaalasta lääkäriä toteamaan naista kuolleeksi, jotta hänestä saataisiin kuolintodistus. Lääkäri oli todennut hänelle: ”Sehän on vain savenvalajanainen.” Hautajaisissa olivat olleet läsnä vain lähetystyöntekijät.

Kun suhtautuminen joihinkin ihmisiin, ammattiryhmiin tai kastiluokkiin on omassa yhteisössä tämä, tuntuu Jeesuksen toiminnasta lukeminen varmasti ihmeelliseltä. Hän kohtasi syntiset, prostituoidut, veronkerääjät ja samarialaisen naisen kaivolla riippumatta siitä, mikä oli heidän elämäntilanteensa, yhteiskuntaluokkansa tai taloudellinen tilanteensa. Länsimaisen ihmisen silmiin ei Jeesuksen toiminta tunnu niin ihmeelliseltä, sillä meistä jokainen voi varmasti mennä puhumaan kadun juopolle ilman häpeän leimaa. Mutta se, joka pitää tuota juoppoa kanssaan tasa-arvoisena ja kunnioittaa häntä, on jo lähempänä sitä tapaa, miten Jeesus toimi.

Marjaana Toiviainen toteaa radiohartaudessaan: ”Kirkon radikaalius on siinä, että me tulemme kaikista taustoista ja istumme toistemme viereen, polvistumme saman leivän ääreen, ja silloin kaikki ryhmärajat mitätöityvät. Me olemme yhtä. Jokainen meistä on reppana ja auttaja, jokainen on sankari ja epäonnistunut. Hyvän ja pahan raja ei kulje meidän välillämme, vaan meidän sisällämme.”

 

Yhteinen viikonloppumme päättyi messuun Lähetyskirkossa, joka on varmasti kaunein kirkko, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. (Ja siellä oli samanlainen alttariin yhdistetty saarnastuoli kuin kotikirkossani Pohjois-Savossa!)

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)

Mutta suurin niistä on rakkaus

 (Pistin tämän faceen vähän aikaa sitten, ajattelinpa julkaista täälläkin)

“Tahdon niin maan perkeleesti.”

Ystäväni kiteytti hyvin tunnelmat tasa-arvoisesta avioliittolaista. Olen täysin samaa mieltä. Tahdon kaikille aikuisille ja tasapainoisille ihmisille oikeuden solmia liitto rakkaudessa.Tahdon, että kaikilla on oikeus lapsiin, oikeusturvaan sekä onnelliseen perheeseen. Minä tahdon.

Olen myös kristitty. Uskon Jumalaan, luen Raamattua sekä käyn kirkossa. En ole ns. “kaappikristitty”, joka piilottelee uskoaan. En. Opiskelen teologiaa, ja minusta tulee jonakin päivänä pappi. Silti, kannatan tasa-arvoista avioliittolakia.

En ymmärrä maallisia perusteluja tasa-arvoista avioliittolakia vastaan. “Lapsilla on oikeus isään ja äitiin!” “No kun se on aina ollut näin.” “No mut lapsia kiusataan.” Argumentit eivät vain yksinkertaisesti ole valideja nykypäivänä, 2010-luvun yhteiskunnassa. Kuitenkin, ymmärrän mistä uskonnolliset perusteet kumpuavat. Ei, en todellakaan ole samaa mieltä, mutta ymmärrän.

Usko on pohjimmiltaan henkilökohtainen kokemus. Uskon tuntevani Jumalan tahdon, mutta monet tuntevat Jumalan eri lailla. Se on ihan OK. Raamattu on monitulkintainen, lukuisilla kirkoilla on eri kantoja eri asioihin. Minä uskon Jumalan haluavan meidän rakastavan kaikkia, olemaan laupeita ja lakkaavan tuomitsemasta. Olen jopa miettinyt, että jos Jeesus eläisi nykypäivänä, hän kannattaisi tasa-arvoista avioliittolakia ja olisi todennäköisesti vegaanihippi. Joku toinen tulkitsee Raamatun eri lailla, ja se ei ole asia, jota kykenen muuttamaan. Usko on monille ihmisille tärkein osa elämää, ja se täytyy ottaa vakavasti, vaikka ei uskoisi mihinkään.

Mutta vihan ja katkeruuden levittäminen, se ei ole OK, kummaltakaan osapuolelta. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei hetkauta kenenkään heteron elämää henkilökohtaisesti. Homot eivät valloita Arkadianmäkeä tai arkkipiispan istuinta. Se, että vihataan ja syytellään ihmistä, joka ei aiheuta vahinkoa, on väärin. Ymmärrän, jos joku pitää avioliittoa naisen ja miehen välisenä. Se kieltämättä lukee todella selvästi Raamatussa. Kuitenkin, se ei ole syy vastustaa eduskunnassa, maallisessa hallintoelimessä, homoavioliittoja. Eduskunnassa ei päätetty kirkon tulevaisuudesta, vaan Suomen lain tulevaisuudesta. Se on täysin eri asia. Se, mitä luterilainen kirkko päättää vihkioikeudesta tulevaisuudessa, on aivan oma juttunsa, ja sitä ei kuulu sekoittaa Arkadianmäellä tehtyihin päätöksiin. Se on väärin, että poliitikko saarnaa eduskuntasalissa kuin kirkossa konsanaan. Lutherillakin oli käsitys kahdesta regimentistä, ja olen samaa mieltä herran kanssa. Niille ihmisille, jotka perustelevat politiikkaan liittyviä kysymyksiä uskonnolla, sanon vain, että let it go. Maalliset päätökset eivät uhkaa tai loukkaa kenenkään uskoa, joten turhaan on päätään vaivata ihmisten petipuuhilla.

Se, mitä kirkko päättää, on kirkon oma asia. Toivon kirkolta hyväksyntää ja avioliittokäsityksen uudelleenmiettimistä. Kaikki ei ole samaa mieltä kanssani, ja keskustelut tulevat olemaan pitkiä. Olen kuitenkin kiitollinen, että aihe on ravistellut kirkkoa ja synnyttänyt keskustelua.

Viha ei ole kuitenkaan oikein, ei nyt eikä koskaan. Ei ole oikein tuomita ihmisiä ja uhata helvetillä. Se ei ole meidän tehtävämme. Kristinuskon ydin on rakkaus, ja meidän kuuluisi levittää sitä, ei vihaa. Me olemme kaikki syntisiä, olimmepa homoja tai emme. Se mieletön rakkaus, mikä kumpusi lain kannattajista, on mielestäni se, mitä Jumala tahtoo meiltä, ei vihapuheiden levittäminen ja aggressiivinen hyökkääminen vilpittömiä ihmisiä kohtaan. Rakkaus tekee onnelliseksi. Se on hyvää ja puhdasta. Sitä ei saa kieltää, etenkin jos se on kahden tasapainoisen ihmisen välistä. Siteeratakseni Les Misérables-musikaalia: “To love another person is to see the face of God”.

Minä sanon siis tahdon. Minä tahdon vihkiä tulevaisuudessa niin hetero- kuin homopareja. Minä tahdon levittää rakkautta työkseni, ja sen aion tehdä. Tahdon, että kaikilla on myös samat oikeudet rakastaa ilman pelkoa vihapuheista ja syyttelystä.

Uskon myös, että tämä on Jumalan tahto.

- Iiris