Uskosta ja Jumalan läsnäolosta

Minulle usko on pitkään ollut asia, joka jotenkin selittämättömästi kantaa ja kulkee vierellä. Asia, joka on päivittäin mielessä, jota analysoin paljon ja joka ei ole kauhean vahva. Olen joskus sanonutkin, että on kirjaimellisesti ihme, että Jumala on antanut näin heikkouskoiselle kutsumuksen pappeuteen. Kuitenkin silloin, kun luovutan - kun ajattelen, että antaa olla, mä mihinkään oikeasti usko - huomaankin, että yhä usko on. Lukuisia kertoja koettu kokemus kertoo minulle siitä, että usko ei ole minun omissa käsissäni ja minun itseni synnyttämää, vaan puhtaasti Pyhän Hengen työtä. 

Jumalan läsnäolokin on minulle melko suuri arvoitus. Minulle kristittynä eläminen ei ole yleensä mitenkään helppoa - upottavassa suossa tarpominen voisi olla ihan hyvä vertauskuva siitä, minkälaista uskovan arki minulle on. Se on kummallisten voimavarojen löytymistä, joissa ei ole mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se on vaikeaa ja raskasta, suuremman puoleen huutamista ja kaipaamista, ripustautumista johonkin sellaiseen toivoon, joka on melkein olematonta ja jota ei välttämättä edes juuri näe. Se on jonkin sellaisen etsimistä, josta on ehkä vain aavistus, ei mitään varmaa tietoa eikä selkeää näköhavaintoa viimeiseen 2000 vuoteen. Vakuuttumista siitä, että on jotakin, vaikka järki sanookin muuta - jotakin niin suurta, ettei minun järjelläni ole mitään tekemistä asian kanssa. Minun jumalakuvani on (tai oli) melko kaukainen, etäältä asioita seuraava hahmo, joka puuttuu tilanteeseen vasta sitten, kun on tosi kyseessä. Joka on kuitenkin lähellä särkyneitä, köyhiä ja heikkoja. Tuntee minut, mutta ei pahemmin puutu elämääni. 

No, muutama kuukausi sitten tapahtui jotakin, joka aiheutti melkoisen jumalakuvallisen murroksen. Jumala olikin yhtäkkiä läsnä ja lähellä, otti yhteyttä, mikä oli melko kauhistuttavaa. Siis itse Jumala, joka on suuri ja hyvä ja täydellinen ja pyhä, yhtäkkiä teki melko selväksi, että on kiinnostunut minun  elämästäni. Siis tästä elämästä, joka on rujoa ja raakaa, likaista, keskeneräistä ja kaikin puolin melko keskinkertaista. Turvallinen, jopa vähän deistinen jumalakuvani kääntyi nurinniskoin, kun Jumala paljastikin olevansa ihan läsnä. Aika hirvittävän kamalan kauhistuttavaa. Ja maailman ihaninta ja parasta samaan aikaan. Yhtäkkiä se tunneli tai erämaa, mitä Jumalan läsnäolottomuudeksikin voi kutsua, oli poissa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea sen, miltä tuntuu vilpitön ilo siitä, että on olemassa rakastava, välittävä, aktiivinen ja vaikuttava Jumala. Teki mieli ylistää, vaikka minähän olen tällainen Siionin virsiä veisaava körttiparka. 

Pessimistinä odotan, milloin tämä tunne menee ohi ja arki - siis se suossa rämpiminen - astuu takaisin kuvioihin. Kuitenkin luulen, että tämä ei ole pelkästään ollut ihana kokemus helposta ja iloisesta uskosta, vaan myös opettanut minua siitä, mitä ajatella Jumalan läsnäolottomuuden kokemuksesta. Tunne siitä, että Jumala on poissa, voi ollakin vahva merkki hänen läsnäolostaan. Se, että Jumala on poissa tai kääntänyt selkänsä, kuitenkin tarkoittaa, että on Jumala. Luin kesällä äiti Teresasta, joka vaikuttamistyönsä aikana koki vahvaa Jumalan poissaoloa, jopa hylkäämistä. Katoliset teologit ovat jälkikäteen tulkinneet, että äiti Teresan kokemus oli todellisuudessa rukousvastausta Jumalalta. Äiti Teresa oli pyytänyt (katoliseen tapaan) Jumalalta Kristuksen kärsimykseen samaistumista, ja jälkipolvien mukaan Jumala oli antanut hänelle samaistumiskokemuksen siitä hetkestä, kun kärsivä Kristus huutaa ristillä Jumalan puoleen: "Miksi minut hylkäsit?" Ehkä Jumala kasvattaa meitä, tuo myötätuntoa toisiamme ja uskossaan heikkoja kohtaan tai riisuu meistä turhat olettamukset hänestä erämaavaiheiden avulla. 

Sitä paitsi, minkälaista elävää uskoa on muuttumaton ja kyseenalaistamaton, epäilyksetön usko? Kuivia luita on ehkä hyvä joskus herätelläkin.

(Jos suunnitelmat pitävät, edessä on vielä kymmenen päivää Taizéssa. Jos iltarukouksessa on tilaa, minua saa muistaa.) 

"On tämä yksi Jumalan työmaa."

Nyt ovat tämän kesän rippileirit minun osaltani ohitse. Sunnuntaisen konfirmaation ja kahden ensiviikkoisen toimistopäivän jälkeen odottaa melkein kahden viikon loma, jonka jälkeen tulen vielä pariksi viikoksi pitämään päiväkoulua. Sitten edessä on muutama Helsinki-päivä ja kesän lopuksi kaksi viikkoa Taizéssa. Jännittää jo nyt.

Tulin eilen kotiin kesän toiselta leiriltä. Leiri oli, no, vaiheikas. Puolivälissä leiriä oli olo, että tämä kaikki räjähtää kohta kasvoillemme ja kysyin ympäri Suomea levittäytyneiltä fuksikesäteologeilta, onko helppoja ripareita olemassakaan, sillä minä en muista, milloin olen viimeksi saanut olla sellaisella. (Kesällä 2011.) Muutama vaikea päätös oli tehtävä, ja onneksi teimme ne. Tuntuu, että olisin ollut viikon sisällä kahdella eri leirillä, niin paljon leirin tunnelma loppua kohti muuttui. Toiseksi viimeisenä iltana yksi isosista, josta on tullut neljän yhteisen riparin jälkeen mielettömän rakas ja läheinen, pikkuveljeni Kristuksessa, piti ehkä parhaimman iltahartauden ikinä. Kuvaavaa on se, että se vastahakoisinkin ateistinuoremme tuli tätä isosta halaamaan ja kiittämään tuosta hartaudesta. Muiden jäädessä palaveeraamaan minä lähdin iltakierrokselle, jolla kuulin asioita, joiden takia tätä työtä tehdään. (Kiitos Isä, kiitos Jeesus, kiitos Pyhä Henki.)

Tämä kesä on ollut todella raskas. Samalla se on ollut opettavainen ja jostakin ihmeen syystä myös vahvistanut sitä tunnetta, että minun kuuluu tehdä tätä työtä. Yksi palkitsevimpia kokemuksia oli se, kun aluksi minuun nuivasti suhtautuneet rippikoululaistytöt alkoivat kysellä minulta uskosta ja siitä, miksi haluan olla pappi. Tytöt olivat sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti opiskella myös opettajaksi - ei siksi, että olisin huono pappi, vaan siksi, että heidän mielestään olen niin hyvä opettaja. Sain valtavasti palautetta työstäni, ja onneksi se oli suurimmaksi osaksi hyvää (ja välillä myös parempaa kuin hyvää). Viimeisen illan parhaimpia palautteita oli kirkkoherran ja nuorisotyönohjaajan toteamus, kuinka he voivat lähteä rauhallisin mielin nukkumaan ja luottaa siihen, että minä pystyn pitämään leirin kasassa ollessani yövalvojana - kuulema asia, johon ei voi aina luottaa vakituisten työntekijöidenkään kohdalla. Palaute, joka sai minut liikuttumaan kyyneliin, oli pitkä kirje leiriläiseltä, josta kukaan ei tiennyt, tuleeko hän selviämään rippikoulusta läpi - vähiten leiriläinen itse. En ole koskaan saanut parempaa palautetta. 

Olen lähes mykkänä siitä kiitollisuudesta ja hämmennyksestä, mikä on syntynyt, kun olen tajunnut Jumalan työn ihmeellisyyden. Uskoni on vahvistunut tänä kesänä valtavasti ja juuri sitä minä olen tarvinnutkin. Ilman uskoa minusta ei olisi ollut todellakaan kohtaamaan uusia haasteita tai niitä vaikeita tilanteita, joita oli tänä kesänä enemmän kuin yksi tai kaksi. Mietin, minkälaista viisautta oli se, että minut johdatettiin viikoksi Päiväkumpuun ennen töiden alkamista, sillä se viikko on kantanut minua koko kesän. Minä olen saanut ja osannut olla väline. 

Erämaassa minä etsin

Jumala on ollut viime aikoina kovin hiljaa. Tai ehkä ei sittenkään. Ehkä minulle lauletaan koko ajan, mutta minulla ei ole korvia, tahtoa tai aikaa kuulla.

Olen löytänyt jumalanpalvelusyhteisön, jossa tuntuu hyvältä. Voin istua hymyillen kirkon penkissä ja kuunnella kauniita virsiä ja hyviä sanoja. Olen painanut silmäni kiinni ja kiittänyt ja ehkä vähän pyytänyt anteeksi, etten ollut tarpeeksi kärsivällinen odottamaan ja luottamaan, että ehkä minullekin löytyy vielä paikka.

Olen tavannut ja seurannut paljon ihmisiä, joista loistaa jokin ihmeellinen valo, jota ei loista minusta. Minulla on kauhea tarve olla jotakin jollekin, kun tunnen olevani ei-mitään ei-kenellekään. Olen katsonut ihmisiä alttarin ääressä ehtoollisella ja ihastellut, kuinka kauniita ja hyviä kristittyjä siinä onkaan polvistuneena ja niin keskittyneinä. Minä vain pohdin, miten voi olla, että minäkin saan olla tässä ja että minutkin on kutsuttu häävieraiden joukkoon, vaikken osaa olla yhtään niin hyvä.

Onko ihan normaalia, että kesken hartauden tarttuu johonkin sanaan ja ylianalysoi sitä eikä muista hartaudesta mitään muuta kuin oman analyysinsa? Saanko lukea hartaudessa rukouksen paperista, vaikka kaikilta muilta tuntuu onnistuvan ihan vain spontaani ääneen rukoilu? Miten voin tuntea kirkon ja perinteen ja sen kielen niin hyvin, vaikka se on alkanut tuntua täysin tuntemattomalta? Voiko näin vähäuskoisella edes olla mitään kutsumusta?

Jos en tunne itseäni enkä elämääni, miten voin tuntea Jumalaakaan?

(Ehkä mulla on pieni alemmuuskompleksi. Ja uskonkriisi. Ja stressi ja väsyttää.)