Kaikille särkyneille

Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki. 

On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä. 

Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen

menestyksen ja pinnallisen kauneuden.

Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön. 

Uskosta ja Jumalan läsnäolosta

Minulle usko on pitkään ollut asia, joka jotenkin selittämättömästi kantaa ja kulkee vierellä. Asia, joka on päivittäin mielessä, jota analysoin paljon ja joka ei ole kauhean vahva. Olen joskus sanonutkin, että on kirjaimellisesti ihme, että Jumala on antanut näin heikkouskoiselle kutsumuksen pappeuteen. Kuitenkin silloin, kun luovutan - kun ajattelen, että antaa olla, mä mihinkään oikeasti usko - huomaankin, että yhä usko on. Lukuisia kertoja koettu kokemus kertoo minulle siitä, että usko ei ole minun omissa käsissäni ja minun itseni synnyttämää, vaan puhtaasti Pyhän Hengen työtä. 

Jumalan läsnäolokin on minulle melko suuri arvoitus. Minulle kristittynä eläminen ei ole yleensä mitenkään helppoa - upottavassa suossa tarpominen voisi olla ihan hyvä vertauskuva siitä, minkälaista uskovan arki minulle on. Se on kummallisten voimavarojen löytymistä, joissa ei ole mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se on vaikeaa ja raskasta, suuremman puoleen huutamista ja kaipaamista, ripustautumista johonkin sellaiseen toivoon, joka on melkein olematonta ja jota ei välttämättä edes juuri näe. Se on jonkin sellaisen etsimistä, josta on ehkä vain aavistus, ei mitään varmaa tietoa eikä selkeää näköhavaintoa viimeiseen 2000 vuoteen. Vakuuttumista siitä, että on jotakin, vaikka järki sanookin muuta - jotakin niin suurta, ettei minun järjelläni ole mitään tekemistä asian kanssa. Minun jumalakuvani on (tai oli) melko kaukainen, etäältä asioita seuraava hahmo, joka puuttuu tilanteeseen vasta sitten, kun on tosi kyseessä. Joka on kuitenkin lähellä särkyneitä, köyhiä ja heikkoja. Tuntee minut, mutta ei pahemmin puutu elämääni. 

No, muutama kuukausi sitten tapahtui jotakin, joka aiheutti melkoisen jumalakuvallisen murroksen. Jumala olikin yhtäkkiä läsnä ja lähellä, otti yhteyttä, mikä oli melko kauhistuttavaa. Siis itse Jumala, joka on suuri ja hyvä ja täydellinen ja pyhä, yhtäkkiä teki melko selväksi, että on kiinnostunut minun  elämästäni. Siis tästä elämästä, joka on rujoa ja raakaa, likaista, keskeneräistä ja kaikin puolin melko keskinkertaista. Turvallinen, jopa vähän deistinen jumalakuvani kääntyi nurinniskoin, kun Jumala paljastikin olevansa ihan läsnä. Aika hirvittävän kamalan kauhistuttavaa. Ja maailman ihaninta ja parasta samaan aikaan. Yhtäkkiä se tunneli tai erämaa, mitä Jumalan läsnäolottomuudeksikin voi kutsua, oli poissa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea sen, miltä tuntuu vilpitön ilo siitä, että on olemassa rakastava, välittävä, aktiivinen ja vaikuttava Jumala. Teki mieli ylistää, vaikka minähän olen tällainen Siionin virsiä veisaava körttiparka. 

Pessimistinä odotan, milloin tämä tunne menee ohi ja arki - siis se suossa rämpiminen - astuu takaisin kuvioihin. Kuitenkin luulen, että tämä ei ole pelkästään ollut ihana kokemus helposta ja iloisesta uskosta, vaan myös opettanut minua siitä, mitä ajatella Jumalan läsnäolottomuuden kokemuksesta. Tunne siitä, että Jumala on poissa, voi ollakin vahva merkki hänen läsnäolostaan. Se, että Jumala on poissa tai kääntänyt selkänsä, kuitenkin tarkoittaa, että on Jumala. Luin kesällä äiti Teresasta, joka vaikuttamistyönsä aikana koki vahvaa Jumalan poissaoloa, jopa hylkäämistä. Katoliset teologit ovat jälkikäteen tulkinneet, että äiti Teresan kokemus oli todellisuudessa rukousvastausta Jumalalta. Äiti Teresa oli pyytänyt (katoliseen tapaan) Jumalalta Kristuksen kärsimykseen samaistumista, ja jälkipolvien mukaan Jumala oli antanut hänelle samaistumiskokemuksen siitä hetkestä, kun kärsivä Kristus huutaa ristillä Jumalan puoleen: "Miksi minut hylkäsit?" Ehkä Jumala kasvattaa meitä, tuo myötätuntoa toisiamme ja uskossaan heikkoja kohtaan tai riisuu meistä turhat olettamukset hänestä erämaavaiheiden avulla. 

Sitä paitsi, minkälaista elävää uskoa on muuttumaton ja kyseenalaistamaton, epäilyksetön usko? Kuivia luita on ehkä hyvä joskus herätelläkin.

(Jos suunnitelmat pitävät, edessä on vielä kymmenen päivää Taizéssa. Jos iltarukouksessa on tilaa, minua saa muistaa.)