Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää. 

Terveiseni Arkadianmäelle

Viikkoni alkoi ihan hyvin. Hyvä viikonloppu takana, aurinko paistoi ja kevät oli vihdoin tullut. Maanantaina oikein hymyilyttti koko ajan.

Hymy ei kuitenkaan eilen ollut kauhean herkässä opintotukiuudistuksen takia. Minua oikeastaan raivostutti. Vaikka olenkin vasta ensimmäistä tutkintoani suorittava fuksi, huoli iski.

(Tässä linkki aiheeseen, jos joku ei jo tiennyt)

Olen jo tiennyt pitkään, että minusta tulee pappi. Siksi opiskelenkin teologiaa. Vaikka opiskelu onkin raskasta ja olen kokenut jo vähän yli puolen vuoden sisään monta kriisiä, tiedän sydämeni pohjassani haluavani olla pappi. Karu totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä papit eivät työllisty. Kun hamassa tulevaisuudessa valmistun, on hyvinkin todennäköistä, etten saa työpaikkaa seurakunnasta. Aion todellakin yrittää, koska tämähän on unelmani, mutta joskus haaveet eivät toteudu. Olenkin varautunut siihen: jos en saa töitä valmistuttuani, hankin toisen tutkinnon, esimerkiksi sosionomi-diakonin pätevyyden.

Uudistuksen myötä tämä on epätodennäköistä. Eihän sitä uskalla opiskella, jos ei ole varaa elää! Saatan, kuten moni muukin, jäädä yhden tutkinnon loukkuun, jossa on vain pätkätöitä ja työttömyyskassaa. Miksi valtio ei innosta meitä opiskelemaan ja siten työllistymään? Miten tämä oikeasti voi olla säästö?

Olen kiitollinen siitä, että maassani on ilmaista opiskella. Mistä tahansa taustasta tuleva voi opiskella, kunhan motivaatiota ja intoa riittää. Parastahan on, että meille maksetaan opiskelusta! Kuinka monessa maassa tehdään niin? Suomen korkeatasoinen sekä ilmainen koulutus on aivan loistava vientituote. Voimme mainostaa, että hei, katsokaa, meillä asiat ovat näin ja sehän toimii. Uudistus vie pois osan tästä imagosta, siitä koko elämän kestävästä opiskelusta sekä uuden löytämisestä. Suomalaisen täytyy näemmä tietää jo liian nuorena, mitä haluaa tehdä koko elämänsä. Ja jos sieltä alalta ei työllisty, niin voi voi. Työttömyyskassalle siitä.

En pidä Suomen eduskuntaa niin kamalana kuin moni muu. He usein pyörivät ympyrää sekä vain nahistelevat keskenään, mutta sellaista demokratia on. Voittaa ainakin minun mielestäni diktatuurin. Mutta ihan oikeasti, harva pystyy opiskelemaan pappa betalar -meiningillä. Säästöjä pitää tehdä tiukassa taloustilanteessa, mutta eikös meille opiskelijoille joskus luvattu, että siihen opintotukeen ei kosketa? Vai muistanko väärin?

Kiukuttaa. Ahdistaa. Ärsyttää.

Tiedän myös ketä en aio äänestää kevään eduskuntavaaleissa.

Olen tässä hetkessä siis Alan Rickman.

- Iiris

Turhuuksien turhuus?

”Teologiset tiedekunnat joutaisivat kokonaan privatisoiduiksi. Jos pitää säästää, kannattaa aloittaa kaikilla tavoin hyödyttömimmästä.”

Näin laukoo Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg. Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin tuohtumus. Miten joku voi sanoa, että teologia on kaikin tavoin hyödytöntä? Elämme maailmassa, jossa on aina ollut ja tulee aina olemaan uskontoja. Miten teologia voi olla hyödytöntä? Tajusin kuitenkin pian, että kyseinen professori ei taida oikeasti tietää, mitä teologia oikeasti on. Ajattelinpa siis jakaa muutaman hauskan faktan teologiasta, mikä osoittaa, että teologia ei ole, Raamattua siteeraten, ’turhuuksien turhuus’.

1.Teologia on tiedettä
Vaikka olenkin fuksi, voin sen jo sanoa, että teologia ei ole rukouspiirejä ja ’jeesustelua’ (ok pidimme kavereiden kesken rukouspiirin ennen filosofian tenttiä, mutta sitä ei lasketa). Emme aloita päiviä yhteisillä aamuhartauksilla tai laula ruokarukousta niin kuin rippikoulussa konsanaan. Me tehdään ihan oikeasti tieteellistä ja objektiivista tutkimusta, joka on täysin tunnustuksetonta.

2.Kaikki teologit eivät ole pappeja
 Teologeista on ”pappislinjalla” vain 40-50%. Teologeja on kaikkialla: opettajia, tutkijoita, toimittajia, asiantuntijoita. Turhuuksien turhuudet ovat soluttautuneet kaikkialle yhteiskuntaan: ne voivat olla jopa naapureitasi. Varokaa vain.

3. Teologit eivät ole kaikki ”hihhuleita”
Teologeja on kaiken karvaisia ja kokoisia. Meitä on eri kirkkokunnista, eri uskontokunnista, ateisteja, konservatiiveja, liberaaleja, homoja, heteroita, varmaan myös alieneita ja muutama mörköotuskin.

4. Teologia on vanhin tiede, mitä opetetaan yliopistossa
Kuka pystytti yliopistolaitoksen keskiajalla? Kirkko. Mitä opiskeltiin ensimmäisenä? Teologiaa. Mikä on Helsingin yliopiston vanhin tiedekunta? Teologinen.
Kunnioittakaa vanhempia, hyvät ihmiset.

5. Teologia on ihan vakavasti ottaen hyödyllistä
Jos kirkko kouluttaisi papit pappiseminaareissa, tulevat papit eivät välttämättä oppisi kriittistä ajattelua ja uskontodialogia. Eikö se ole nimenomaan tärkeää, että papit eivät ole ns. sokeita? Eikö ole tärkeää, että yhteiskuntaan valmistuu asiantuntijoita, jotka tietävät yhdestä maailman vaikuttavimmasta ilmiöstä eli uskonnollisuudesta? Professori Wibergin ajatusmallin mukaan myös varmasti moni muukin on hyödytöntä, kuten vaikka filosofia, kulttuuriantropologia, folkloristiikka ja niin edes päin. Miksi yhteiskunnassa täytyisi työskennellä pelkkiä tehokoneita, jotka vain tuottavat ja tuottavat?

 - Iiris, ilmeisesti turhaa opiskeleva turhuus

Kiitos Egyptin prinssille, että on olemassa näin hyvä gif.

 Ps. Teologia on nykypäivänä harvinainen oppiaine yliopistoissa. Mehän voisimme periaatteessa ryhtyä uhanalaiseksi lajiksi, niin saataisiin jotain suojelusta!

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)