Kiitän aina kun muistan teitä

Tätä postausta olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan. Olen saanut viettää hienon kesän, jonka varjopuoli oli se, että tutut ja rakkaat ihmiset olivat levittäytyneinä ympäri maata. Ikävä on nyt aika kova, ja  ajattelin, että on aika kirjoittaa tämä. Miksi? Koska ystäviä ei voi oikeasti koskaan kehua liikaa, ja haluan hehkuttaa, kuinka huikeita tyyppejä olen saanut elämääni. Vaikka tämä olisikin vähän noloa. Orientoivasta viikosta on likipitäen vuosi, ja toivoisin, että olisin vuosi sitten luottanut vähän enemmän siihen, että minäkin löydän elämääni turvaverkon. Ehkä tämä tuo myös toivoa niille vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneille ja opintonsa aloittaneille siitä, ettei yksinäisyys ole välttämättä mikään lopullinen tila. 

Kun tulin Helsinkiin ja teologiseen tiedekuntaan, ajattelin olevani jotenkin outo, ihan erilainen kuin kaikki muut. Jälkiviisaana voisin todeta, että imartelin turhan itseäni. Luin vähän aikaa sitten vanhaa Kyyhkysen numeroa, jossa keskivertoteologin prototyyppi kuvaillaan näin: alle 30-vuotias, liberaali kristitty nainen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa päämäärätietoisesti ja pääaineenaan systemaattinen teologia. Hän luokittelee itsensä (tyyliltään) boheemiksi porvariksi ja äänestää Vihreitä. Ja millä tavalla minä olen outo ja erilainen? Tämä juuri kuvaili MINUT! (Okei, systis on vain vaihtoehto pääaineeksi. Enkä tiedä, onko tapani opiskella kovin päämäärätietoinen. Riittääkö pappiskutsumus päämäärätietoisuudeksi?)

Joka tapauksessa, alkuun koin aika suurta kriisiä siitä, kuinka samanmielisiä tyyppejä ei tunnu samalta vuosikurssilta oikein löytyvän. Olin kuitenkin löytänyt ihanan ihmisen kaveriksi jo orientoivalla viikolla, kun työkaveri kesältä oli esitellyt meidät toisillemme. Tämä ihminen toi minulle ensimmäisen kokemuksen minulle siitä, miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka on sellainen konservatiivikristitty. HUI KAUHISTUS. (Joo, tää oli nyt sitä sarkasmia. Ja vähän kettuilua sille vuotta nuoremmalle Annelle.) Tämä ihminen on opettanut minulle melko paljon elämästä ja ystävyydestä tässä vuoden aikana, ja on yksi niistä, joista kiitän ja joita nyt kiitän. Kiitos V. Olet upea, viisas ja määrätietoinen.

No, eräänä syksyisenä päivänä astuin ratikkaan Mäkelänrinteeltä ja huomasin pitkänhuiskean, tutun näköisen tytön istuvan kohdassa, jonka vastapäinen penkki oli vapaa. Tunnistimme toisemme ja juttelimme muutaman sanan. En muista, mitä tarkalleen ajattelin ja mitä me juteltiin: ehkä kysyin Asutko sä tässä lähellä? ja Millä linjalla opiskelet? Tämän saman tytön kanssa olimme myös filosofian ja etiikan pienryhmässä, jossa oli monta muutakin nykyään rakasta. Ne samat nykyään rakkaat löytyivät myös samoilta kreikan luennoilta. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, miten meitä on johdatettu. Kerran keskusteltuamme kotimatkalla tajusin, että tämä tyttöhän ajattelee monista asioista ihan niin kuin minä - molemmat ollaan feministejä, vihreitä ituhippejä ja muutenkin ihan täysin sopimattomia papeiksi. (... ja jos kehtaatkin lisätä tuon sanan eteen sen nelikirjaimisen sukupuolimääritteen, murisemme.)

Niin, tämä sama ratikkatyttö on se, joka tätäkin blogia kanssani kirjoittaa. Kiitos Iiris.

Kaikki oli aluksi outoa ja tuntematonta ja ainoat valmennuskurssilta tutut fuksikaverit erkaantuivat eri tutorryhmien myötä. Kuitenkin erään ihmisen kanssa olin tekemisissä jo puolta vuotta ennen opintojen alkua, vaikka koskaan emme olleet toisiamme tavanneetkaan. Helmikuussa 2014 äitini totesi ollessaan luonani yökylässä, että hän on löytänyt jonkin blogin, jota kirjoittaa vähän minua nuorempi, myös teologian opinnoista haaveileva tyttö. Minä silmäilin blogia vähän silloin, mutta palasin vasta myöhemmin lukemaan blogia kunnolla ja kommentoimaan. Sattuman (?) kautta löysin tämän saman tytön myös toiselta nettifoorumilta, kun tunnistin hänet - kuinka monta teologiballeriinaa Suomessa voi olla? Pääsimme molemmat teologiseen ja minä lähetin facebook-kaveripyynnön heinäkuussa pienen googlettamisen ja kyylämisen jälkeen. (Halutessani en ole yhtään pelottava tai mitään.) Orientoivan viikon alkaessa vilkuttelimme toisillemme juhlasalin toiselta puolelta ja  juttelimme Olkkarissa ja tervehdimme erästä Iidaa, jonka blogia olimme molemmat lukeneet ennen Helsinkiin muuttamista. Tämä sama teologiballeriina johdatettiin siihen filosofian ja etiikan pienryhmään, samaan eksegetiikan ryhmään ja kreikan luennoille. Ekalla kreikan luennolla luimme Johanneksen evankeliumia kahdestaan ääneen ja nauroimme toistemme (ja omille) ääntämysvirheille. Oltiin yhdessä kirkon päivässä, jossa suunniteltiin syyshäät ja naurettiin paljon yhdessä ratikkatytön kanssa. (Muun muassa arpajaisrangaistuksille.) Ollaan puhuttu paljon uskosta, kirkosta ja jumalanpalveluksista, erilaisista jumalakuvista ja siitä, mikä on omaa ja mikä yhteistä. Aktiivisesta ja välillä hiljaisesta Jumalasta. Olen oppinut paljon. (Kiitos E.)

Pienryhmistä ja kreikan luennoilta löytyi myös yksi tyttö, joka on vaikuttanut aika paljon siihen, millä tavoin olen alkanut itsestäni pikkuhiljaa ajatella ja mitä ajattelen myös ystävyydestä. En ole tainnut koskaan kertoa tätä, mutta kun tapasin tämän tytön, ensivaikutelma oli aika pelottava. Tyttö oli hirvittävän fiksu ja viisas, jotenkin paljon kypsempi ja älykkäämpi. Nyt melkein naurattaa, kuinka kylmältä ja etäiseltä tuntunut tyyppi on voinut paljastua niin lämpimäksi, rakastavaksi ja lempeäksi. Tästä ihmisestä on tullut minulle todella tärkeä, ja hän on jaksanut kuunnella ainaista kriiseilyä ja pohdintaani, joka ei ihan heti lopu. Toivon, että minä olen osannut antaa hänelle edes palan siitä, mitä hän on antanut minulle. Rakkautta on saunaillat ja yhteiset messuhetket ja jaetut taakat. Kiitos S.

Samanmielisiä siis löytyi. Erityisen hyvä esimerkki samanmielisistä ystävistä on yksi supernainen, johon sain tutustua uuden ystäväporukan löytymisen myötä. Facebookin "Kuka on sielunkumppanisi?" tai "Kuka olisi täydellinen kämppiksesi?"-testeissä tämä ihana tyyppi löytyy aina tuloksista ja mietin, voikohan kuitenkin olla, etteivät testit olekaan niin leikkimielisiä kuin oletan. Mietin, miten voin olla ansainnut elämääni tämän kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti lempeitä ja epäitsekkäitä ja joiden rinnalla tunnen itseni usein likasaaviksi. Kiitos C, että olet. 

Teologiballeriinan rinnalla elämääni saapui myös yksi tyyppi, jonka etu- ja sukunimen sekoitin niin monta kertaa, että se nolottaa vieläkin (älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti en ole ainoa). Lusmuilevat luonteemme ovat hakeneet tukea toisistaan kylmässä yliopistomaailmassa - en kylläkään tiedä, onko se hyvä vai huono asia - ja tämän naisen toimesta puhelimessani on vieläkin hieman... no, erityisiä kuvia boheemisitseiltä. Tätä tyyppiä on kiittäminen myös siitä, että omasta violetista teologien laulukirjastani löytyy kauniita piirroksia minun ja körttiläisyyden kivuliaasta suhteesta. Onnea ovat olleet vihkokeskustelut kreikan luennoilla, karppaajan epäpyhä kolminaisuus ja  jaetut viinipullot. Kaunis paimen ja haljenneet kahvilautaset. Kiitos T. 

Harvojen ihmisten kanssa voi nauraa, itkeä, puhua epäröimättä Jumalasta, kirkosta ja uskosta, jakaa saman kutsumuksen, sanoa ääneen nolojakin juttuja, valittaa opiskeluista ja mennä jatkoille jumalanpalvelukseen. Tai jumalanpalveluksesta jatkoille. Sanoa ääneen sellaista, jonka ajattelee kiinnostavan ei-ketään, mutta silti salaa luottaa, että joo, tuota toista kyllä kiinnostaa. Ja te, joita en ehkä maininnut: olette tärkeitä myös. Fil. 1:3-4.

Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää. 

Teologivappu 2015

Ensimmäinen vappu ylioppilaana ja Helsingissä on nyt koettu. Kahden päivän jälkeen plakkarissa on neljä uutta haalarimerkkiä, sotkettu unirytmi ja ehkä ripauksen yhteisöllisempi opiskelijaporukka. Ehkä myös liikaa ääneen sanottuja sanoja ja aiempaa syvempi paniikki kaikesta tekemättömästä.

Palataan kuitenkin vielä siihen hetkelliseen huolettomuuteen ja ensimmäiseen koettuun Helsinki-vappuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajusin, että oikeasti asun Helsingissä, sillä väkijoukon määrä oli... valtava. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pysyn hiljaa ja saatte vetää omat johtopäätöksenne ensimmäisen teologivapun laadukkuudesta! ;)

Meininki Mantalla oli riehakas, eikä tunnelma laskenut, kun lakit saatiin päähän ja suunnattiin kohti täyttä Senaatintoria ja tuomiokirkon portaita. Vappuallianssi ei vuorostaan täyttänyt pienimpiäkään odotuksia, joten suuntasin kotiin jo ennen kymmentä. Mikä oli ihan hyvä asia, sillä aikainen kotiintulo takasi sen, että ehdin juuri ja juuri teologien yhteislähtöön vappupiknikille ja saatoimme edustaa virkeinä (ja aavistuksen vahingoniloisina muiden vähemmän-virkeästä-olosta) Kaivopuistossa. 

Hyvää alkanutta toukokuuta! 

Terveiseni Arkadianmäelle

Viikkoni alkoi ihan hyvin. Hyvä viikonloppu takana, aurinko paistoi ja kevät oli vihdoin tullut. Maanantaina oikein hymyilyttti koko ajan.

Hymy ei kuitenkaan eilen ollut kauhean herkässä opintotukiuudistuksen takia. Minua oikeastaan raivostutti. Vaikka olenkin vasta ensimmäistä tutkintoani suorittava fuksi, huoli iski.

(Tässä linkki aiheeseen, jos joku ei jo tiennyt)

Olen jo tiennyt pitkään, että minusta tulee pappi. Siksi opiskelenkin teologiaa. Vaikka opiskelu onkin raskasta ja olen kokenut jo vähän yli puolen vuoden sisään monta kriisiä, tiedän sydämeni pohjassani haluavani olla pappi. Karu totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä papit eivät työllisty. Kun hamassa tulevaisuudessa valmistun, on hyvinkin todennäköistä, etten saa työpaikkaa seurakunnasta. Aion todellakin yrittää, koska tämähän on unelmani, mutta joskus haaveet eivät toteudu. Olenkin varautunut siihen: jos en saa töitä valmistuttuani, hankin toisen tutkinnon, esimerkiksi sosionomi-diakonin pätevyyden.

Uudistuksen myötä tämä on epätodennäköistä. Eihän sitä uskalla opiskella, jos ei ole varaa elää! Saatan, kuten moni muukin, jäädä yhden tutkinnon loukkuun, jossa on vain pätkätöitä ja työttömyyskassaa. Miksi valtio ei innosta meitä opiskelemaan ja siten työllistymään? Miten tämä oikeasti voi olla säästö?

Olen kiitollinen siitä, että maassani on ilmaista opiskella. Mistä tahansa taustasta tuleva voi opiskella, kunhan motivaatiota ja intoa riittää. Parastahan on, että meille maksetaan opiskelusta! Kuinka monessa maassa tehdään niin? Suomen korkeatasoinen sekä ilmainen koulutus on aivan loistava vientituote. Voimme mainostaa, että hei, katsokaa, meillä asiat ovat näin ja sehän toimii. Uudistus vie pois osan tästä imagosta, siitä koko elämän kestävästä opiskelusta sekä uuden löytämisestä. Suomalaisen täytyy näemmä tietää jo liian nuorena, mitä haluaa tehdä koko elämänsä. Ja jos sieltä alalta ei työllisty, niin voi voi. Työttömyyskassalle siitä.

En pidä Suomen eduskuntaa niin kamalana kuin moni muu. He usein pyörivät ympyrää sekä vain nahistelevat keskenään, mutta sellaista demokratia on. Voittaa ainakin minun mielestäni diktatuurin. Mutta ihan oikeasti, harva pystyy opiskelemaan pappa betalar -meiningillä. Säästöjä pitää tehdä tiukassa taloustilanteessa, mutta eikös meille opiskelijoille joskus luvattu, että siihen opintotukeen ei kosketa? Vai muistanko väärin?

Kiukuttaa. Ahdistaa. Ärsyttää.

Tiedän myös ketä en aio äänestää kevään eduskuntavaaleissa.

Olen tässä hetkessä siis Alan Rickman.

- Iiris

Kyllä on siistiä olla teologi

Vaikka sitkeä flunssa ja kiire vähän iloa keväästä, ystävistä, Helsinkiin sopeutumisesta ja töistä (niin, sain kesätöitä siitä seurakunnasta, joka on melkein koti, jeejee!) syövätkin, on huulilla karehtinut kummallinen hymy ja takaraivossa ilo: kyllä on siistiä olla teologi. Laskiaistiistaina kuljimme ympäri keskustaa violeteissa haalareissa ja illalla kokoonnuimme laskeutumaan paastoon ja katsomaan piirrettyjä ja etsimään niistä teologisia huomautuksia. Ja tietysti syömään hyvin. 

Kiire on, mutta niin paljon kaikkea stressiä ja väsymystä tasapainottaviakin juttuja löytyy. On ystävä, joka kirjoittaa minulle kesken kreikan tunnin sympaattisen tsemppilapun, on Helsingin maailman parhaat parisuhdeterapeutit, on körttiseurat ja ihana, raikas ja lämmin lähetyskirkon messu. On ehkä maailman kauneimmat virsisovitukset tuossa samassa messussa. On ihmiset, jotka halaavat aina kun tavataan tai erotaan, vaikka oltaisiin nähty viimeksi vasta eilen. On tyypit, joille voi kertoa nolotkin asiat, kuten sen, että tuhkakeskiviikkona lounaalla unohti, ettei voi syödä vähään aikaan lihaa ja muisti sen vasta aloittaessaan ruokailun. Ja kuinka tietysti söi ruoan, sillä roskiin heittäminen olisi ollut vielä pahempaa. 

Olin jo unohtanut, miltä tuntuu olla kiitollinen. 

Turhuuksien turhuus?

”Teologiset tiedekunnat joutaisivat kokonaan privatisoiduiksi. Jos pitää säästää, kannattaa aloittaa kaikilla tavoin hyödyttömimmästä.”

Näin laukoo Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg. Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin tuohtumus. Miten joku voi sanoa, että teologia on kaikin tavoin hyödytöntä? Elämme maailmassa, jossa on aina ollut ja tulee aina olemaan uskontoja. Miten teologia voi olla hyödytöntä? Tajusin kuitenkin pian, että kyseinen professori ei taida oikeasti tietää, mitä teologia oikeasti on. Ajattelinpa siis jakaa muutaman hauskan faktan teologiasta, mikä osoittaa, että teologia ei ole, Raamattua siteeraten, ’turhuuksien turhuus’.

1.Teologia on tiedettä
Vaikka olenkin fuksi, voin sen jo sanoa, että teologia ei ole rukouspiirejä ja ’jeesustelua’ (ok pidimme kavereiden kesken rukouspiirin ennen filosofian tenttiä, mutta sitä ei lasketa). Emme aloita päiviä yhteisillä aamuhartauksilla tai laula ruokarukousta niin kuin rippikoulussa konsanaan. Me tehdään ihan oikeasti tieteellistä ja objektiivista tutkimusta, joka on täysin tunnustuksetonta.

2.Kaikki teologit eivät ole pappeja
 Teologeista on ”pappislinjalla” vain 40-50%. Teologeja on kaikkialla: opettajia, tutkijoita, toimittajia, asiantuntijoita. Turhuuksien turhuudet ovat soluttautuneet kaikkialle yhteiskuntaan: ne voivat olla jopa naapureitasi. Varokaa vain.

3. Teologit eivät ole kaikki ”hihhuleita”
Teologeja on kaiken karvaisia ja kokoisia. Meitä on eri kirkkokunnista, eri uskontokunnista, ateisteja, konservatiiveja, liberaaleja, homoja, heteroita, varmaan myös alieneita ja muutama mörköotuskin.

4. Teologia on vanhin tiede, mitä opetetaan yliopistossa
Kuka pystytti yliopistolaitoksen keskiajalla? Kirkko. Mitä opiskeltiin ensimmäisenä? Teologiaa. Mikä on Helsingin yliopiston vanhin tiedekunta? Teologinen.
Kunnioittakaa vanhempia, hyvät ihmiset.

5. Teologia on ihan vakavasti ottaen hyödyllistä
Jos kirkko kouluttaisi papit pappiseminaareissa, tulevat papit eivät välttämättä oppisi kriittistä ajattelua ja uskontodialogia. Eikö se ole nimenomaan tärkeää, että papit eivät ole ns. sokeita? Eikö ole tärkeää, että yhteiskuntaan valmistuu asiantuntijoita, jotka tietävät yhdestä maailman vaikuttavimmasta ilmiöstä eli uskonnollisuudesta? Professori Wibergin ajatusmallin mukaan myös varmasti moni muukin on hyödytöntä, kuten vaikka filosofia, kulttuuriantropologia, folkloristiikka ja niin edes päin. Miksi yhteiskunnassa täytyisi työskennellä pelkkiä tehokoneita, jotka vain tuottavat ja tuottavat?

 - Iiris, ilmeisesti turhaa opiskeleva turhuus

Kiitos Egyptin prinssille, että on olemassa näin hyvä gif.

 Ps. Teologia on nykypäivänä harvinainen oppiaine yliopistoissa. Mehän voisimme periaatteessa ryhtyä uhanalaiseksi lajiksi, niin saataisiin jotain suojelusta!

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)

Arkihuolesi heitä

Tänään tein viimeisen tentin tälle syyslukukaudelle ja mun joululoma on nyt virallisesti alkanut. Huomenna Onnibus vie minut joulunviettoon kotiseudulle Pohjois-Savoon (jossa on lunta!). Sitä ennen pitäisi vielä siivota, pakata ja kokoustaa Etelärannassa KUA:n toimistolla ensi vuoden kampanjasta. Arkihuolien määrä on kuitenkin nyt pienempi kuin kertaakaan tänä syksynä.

Ensimmäinen syksy yliopistossa ja Helsingissä oli rankempi kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpoksi sitä ei voi väittää hyvällä tahdollakaan. Minut tuntevat tietävät melko hyvin, mistä olen kärsinyt, ja heidän tiedossaan sen on hyvä pysyäkin. Kuitenkin lyhyesti sanottuna olen toivottavasti saanut sairaalakiintiöni täyteen koko yliopisto-opintojeni ajalta.

Kuitenkin syksy oli myös antoisa. Olen oppinut valtavasti – en luentojen myötä, vaan ihan vain elämän myötä. Opin arvostamaan (jälleen kerran) terveyttäni, nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Opin sen, että kaikkea en voi jättää viime tippaan – yllättäen voikin käydä niin, että ne viimeiset illat ennen tenttiä tai esseen deadlinea kuluvatkin sairaalassa tai sängyn pohjalla (tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toteuttaisin aina oppimaani käytännössä…).

Syksyn aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että on hankala uskoa, miten olen oikeasti asunut Helsingissä vasta nelisen kuukautta. Kun kaikki tuntui toivottomalta ja kipu oli sanoinkuvaamatonta, mietin, oliko tämä yhtään hyvä idea. Jos ne uskontojen laudaturit, stipendit ja hyvät pääsykoepisteet eivät kertoneetkaan todellisuudessa yhtikäs mistään, vaan teologia onkin minulle täysin väärä ala. Jos muutinkin väärään kaupunkiin. Jos olenkin teologiksi ihan liian vääränlainen enkä vain löydä paikkaani. Jos ne kaikki vastoinkäymiset olivat jonkinlaista rangaistusta minulle siitä, minkälainen olen ja mitä kaikkea hyvää olen aiemmin saanut (näin todella ajattelin, vaikka se omaa moraalitajuani ja kuvaani Jumalasta vastaan sotiikin).

Tämä syksy on ollut minulle ennen kaikkea opetusta siitä, kuinka kaikki kääntyi kuitenkin paremmaksi, vaikka minä en siihen jaksanut luottaakaan. Olen viimeisen puolentoista kuukauden sisällä löytänyt uskomattoman ystäväjoukon teologian fukseista (ehkä parhaimman ikinä), enkä voisi olla heistä kiitollisempi. Jotakin hyvää sairastuminenkin toi, sillä sain selville, että minusta välitetään enemmän kuin olisin voinut kuvitella. (Kiitos rukouksista jokaiselle.)

Lähestyvä joulu on kirkastanut synkkää, sateista joulukuuta. Huomenna kotiin, jossa saan olla loppiaiseen asti. Viimeisetkin arkihuoleni jätän Helsinkiin. 

Anne