Pelosta, erilaisuudesta, radikalisoitumisesta

Viime aikoina seuratessani uutisia, on mielessä kaihertanut pelko. Tuntuu, että ilma on tiheänään vastakkainasettelua, vihaa ja väkivallan uhkaa. Väkivaltainen radikalisaatio on todellisuutta, joka ei koske pelkästään niitä joitakin, jotka tulevat tänne vieraan uskontonsa kanssa, näyttävät erilaisilta ja vievät työt ja naiset. Väkivaltainen radikalisaatio on totta myös kantaväestössä, ja se näkyy erään kansanedustajan kirjoituksissa, Jyväskylän tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa tuhansia kertoja jaetuissa päivityksissä, joissa ei puhuta totta ja uhataan unohtaa painaa jarrua, kun nähdään suojatiellä kävelevä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin me muut. 

On pelottavaa, kuinka läsnä muukalaisviha ja rasismi yhtäkkiä on tässä yhteiskunnassa. Samalla kun mietin näitä, kuulen radiossa uutisia naapurimaastamme ja Malmösta, jossa on jälleen kerran satutettu heitä, jotka ovat niitä, erilaisia, toisenlaisia. Mietin samalla omaa identiteettiäni ja kirkkoa, joka sentään on uskaltanut pitää järjen ääntä tässä asiassa. Eri asia, haluaako enää kukaan kuulla kirkon tai järjen ääntä. Mietin sitä, kuinka ajattelen jokaisen ihmisen olevan luotu, Jumalan kuva, Jumalalle rakas - etnisestä taustasta, uskonnosta tai alkuperästä huolimatta. Mietin, kuinka usein rukoilen, että Jumala tuhoaisi ne muukalaisvihaa kumpuavat ja rasistiset ajatukset minusta, sillä kyllä, minussakin niitä on. Mietin pikkuveljeäni, jolle sanoin kotona heinäkuussa katsellessamme uutisia, että jos huomaa itsessään samanlaisia ajatuksia kuin Olli Immosella tai uusnatseilla, pitää säikähtää. Pikkuveljeni totesi, että "on niillä hyviäkin ajatuksia." 

On varmasti. Mielipiteet eivät vain ole kovin hyviä. Kuitenkin samalla tässä keskustelussa on muistettava, että siellä (väärienkin) mielipiteiden takana on ihmisiä. Tämän julkisen keskustelun piirteenä ja vammana on ollut valtava kuilujen kaivaminen ja raja-aitojen rakentaminen, ja enemmistöllä tuntuu olevan valtava tarve tuomita ja tehdä selväksi, että minä en sentään ole yhtään rasisti, näettekö nyt, kuinka suvaitsevainen olen, kun osallistun sentään tähän Meillä on unelma -mielenilmaukseen ja kaikkea. Siellä radikalisoituneiden mielipiteidenkin takana on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat joidenkin perheenjäseniä ja puolisoja, jotka tuntevat rakkautta, surua, myötätuntoa ja häpeää. Ihan yleisinhimillisiä tunteita, niin kuin "me muutkin" ja joilla on myös niitä "hyviä ajatuksia" (tällä en viittaa niihin mielipiteisiin, jotka ovat olleet mediassa esillä ja jotka piilevät ehkä meillä jokaisella mielen syvimmissä ja pimeimmissä syövereissä). Minun pikkuveljeni on perussuomalainen, mutta silti sillä perussuomalaisella nuorella miehellä on saksalainen vaihto-oppilassisko, jota hän pitää perheenjäsenenään. Sillä samalla perussuomalaisella nuorella miehellä on maahanmuuttajia työkavereinaan, joita hän osaa kohdella arvostaen. Radikalisoitumista ei estä poterojen kaivaminen, kivien heitteleminen ja toiselle puolelle solvauksien huuteleminen. Kukaan ei parane niin, että häntä hakataan päähän nuijalla, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan. Voisin todeta, että sitä nuijaa heiluttelevat ovat sukua niille tyypeille, jotka hakkaavat muita päähän Raamatulla.

Kyllä, synti on saarnattava synniksi, ja minun mielestäni rasismi ja muukalaisviha on nimenomaan sitä. Syntiä. Kuitenkin sitä samaa on meissä kaikissa: asennoitumista toista kohtaan niin, että hän on jotenkin huonompi kuin minä, hän on erilainen ja siksi vaarallinen. Se ilmiö on kuvottava, mutta siihen syntiin eivät lankea vain perussuomalaiset, "roturealistit" ja uusnatsit, vaan me kaikki. En tiedä, mitä saman pöydän ääreen kokoontuminen aiheuttaisi. Lisää tuomitsemista ja tuhoa, vai kuitenkin näkökulmien avartumista ja toisen ymmärtämistä? Ehkä sellaista asennemuutosta, joka muuttaa tätä maata ja yhteiskuntaa niin, että jonakin päivänä jokainen voisi asua ja elää täällä pelkäämättä? 

Vaikka vastaantulija olisikin outo, erilainen ja tuntematon.

Taizéssa olen todennäköisesti saanut kohdata erilaisia ihmisiä, erinäköisiä ja -kokoisia, eri tavalla puhuvia ja ajattelevia, jotka kuitenkin kaikki ovat saman ruumiin jäseniä. Olen onnellinen siitä, että uskon Jumalaan, joka ei tee eroa ihmisten välillä ja joka katselee meitä kaikkia samoin, rakastavin silmin. Meillä on Jumala, jonka sanoma rakkaudesta ja armosta kuuluu kaikille, riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä, alkuperästä tai edes meidän sisällämme asuvista ennakkoluuloista ja vihasta.

Mutta suurin niistä on rakkaus

 (Pistin tämän faceen vähän aikaa sitten, ajattelinpa julkaista täälläkin)

“Tahdon niin maan perkeleesti.”

Ystäväni kiteytti hyvin tunnelmat tasa-arvoisesta avioliittolaista. Olen täysin samaa mieltä. Tahdon kaikille aikuisille ja tasapainoisille ihmisille oikeuden solmia liitto rakkaudessa.Tahdon, että kaikilla on oikeus lapsiin, oikeusturvaan sekä onnelliseen perheeseen. Minä tahdon.

Olen myös kristitty. Uskon Jumalaan, luen Raamattua sekä käyn kirkossa. En ole ns. “kaappikristitty”, joka piilottelee uskoaan. En. Opiskelen teologiaa, ja minusta tulee jonakin päivänä pappi. Silti, kannatan tasa-arvoista avioliittolakia.

En ymmärrä maallisia perusteluja tasa-arvoista avioliittolakia vastaan. “Lapsilla on oikeus isään ja äitiin!” “No kun se on aina ollut näin.” “No mut lapsia kiusataan.” Argumentit eivät vain yksinkertaisesti ole valideja nykypäivänä, 2010-luvun yhteiskunnassa. Kuitenkin, ymmärrän mistä uskonnolliset perusteet kumpuavat. Ei, en todellakaan ole samaa mieltä, mutta ymmärrän.

Usko on pohjimmiltaan henkilökohtainen kokemus. Uskon tuntevani Jumalan tahdon, mutta monet tuntevat Jumalan eri lailla. Se on ihan OK. Raamattu on monitulkintainen, lukuisilla kirkoilla on eri kantoja eri asioihin. Minä uskon Jumalan haluavan meidän rakastavan kaikkia, olemaan laupeita ja lakkaavan tuomitsemasta. Olen jopa miettinyt, että jos Jeesus eläisi nykypäivänä, hän kannattaisi tasa-arvoista avioliittolakia ja olisi todennäköisesti vegaanihippi. Joku toinen tulkitsee Raamatun eri lailla, ja se ei ole asia, jota kykenen muuttamaan. Usko on monille ihmisille tärkein osa elämää, ja se täytyy ottaa vakavasti, vaikka ei uskoisi mihinkään.

Mutta vihan ja katkeruuden levittäminen, se ei ole OK, kummaltakaan osapuolelta. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei hetkauta kenenkään heteron elämää henkilökohtaisesti. Homot eivät valloita Arkadianmäkeä tai arkkipiispan istuinta. Se, että vihataan ja syytellään ihmistä, joka ei aiheuta vahinkoa, on väärin. Ymmärrän, jos joku pitää avioliittoa naisen ja miehen välisenä. Se kieltämättä lukee todella selvästi Raamatussa. Kuitenkin, se ei ole syy vastustaa eduskunnassa, maallisessa hallintoelimessä, homoavioliittoja. Eduskunnassa ei päätetty kirkon tulevaisuudesta, vaan Suomen lain tulevaisuudesta. Se on täysin eri asia. Se, mitä luterilainen kirkko päättää vihkioikeudesta tulevaisuudessa, on aivan oma juttunsa, ja sitä ei kuulu sekoittaa Arkadianmäellä tehtyihin päätöksiin. Se on väärin, että poliitikko saarnaa eduskuntasalissa kuin kirkossa konsanaan. Lutherillakin oli käsitys kahdesta regimentistä, ja olen samaa mieltä herran kanssa. Niille ihmisille, jotka perustelevat politiikkaan liittyviä kysymyksiä uskonnolla, sanon vain, että let it go. Maalliset päätökset eivät uhkaa tai loukkaa kenenkään uskoa, joten turhaan on päätään vaivata ihmisten petipuuhilla.

Se, mitä kirkko päättää, on kirkon oma asia. Toivon kirkolta hyväksyntää ja avioliittokäsityksen uudelleenmiettimistä. Kaikki ei ole samaa mieltä kanssani, ja keskustelut tulevat olemaan pitkiä. Olen kuitenkin kiitollinen, että aihe on ravistellut kirkkoa ja synnyttänyt keskustelua.

Viha ei ole kuitenkaan oikein, ei nyt eikä koskaan. Ei ole oikein tuomita ihmisiä ja uhata helvetillä. Se ei ole meidän tehtävämme. Kristinuskon ydin on rakkaus, ja meidän kuuluisi levittää sitä, ei vihaa. Me olemme kaikki syntisiä, olimmepa homoja tai emme. Se mieletön rakkaus, mikä kumpusi lain kannattajista, on mielestäni se, mitä Jumala tahtoo meiltä, ei vihapuheiden levittäminen ja aggressiivinen hyökkääminen vilpittömiä ihmisiä kohtaan. Rakkaus tekee onnelliseksi. Se on hyvää ja puhdasta. Sitä ei saa kieltää, etenkin jos se on kahden tasapainoisen ihmisen välistä. Siteeratakseni Les Misérables-musikaalia: “To love another person is to see the face of God”.

Minä sanon siis tahdon. Minä tahdon vihkiä tulevaisuudessa niin hetero- kuin homopareja. Minä tahdon levittää rakkautta työkseni, ja sen aion tehdä. Tahdon, että kaikilla on myös samat oikeudet rakastaa ilman pelkoa vihapuheista ja syyttelystä.

Uskon myös, että tämä on Jumalan tahto.

- Iiris