Uskosta ja Jumalan läsnäolosta

Minulle usko on pitkään ollut asia, joka jotenkin selittämättömästi kantaa ja kulkee vierellä. Asia, joka on päivittäin mielessä, jota analysoin paljon ja joka ei ole kauhean vahva. Olen joskus sanonutkin, että on kirjaimellisesti ihme, että Jumala on antanut näin heikkouskoiselle kutsumuksen pappeuteen. Kuitenkin silloin, kun luovutan - kun ajattelen, että antaa olla, mä mihinkään oikeasti usko - huomaankin, että yhä usko on. Lukuisia kertoja koettu kokemus kertoo minulle siitä, että usko ei ole minun omissa käsissäni ja minun itseni synnyttämää, vaan puhtaasti Pyhän Hengen työtä. 

Jumalan läsnäolokin on minulle melko suuri arvoitus. Minulle kristittynä eläminen ei ole yleensä mitenkään helppoa - upottavassa suossa tarpominen voisi olla ihan hyvä vertauskuva siitä, minkälaista uskovan arki minulle on. Se on kummallisten voimavarojen löytymistä, joissa ei ole mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se on vaikeaa ja raskasta, suuremman puoleen huutamista ja kaipaamista, ripustautumista johonkin sellaiseen toivoon, joka on melkein olematonta ja jota ei välttämättä edes juuri näe. Se on jonkin sellaisen etsimistä, josta on ehkä vain aavistus, ei mitään varmaa tietoa eikä selkeää näköhavaintoa viimeiseen 2000 vuoteen. Vakuuttumista siitä, että on jotakin, vaikka järki sanookin muuta - jotakin niin suurta, ettei minun järjelläni ole mitään tekemistä asian kanssa. Minun jumalakuvani on (tai oli) melko kaukainen, etäältä asioita seuraava hahmo, joka puuttuu tilanteeseen vasta sitten, kun on tosi kyseessä. Joka on kuitenkin lähellä särkyneitä, köyhiä ja heikkoja. Tuntee minut, mutta ei pahemmin puutu elämääni. 

No, muutama kuukausi sitten tapahtui jotakin, joka aiheutti melkoisen jumalakuvallisen murroksen. Jumala olikin yhtäkkiä läsnä ja lähellä, otti yhteyttä, mikä oli melko kauhistuttavaa. Siis itse Jumala, joka on suuri ja hyvä ja täydellinen ja pyhä, yhtäkkiä teki melko selväksi, että on kiinnostunut minun  elämästäni. Siis tästä elämästä, joka on rujoa ja raakaa, likaista, keskeneräistä ja kaikin puolin melko keskinkertaista. Turvallinen, jopa vähän deistinen jumalakuvani kääntyi nurinniskoin, kun Jumala paljastikin olevansa ihan läsnä. Aika hirvittävän kamalan kauhistuttavaa. Ja maailman ihaninta ja parasta samaan aikaan. Yhtäkkiä se tunneli tai erämaa, mitä Jumalan läsnäolottomuudeksikin voi kutsua, oli poissa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea sen, miltä tuntuu vilpitön ilo siitä, että on olemassa rakastava, välittävä, aktiivinen ja vaikuttava Jumala. Teki mieli ylistää, vaikka minähän olen tällainen Siionin virsiä veisaava körttiparka. 

Pessimistinä odotan, milloin tämä tunne menee ohi ja arki - siis se suossa rämpiminen - astuu takaisin kuvioihin. Kuitenkin luulen, että tämä ei ole pelkästään ollut ihana kokemus helposta ja iloisesta uskosta, vaan myös opettanut minua siitä, mitä ajatella Jumalan läsnäolottomuuden kokemuksesta. Tunne siitä, että Jumala on poissa, voi ollakin vahva merkki hänen läsnäolostaan. Se, että Jumala on poissa tai kääntänyt selkänsä, kuitenkin tarkoittaa, että on Jumala. Luin kesällä äiti Teresasta, joka vaikuttamistyönsä aikana koki vahvaa Jumalan poissaoloa, jopa hylkäämistä. Katoliset teologit ovat jälkikäteen tulkinneet, että äiti Teresan kokemus oli todellisuudessa rukousvastausta Jumalalta. Äiti Teresa oli pyytänyt (katoliseen tapaan) Jumalalta Kristuksen kärsimykseen samaistumista, ja jälkipolvien mukaan Jumala oli antanut hänelle samaistumiskokemuksen siitä hetkestä, kun kärsivä Kristus huutaa ristillä Jumalan puoleen: "Miksi minut hylkäsit?" Ehkä Jumala kasvattaa meitä, tuo myötätuntoa toisiamme ja uskossaan heikkoja kohtaan tai riisuu meistä turhat olettamukset hänestä erämaavaiheiden avulla. 

Sitä paitsi, minkälaista elävää uskoa on muuttumaton ja kyseenalaistamaton, epäilyksetön usko? Kuivia luita on ehkä hyvä joskus herätelläkin.

(Jos suunnitelmat pitävät, edessä on vielä kymmenen päivää Taizéssa. Jos iltarukouksessa on tilaa, minua saa muistaa.) 

Salattu Jumala

Kirjoitan tätä tekstiä Suomen Lähetysseuran kurssikeskuksessa Päiväkummussa. Välttelen junalipun ostamista ja pakkaamista, vaikka aikaa lähtöön on enää kuutisen tuntia. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä haluan lähteä ja saada kaiken entiselle tolalle - välillä taas taistelen vastaan halua soittaa pomolle ja kertoa, etten tule töihin, vaan jään tänne koko kesäksi. (No okei, tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi en ole oikeasti harkinnut sitä.) 

Olen viettänyt täällä viikon voluna eli talkoohommissa. Sunnuntaina saavuin serkkuni yo-juhlista Tampereelle palaavan tätini kyydissä autioon Päiväkumpuun, jossa sain viettää puoli päivää ihan vain itseni kanssa. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta asenne ainakin oli se, että minä tulen tänne palvelemaan ja rakentamaan Jumalan valtakuntaa jollakin niin perusduunilla kuin vessojen siivouksella. Ajattelin saavani merkityksellisyyden tunnetta sillä, että minä todellakin teen täällä jotakin, joka on ihan tavallista mutta tarpeellista. 

Kuinka väärässä sitä taas ihminen saattoikaan olla. 

Tämä viikko on ollut hengellisesti... mullistava. Kirkkovuodessa viikolla juhlittiin Pyhää Kolminaisuutta ja teemana oli Salattu Jumala, eikä aihe varmaankaan olisi voinut olla sopivampi. Minulle Jumala on tällä viikolla paljastanut kasvoistaan jotakin, minkä olen aina ajatellut olevan minulle jotakin liian tuntematonta, vierasta tai suurta. Jotakin liian kaukaista sille arkailevalle, ikävöivälle ja hiljaiselle uskolle, joka on minulle niin kotoista ja omaa. Kuitenkin saadessani kohdata uuden puolen Jumalasta, en hypännyt nahoistani, vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut kauhuissani. Minussa oli tapahtunut jotakin salattua muutosta, josta en ole ollut edes tietoinen. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Jumala oikeasti tietää, mikä kullekin on parasta. (Jopa minulle, vaikka sitä onkin niin vaikea uskoa.) Täällä minua on palveltu ja minulle annettu - toivon, että olen kyennyt antamaan tälle paikalle ja ihmisille edes jotakin, vaikka vapaapäivieni määrä kaksinkertaistuikin sairastumisen takia kahdesta neljään.

Tasan kuusi vuotta sitten minut konfirmoitiin Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kaiken viime aikoina tapahtuneen valossa on mietityttänyt, minkälaista matkaa olen saanut kulkea sen jälkeen. Silloinkin olin kipeä ja kuumeessa, mutta muuten olen aika erilainen tyyppi ja elämäntilanne on muuttunut monin tavoin kuudessa vuodessa. Siitä huolimatta vierellä on yhä se sama, salattu Jumala. Aika mieletön juttu. 

(No niin, nyt alkaa se pakkaaminen ja junalipun hankkiminen. En tiedä, itkenkö vai enkö - eilen illalla vuodatin jo kyyneleitä Riihikirkossa, kun minut lähtösiunattiin. Tunsin itseni niiiin teiniksi.) 

Saako uskonnollinen kieli ahdistaa ja muita kieleen liittyviä kysymyksiä

Valtias. Kuningas. Herra. Paimen. Karitsa. Tie, totuus ja elämä.

Minä teen tunnustuksen: uskonnollinen kieli ahdistaa minua joskus todella paljon. En tiedä, saisiko tällaista tunnustusta kuulua kristityn taikka tulevan papin suusta, mutta niin se vain on. Varsinkin lukioaikana haaveilin (ja haaveilen kyllä vieläkin), että oppisin kuvaamaan Jumalaa raikkaalla tavalla, irti vanhoista (ahdistavista?) yhteyksistä mutta siitä huolimatta oikeaoppisesti. Uskonnollisen ja hengellisen kielen uudistaminen voisi ratkaista myös yleistä suhtautumista kirkkoon, kristinuskoon ja Jumalaan ylipäänsä. Se voisi myös avata uusia näkökulmia siihen, mitä me ajattelemme Jumalasta.

Luin viime kesänä Raamattua savoksi. Aluksi nauratti lukea, kuinka Jopi huasteli Jumalalle tai kun Johannes Kastajalta otettiin nirri poekkeen. Pian kuitenkin huomasin, kuinka raikkaalta tuttu, mutta tuossa kontekstissa uusi kieli tuntui tuttuja tekstejä lukiessa. Kuluneesta ja monia kertoja läpiluetusta tekstistä löytyikin jotakin uutta, kun sen sai lukea uudella kielellä.

Me olemme kuitenkin visusti kiinni perinteissä, tutussa ja turvallisessa - siitä syystä kai vuoden 1992 Raamatun käännös on joillekin kauhistus. Kieli on vahva osa kulttuuria, mutta onko se myös vahva osa uskontoa? Ajatus on kiehtova, mutta ehkä vähän pelottavakin. Voivatko kuvat Jumalasta olla jollakin tavalla moninaisempia kulttuurissa, jossa käytetään eri kieltä? Eikö riitä, että minun täytyy Raamattua lukiessani ottaa huomioon 2000 vuotta sitten vallalla ollut maailmankuva, tuntematon kulttuuri ja miljöö, vaan myös kieli, joka kertoo ehkä Jumalasta jotakin sellaista, mitä suomen kieli ei vain pysty tavoittamaan? Tai suomen kielen kehityskulku ja käännöstyö, johon ovat voineet vaikuttaa erilaiset arvovalinnat tai väärinkäsitykset?  

Puhuimme viime viikolla kreikan luennolla sanasta ἡ δικαιοσύνη, joka tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, oikeutta tai vanhurskautta. Kävi ilmi, että suomen kielessä vanhurskaus-sana on poikkeuksellinen, sillä muissa kielissä ei tehdä eroa Jumalan vanhurskauden ja maallisen oikeudenmukaisuuden välille. Ajatus on outo, sillä minun mielessäni ne eivät tarkoita lähellekään samaa asiaa – kuitenkaan kristitty britti tuskin kokee, että hänen hengellisyydestään olisi mitään pois, vaikka hän puhuu ”vain” Jumalan oikeudenmukaisuudesta.

Ajattelenko Jumalasta väärin, jos en koe Häntä kuvailtavan parhaimmalla tavalla termeillä Valtias tai Kuningas? Eivätkö nuo kuvaukset ole lopulta vain yritystä kuvata Jumalaa parhaimmalla mahdollisella tavalla – kuitenkin siinä onnistumatta? On välillä häiritsevää, että yleisimmät kuvaukset Jumalasta tuovat mieleen inhimillisiä mielikuvia, jotka eivät tee oikeutta Jumalalle, johon uskon ja jota haluan seurata. Minun Jumalaani kuvaavat enemmän sanat vapaus, totuus ja rakkaus kuin valta, voima ja kunnia, sillä kolme viimeistä tuovat mieleen hallitsijan, joka on etäinen, kylmä – jopa julma. Minulle Jumalan valta näyttäytyy parhaiten siinä, ettei se ole mitään inhimilliseen valtaan rinnastettavaa. Kun Jumala päätti astua maan päälle, hän ei tehnytkään sitä kirkkauden valtaistuimellaan, vaan häpeään ja nöyryytykseen verhottuna.

Eräs pohjoissavolainen kirkkoherra aiheutti muutama vuosi sitten kohun kastaessaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sijasta Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Opillisesti ei tuossa ilmauksessa ollut (ainakaan minun nähdäkseni) mitään vikaa, vaan kohu johtui lähinnä siitä, kuinka kiinni me olemme itsellemme tutussa kielessä. Jumala ei ole sukupuolinen olento, mutta yhtäkkiä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen korvaaminen sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla olikin peruste kohulle ja uudelle tappelulle siitä, kuka nyt tällä kertaa sattuu olemaan oikeassa Jumalan todellisesta luonteesta. 

Kun Jumala lähetti Mooseksen kansansa pariin, hän ei esitellyt itseään kuninkaana, hallitsijana tai paimenena. ”Minä olen se, joka olen”, Hän totesi yksiselitteisesti. Ihmisellä on tarve saada mahdollisimman tarkkoja kuvauksia Jumalasta, vaikka totuus lienee se, että voimme saada tämän elämän aikana tietoomme Jumalasta vain pieniä palasia ja Hänen ymmärtämisensä jää ehkä vain hyvän yrityksen tasolle. Kokemus siitä, että Jumala kuitenkin kuulee ja ymmärtää kieltäni, on hengellisesti tärkeä – niin minulle, joka painin uskonnollisen kielen ongelmien kanssa, kuin myös sille vähemmistökielen edustajalle, joka saa ensi kertaa lukea Raamattua omalla äidinkielellään juuri käännetystä Raamatusta. Jumala ei ole sidottu hepreaan, arameaan, kreikkaan tai latinaan, vaan ymmärtää niin suomea kuin swahilia ja ehkä myös uskonnollista, tieteellistä, aikuisen monimutkaista ja lapsen yksinkertaista kieltä.