Kiitän aina kun muistan teitä

Tätä postausta olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan. Olen saanut viettää hienon kesän, jonka varjopuoli oli se, että tutut ja rakkaat ihmiset olivat levittäytyneinä ympäri maata. Ikävä on nyt aika kova, ja  ajattelin, että on aika kirjoittaa tämä. Miksi? Koska ystäviä ei voi oikeasti koskaan kehua liikaa, ja haluan hehkuttaa, kuinka huikeita tyyppejä olen saanut elämääni. Vaikka tämä olisikin vähän noloa. Orientoivasta viikosta on likipitäen vuosi, ja toivoisin, että olisin vuosi sitten luottanut vähän enemmän siihen, että minäkin löydän elämääni turvaverkon. Ehkä tämä tuo myös toivoa niille vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneille ja opintonsa aloittaneille siitä, ettei yksinäisyys ole välttämättä mikään lopullinen tila. 

Kun tulin Helsinkiin ja teologiseen tiedekuntaan, ajattelin olevani jotenkin outo, ihan erilainen kuin kaikki muut. Jälkiviisaana voisin todeta, että imartelin turhan itseäni. Luin vähän aikaa sitten vanhaa Kyyhkysen numeroa, jossa keskivertoteologin prototyyppi kuvaillaan näin: alle 30-vuotias, liberaali kristitty nainen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa päämäärätietoisesti ja pääaineenaan systemaattinen teologia. Hän luokittelee itsensä (tyyliltään) boheemiksi porvariksi ja äänestää Vihreitä. Ja millä tavalla minä olen outo ja erilainen? Tämä juuri kuvaili MINUT! (Okei, systis on vain vaihtoehto pääaineeksi. Enkä tiedä, onko tapani opiskella kovin päämäärätietoinen. Riittääkö pappiskutsumus päämäärätietoisuudeksi?)

Joka tapauksessa, alkuun koin aika suurta kriisiä siitä, kuinka samanmielisiä tyyppejä ei tunnu samalta vuosikurssilta oikein löytyvän. Olin kuitenkin löytänyt ihanan ihmisen kaveriksi jo orientoivalla viikolla, kun työkaveri kesältä oli esitellyt meidät toisillemme. Tämä ihminen toi minulle ensimmäisen kokemuksen minulle siitä, miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka on sellainen konservatiivikristitty. HUI KAUHISTUS. (Joo, tää oli nyt sitä sarkasmia. Ja vähän kettuilua sille vuotta nuoremmalle Annelle.) Tämä ihminen on opettanut minulle melko paljon elämästä ja ystävyydestä tässä vuoden aikana, ja on yksi niistä, joista kiitän ja joita nyt kiitän. Kiitos V. Olet upea, viisas ja määrätietoinen.

No, eräänä syksyisenä päivänä astuin ratikkaan Mäkelänrinteeltä ja huomasin pitkänhuiskean, tutun näköisen tytön istuvan kohdassa, jonka vastapäinen penkki oli vapaa. Tunnistimme toisemme ja juttelimme muutaman sanan. En muista, mitä tarkalleen ajattelin ja mitä me juteltiin: ehkä kysyin Asutko sä tässä lähellä? ja Millä linjalla opiskelet? Tämän saman tytön kanssa olimme myös filosofian ja etiikan pienryhmässä, jossa oli monta muutakin nykyään rakasta. Ne samat nykyään rakkaat löytyivät myös samoilta kreikan luennoilta. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, miten meitä on johdatettu. Kerran keskusteltuamme kotimatkalla tajusin, että tämä tyttöhän ajattelee monista asioista ihan niin kuin minä - molemmat ollaan feministejä, vihreitä ituhippejä ja muutenkin ihan täysin sopimattomia papeiksi. (... ja jos kehtaatkin lisätä tuon sanan eteen sen nelikirjaimisen sukupuolimääritteen, murisemme.)

Niin, tämä sama ratikkatyttö on se, joka tätäkin blogia kanssani kirjoittaa. Kiitos Iiris.

Kaikki oli aluksi outoa ja tuntematonta ja ainoat valmennuskurssilta tutut fuksikaverit erkaantuivat eri tutorryhmien myötä. Kuitenkin erään ihmisen kanssa olin tekemisissä jo puolta vuotta ennen opintojen alkua, vaikka koskaan emme olleet toisiamme tavanneetkaan. Helmikuussa 2014 äitini totesi ollessaan luonani yökylässä, että hän on löytänyt jonkin blogin, jota kirjoittaa vähän minua nuorempi, myös teologian opinnoista haaveileva tyttö. Minä silmäilin blogia vähän silloin, mutta palasin vasta myöhemmin lukemaan blogia kunnolla ja kommentoimaan. Sattuman (?) kautta löysin tämän saman tytön myös toiselta nettifoorumilta, kun tunnistin hänet - kuinka monta teologiballeriinaa Suomessa voi olla? Pääsimme molemmat teologiseen ja minä lähetin facebook-kaveripyynnön heinäkuussa pienen googlettamisen ja kyylämisen jälkeen. (Halutessani en ole yhtään pelottava tai mitään.) Orientoivan viikon alkaessa vilkuttelimme toisillemme juhlasalin toiselta puolelta ja  juttelimme Olkkarissa ja tervehdimme erästä Iidaa, jonka blogia olimme molemmat lukeneet ennen Helsinkiin muuttamista. Tämä sama teologiballeriina johdatettiin siihen filosofian ja etiikan pienryhmään, samaan eksegetiikan ryhmään ja kreikan luennoille. Ekalla kreikan luennolla luimme Johanneksen evankeliumia kahdestaan ääneen ja nauroimme toistemme (ja omille) ääntämysvirheille. Oltiin yhdessä kirkon päivässä, jossa suunniteltiin syyshäät ja naurettiin paljon yhdessä ratikkatytön kanssa. (Muun muassa arpajaisrangaistuksille.) Ollaan puhuttu paljon uskosta, kirkosta ja jumalanpalveluksista, erilaisista jumalakuvista ja siitä, mikä on omaa ja mikä yhteistä. Aktiivisesta ja välillä hiljaisesta Jumalasta. Olen oppinut paljon. (Kiitos E.)

Pienryhmistä ja kreikan luennoilta löytyi myös yksi tyttö, joka on vaikuttanut aika paljon siihen, millä tavoin olen alkanut itsestäni pikkuhiljaa ajatella ja mitä ajattelen myös ystävyydestä. En ole tainnut koskaan kertoa tätä, mutta kun tapasin tämän tytön, ensivaikutelma oli aika pelottava. Tyttö oli hirvittävän fiksu ja viisas, jotenkin paljon kypsempi ja älykkäämpi. Nyt melkein naurattaa, kuinka kylmältä ja etäiseltä tuntunut tyyppi on voinut paljastua niin lämpimäksi, rakastavaksi ja lempeäksi. Tästä ihmisestä on tullut minulle todella tärkeä, ja hän on jaksanut kuunnella ainaista kriiseilyä ja pohdintaani, joka ei ihan heti lopu. Toivon, että minä olen osannut antaa hänelle edes palan siitä, mitä hän on antanut minulle. Rakkautta on saunaillat ja yhteiset messuhetket ja jaetut taakat. Kiitos S.

Samanmielisiä siis löytyi. Erityisen hyvä esimerkki samanmielisistä ystävistä on yksi supernainen, johon sain tutustua uuden ystäväporukan löytymisen myötä. Facebookin "Kuka on sielunkumppanisi?" tai "Kuka olisi täydellinen kämppiksesi?"-testeissä tämä ihana tyyppi löytyy aina tuloksista ja mietin, voikohan kuitenkin olla, etteivät testit olekaan niin leikkimielisiä kuin oletan. Mietin, miten voin olla ansainnut elämääni tämän kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti lempeitä ja epäitsekkäitä ja joiden rinnalla tunnen itseni usein likasaaviksi. Kiitos C, että olet. 

Teologiballeriinan rinnalla elämääni saapui myös yksi tyyppi, jonka etu- ja sukunimen sekoitin niin monta kertaa, että se nolottaa vieläkin (älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti en ole ainoa). Lusmuilevat luonteemme ovat hakeneet tukea toisistaan kylmässä yliopistomaailmassa - en kylläkään tiedä, onko se hyvä vai huono asia - ja tämän naisen toimesta puhelimessani on vieläkin hieman... no, erityisiä kuvia boheemisitseiltä. Tätä tyyppiä on kiittäminen myös siitä, että omasta violetista teologien laulukirjastani löytyy kauniita piirroksia minun ja körttiläisyyden kivuliaasta suhteesta. Onnea ovat olleet vihkokeskustelut kreikan luennoilla, karppaajan epäpyhä kolminaisuus ja  jaetut viinipullot. Kaunis paimen ja haljenneet kahvilautaset. Kiitos T. 

Harvojen ihmisten kanssa voi nauraa, itkeä, puhua epäröimättä Jumalasta, kirkosta ja uskosta, jakaa saman kutsumuksen, sanoa ääneen nolojakin juttuja, valittaa opiskeluista ja mennä jatkoille jumalanpalvelukseen. Tai jumalanpalveluksesta jatkoille. Sanoa ääneen sellaista, jonka ajattelee kiinnostavan ei-ketään, mutta silti salaa luottaa, että joo, tuota toista kyllä kiinnostaa. Ja te, joita en ehkä maininnut: olette tärkeitä myös. Fil. 1:3-4.

Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

Kirkastusvuorella

Blogipostaamisesta on tullut tahaton tauko, kun kalenteri ja mieli on täyttynyt kaikella muulla. Melkein naurattaa, kuinka erilaiselta minusta tuntuu nyt kuin viimeksi tänne kirjoittaessani. Monta päivää minusta on tuntunut kuin olisin kirkastusvuorella: olo on keveä, helppo ja hyvä. Joka puolelta tulvii valoa. On ollut helppo uskoa.

Teologien musaillassa kiipesin pitkästä aikaa lavalle, eikä mikään maallinen ole aikoihin tuntunut niin oikealta ja hyvältä. Jännitti vain kivalla tavalla, ja katselin tuttuja ja kannustavia kasvoja yleisössä. Keikan jälkeen sain monta halausta ja vielä enemmän kauniita sanoja. Sydän oli pakahtua.

Sunnuntaina olin messussa esilaulajana, ja tunsin olevani taas paikalla, joka oli minulle entisessä elämässäni Savossa niin tuttu. Jännitti enemmän kuin kiivetä lavalle, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

Olen kiitollinen musiikista, kiitollinen johdatuksesta, kiitollinen ystävistä. Kiitollinen kreikasta, jonka tajusin yhdistäneen meidät yhtenäiseksi joukoksi eksyneiden fuksien merestä ja jonka viimeinen luento oli eilen. Kiitollinen myös systiksen luennosta, jolla vieraili emerituspiispa. Vaikken enää yhtään tiedä, valitako pääaineeksi eksegetiikka vai systemaattinen teologia.

Tänään lauloin liian monta latinankielistä sanaa kirkossa, joka oli epätyypillinen luterilaiseksi. Huomenna lähden leirille, jossa saan ehkä miettiä kaikkea stressaamaani ja pohtimaani luvan kanssa. Nyt on kuitenkin aika nukkua. Päässä soi Lux aeterna luceat eis, Domine. 

Kyllä on siistiä olla teologi

Vaikka sitkeä flunssa ja kiire vähän iloa keväästä, ystävistä, Helsinkiin sopeutumisesta ja töistä (niin, sain kesätöitä siitä seurakunnasta, joka on melkein koti, jeejee!) syövätkin, on huulilla karehtinut kummallinen hymy ja takaraivossa ilo: kyllä on siistiä olla teologi. Laskiaistiistaina kuljimme ympäri keskustaa violeteissa haalareissa ja illalla kokoonnuimme laskeutumaan paastoon ja katsomaan piirrettyjä ja etsimään niistä teologisia huomautuksia. Ja tietysti syömään hyvin. 

Kiire on, mutta niin paljon kaikkea stressiä ja väsymystä tasapainottaviakin juttuja löytyy. On ystävä, joka kirjoittaa minulle kesken kreikan tunnin sympaattisen tsemppilapun, on Helsingin maailman parhaat parisuhdeterapeutit, on körttiseurat ja ihana, raikas ja lämmin lähetyskirkon messu. On ehkä maailman kauneimmat virsisovitukset tuossa samassa messussa. On ihmiset, jotka halaavat aina kun tavataan tai erotaan, vaikka oltaisiin nähty viimeksi vasta eilen. On tyypit, joille voi kertoa nolotkin asiat, kuten sen, että tuhkakeskiviikkona lounaalla unohti, ettei voi syödä vähään aikaan lihaa ja muisti sen vasta aloittaessaan ruokailun. Ja kuinka tietysti söi ruoan, sillä roskiin heittäminen olisi ollut vielä pahempaa. 

Olin jo unohtanut, miltä tuntuu olla kiitollinen. 

Turhuuksien turhuus?

”Teologiset tiedekunnat joutaisivat kokonaan privatisoiduiksi. Jos pitää säästää, kannattaa aloittaa kaikilla tavoin hyödyttömimmästä.”

Näin laukoo Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg. Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin tuohtumus. Miten joku voi sanoa, että teologia on kaikin tavoin hyödytöntä? Elämme maailmassa, jossa on aina ollut ja tulee aina olemaan uskontoja. Miten teologia voi olla hyödytöntä? Tajusin kuitenkin pian, että kyseinen professori ei taida oikeasti tietää, mitä teologia oikeasti on. Ajattelinpa siis jakaa muutaman hauskan faktan teologiasta, mikä osoittaa, että teologia ei ole, Raamattua siteeraten, ’turhuuksien turhuus’.

1.Teologia on tiedettä
Vaikka olenkin fuksi, voin sen jo sanoa, että teologia ei ole rukouspiirejä ja ’jeesustelua’ (ok pidimme kavereiden kesken rukouspiirin ennen filosofian tenttiä, mutta sitä ei lasketa). Emme aloita päiviä yhteisillä aamuhartauksilla tai laula ruokarukousta niin kuin rippikoulussa konsanaan. Me tehdään ihan oikeasti tieteellistä ja objektiivista tutkimusta, joka on täysin tunnustuksetonta.

2.Kaikki teologit eivät ole pappeja
 Teologeista on ”pappislinjalla” vain 40-50%. Teologeja on kaikkialla: opettajia, tutkijoita, toimittajia, asiantuntijoita. Turhuuksien turhuudet ovat soluttautuneet kaikkialle yhteiskuntaan: ne voivat olla jopa naapureitasi. Varokaa vain.

3. Teologit eivät ole kaikki ”hihhuleita”
Teologeja on kaiken karvaisia ja kokoisia. Meitä on eri kirkkokunnista, eri uskontokunnista, ateisteja, konservatiiveja, liberaaleja, homoja, heteroita, varmaan myös alieneita ja muutama mörköotuskin.

4. Teologia on vanhin tiede, mitä opetetaan yliopistossa
Kuka pystytti yliopistolaitoksen keskiajalla? Kirkko. Mitä opiskeltiin ensimmäisenä? Teologiaa. Mikä on Helsingin yliopiston vanhin tiedekunta? Teologinen.
Kunnioittakaa vanhempia, hyvät ihmiset.

5. Teologia on ihan vakavasti ottaen hyödyllistä
Jos kirkko kouluttaisi papit pappiseminaareissa, tulevat papit eivät välttämättä oppisi kriittistä ajattelua ja uskontodialogia. Eikö se ole nimenomaan tärkeää, että papit eivät ole ns. sokeita? Eikö ole tärkeää, että yhteiskuntaan valmistuu asiantuntijoita, jotka tietävät yhdestä maailman vaikuttavimmasta ilmiöstä eli uskonnollisuudesta? Professori Wibergin ajatusmallin mukaan myös varmasti moni muukin on hyödytöntä, kuten vaikka filosofia, kulttuuriantropologia, folkloristiikka ja niin edes päin. Miksi yhteiskunnassa täytyisi työskennellä pelkkiä tehokoneita, jotka vain tuottavat ja tuottavat?

 - Iiris, ilmeisesti turhaa opiskeleva turhuus

Kiitos Egyptin prinssille, että on olemassa näin hyvä gif.

 Ps. Teologia on nykypäivänä harvinainen oppiaine yliopistoissa. Mehän voisimme periaatteessa ryhtyä uhanalaiseksi lajiksi, niin saataisiin jotain suojelusta!

Soi virteni kiitosta Herran

Kirjoitin ennen joululomaa lempikirjoistani ja samaa teemaa mukaillen ajattelin kertoa vuorostaan toisesta kivasta aiheesta, joka on tärkeä osa elämääni. Kyseessä on tietenkin musiikki, josta oli tulla minulle ammatti ennen kuin tulin järkiini ja valitsin alakseni teologian.  Uskottavana (?) teologina päätin keskittyä tällä kertaa lempivirsiini.

Vaikka olen elänyt suurimman osan elämästäni 2000-luvulla ja minun pitäisi siis olla täydellisesti konemusiikin turmelema, ovat perinteiset virret silti kasvaneet osaksi minua. Muistan, kuinka istuin seitsemänvuotiaana ennen kouluun lähtöä aamuisin mummon sylissä ja luimme yhdessä Ystävä sä lapsien –kirjaa, joka oli muistaakseni eräänlainen lasten Uusi testamentti. Jokaisen tekstin jälkeen kirjaan oli painettu myös jokin virsi, joka liittyi jollakin tavalla kyseiseen tekstiin. Usein mummo luki tekstin, jonka jälkeen minä lauloin virren – kuin ihmeen kaupalla tunsin suurimman osan kirjan virsistä, mistä on varmaan kiittäminen lestadiolaista luokanopettajaani. Joka tapauksessa virret ovat minulle valtavan rakkaita ja pidän niistä lähes poikkeuksetta enemmän kuin yhdestäkään punaisen laulunkirjan laulusta (vaikka toki sieltäkin löytyy helmiä). Varmaan yksi syy siihen, miksi herännäisyys tuntuu minulle läheiseltä, on juuri virsien laaja käyttäminen. Virret ovat helposti ymmärrettävää tekstiä, sortuvat harvoin hienosteluun ja ne sanoittavat yksinkertaisuudessaan syvääkin teologiaa. Virret ovat luontevinta rukousta minulle.

(Vinkki! Painamalla virren nimeä avautuu linkki Youtube-versioon!)

1)      Oi, Herra, luoksein jää (Virsi 555)

Tämä on väsyneen ihmisen rukous. (Ja myös vanhanpiian virsi, kuten eräs nuorisotyönohjaaja sanoi.) Virsi sanoittaa väsymyksen, koti-ikävän ja katoavaisuuden haikeuden. Vaikka virressä kuolema on vahvasti läsnä, on siinä myös mukana kuolemaa vahvempi toivo. Kolmannen säkeistön kysymys aiheuttaa minulle kylmät väreet aina – joskus myös kyyneleet. Miss’ on nyt, kuolema, sun voittosi/ kun Herra Jeesus, olet kilpeni.

2)      Taas kukkasilla kukkulat (Virsi 572)

Tämä virsi on lähes täydellinen. Melodia on valtavan kaunis, ja sitä onkin käytetty useassa virsikirjan virressä. Harvoin sanat ja sävel toimivat yhdessä näin hyvin missään laulussa – niin maallisessa kuin hengellisessäkään. Sanat ovat ylistävät, mutta raikkaat – loistava kiitosvirsi siis.

3)      Aurinkomme ylösnousi (Virsi 105)

Tämä on ainoa omaan kärkikymmenikkööni yltävä pääsiäisvirsi, mikä tuli minulle vähän yllätyksenä – pääsiäisajan virret ovat myös valtavan kauniita ja eroavat mielestäni aika paljon muista virsikirjan virsistä. Ehkä se johtuu siitä, että ihmisen arkielämään harvoin liittyy niin suurta kärsimystä kuin mikä noissa virsissä on läsnä. Tämä virsi on pääsiäisen iloa käsittelevä – siinä on myös melko poikkeuksellinen melodia ja mielestäni melko runolliset ja vaikeaselkoiset sanat. Liekö se syy, miksi tämä virsi tuntuu olevan muiden pääsiäisvirsien rinnalla suhteellisen tuntematon?

4)      Ystävä sä lapsien ( Virsi 492)

Ystävä sä lapsien on melko yleinen kastevirsi. Minä kuitenkin muistan tämän virren parhaiten hautajaisista. Olen laulanut tätä virttä tilanteessa, jossa kaksi täysi-ikäistä ja kaksi alakouluikäistä serkkuani viettivät äitinsä hautajaisia. Silloin olin täysin voimaton estämään itkua säkeitten siunaa äitiä ja isää/ heille elinpäivää lisää kohdalla. Vaikka tämä mielletään lapsen virreksi, on tämä virsi muistutusta minulle siitä, kuinka olen lopulta aina lapsi riippumatta siitä, kuinka kyyniseksi ja maailmaa nähneeksi itseni tuntisinkaan. Koska vanhempani ovat minulle läheisiä ja tärkeitä, ovat aiemmin mainitut säkeet myös täynnä vilpitöntä rukousta joka kerran, kun laulan tätä virttä.

5)      Herra, elämääni (Virsi 509)

Tämä virsi on hyvä esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisilla sanoilla voidaan sanoa lähes kaikki tarvittava. Koen, että kristittynä minun velvollisuutenani on nähdä vierellä kulkijoiden ja apua tarvitsevien hätä ja toimia niin, että toimin samalla Kristuksen käsinä ja jalkoina. En voi tietää, minne elämä minut vielä vie, mutta rukoilen, että pystyn pysymään ihmisenä ihmiselle – olla tarvittaessa avoin syli, myötätuntoiset silmät ja kuulevat korvat.

6)      Sinä Jeesus ymmärrät parhaiten (Virsi 510)

Tämä virsi sanoittaa paljon siitä, mitä ajattelen Jeesuksesta: hiljainen mestari, joka tulee ihmistä vastaan vaatimatta järin suuria, vaikka on itse riisuutunut vallasta ja nöyrtynyt köyhyyteen. Virren melodia on aavistuksen kelttiläishenkinen, joka erottaa virren mollivoittoisesta massasta.

7)      Koska valaissee kointähtönen (Virsi 361b)

Ehta körttivirsi ja loistava koti-ikävän sanoittaja. Jokin tässä virressä iskee todella syvälle, köyhään kerjääjään minussa: siihen arkailevaan, herkkään ja pimeään osaan, joka ei pysty välillä näkemään koti-ikävältään ja maalliselta tuskaltaan sitä, mikä on kaunista jo täällä ja loistelee Taivaan todellisuutta. Virren melodia on niin syvään uurrettu minuun, että virsi ei välttämättä edes kaipaa sanoja sanoittaakseen samoja ajatuksia. 

8)      Herraa hyvää kiittäkää ( Virsi 332)

En osannut päättää, kumpi on minulle tärkeämpi – saman virren A- vai B-versio. Tämä virsi kuvaa hyvin luterilaisuutta ja ehkä myös stereotyyppistä suomalaista luonteenlaatua: kiitosvirsi mollissa. En ole koskaan kuullut tätä virttä vaisusti laulettuna, vaikka moni muu virsi seurakunnan suusta ei ulos aina niin kirkkaana soikaan.

9)      Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan (Virsi 600)

Tämä virsi on taustansa perusteella jo yksi suosikeistani, mutta  hyvä lisä siihen on konstailettoman kaunis Erkki Melartinin säveltämä melodia. Dietrich Bonhoefferin kirjoittamat sanat (Anna-Maija Raittilan käännös) ovat ajattomat, humaanit ja uskomatonta toivoa säteilevät, vaikka ne on kirjoitettu Bonhoefferin elämän synkimmällä hetkellä keskellä toista maailmansotaa. Kuinka moni meistä voisi vilpittömästi vastaavassa tilanteessa todeta, miten hyvyyden voima piirittää meitä, kuinka käyneekin?

10)   Enkeli taivaan (Virsi 21)

Eittämättä Lutherin tunnetuin virsi, mutta myös maailman parhain joulusaarna. Olin jouluyön sanajumalanpalveluksessa, jossa pappi piti 28 minuutin saarnan – ja ehti siinä käsitellä suurin piirtein koko kristinopin juutalaisten paaduttamista myöten. Ehdin ajatella saarnan ajan monta kertaa, kuinka pappi olisi voinut lahjoittaa seurakuntalaisilleen hieman pitemmät yöunet, jos olisi keskittynyt olennaiseen ja tiivistänyt saarnansa kuusi kertaa tiiviimmäksi. Onhan Enkeli taivaan –virressä jo kaikki tarvittava ja olennainen sanottu. Ihmeteltävää siinä tosin riittää pitemmäksi ajaksi kuin viideksi minuutiksi – ehkä noin koko elämäksi. 

Huh. Mulle jäi sellainen olo, että tästä tulee ehkä joskus toinenkin versio - johon toivottavasti saan kerättyä vähän tuntemattomampia suosikkivirsiä. Toivottavasti tästä oli jollekin iloa, minut se ainakin siivitti varsin hartaaseen tunnelmaan ihan näin myöhäisenä arki-iltana. 

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)

Herran vuonna

Vuosi vaihtui kahden ystävän kanssa ysärikaraoken tahtiin. En ole ollut Helsingissä pariin viikkoon, ja koko kaupunki tuntuu jo hurjan kaukaiselta. Ensi keskiviikkona juna vie minut takaisin ”pikitien piähän”, niin kuin tädin mies sen sanoi. Siellä odottaa arki – tosin vain kahdeksi päiväksi. Paria päivää ennen kevätlukukauden alkamista karkaan vielä viikoksi etelän lämpöön. (Haaveilen rusketuksesta, mutta haaveeksi se taitaa jäädä.)

Uuden vuoden aattona muistelin kulunutta vuotta ja yritin keksiä jokaisesta kuukaudesta jotakin kivaa. Syksyn ajalta mukavien juttujen löytäminen oli vaikeampaa kuin keväältä, mutta se saattoi johtua ajalle tyypillisestä tavasta kullata muistot. Kuitenkin olisi kiva jakaa niitä viime vuonna tapahtuneita juttuja vielä, ennen kuin annan mieleni siirtyä Herran vuoteen 2015.

Tammikuussa alkoi valmistautuminen kevään yo-kirjoituksiin, mutta minä valmistelin lukiodiplomikonserttiani. Muistan kiristyvän pakkasen ja lukitut kirkon ovet joiden edessä odottelimme kanttoria tai suntiota avaimineen. Konsertti-iltana mittari näytti -30 astetta ja lunta tuiskutti taivaan täydeltä, mutta silti kirkon penkit täyttyivät tutuista ja tuntemattomista. Jännitti hurjasti. Aluksi takeltelin sanoissani, joita olin suunnitellut vain vähän mielessäni, mutta viiden ensimmäisen laulun jälkeen vain nautin. Konsertin jälkeen sakastin ovensuuhun tuli valtavasti ihmisiä halaamaan, kukittamaan ja kertomaan ylistäviä sanoja, niin etten päässyt roudaamaan, vaan bändi joutui tekemään sen. Sanoja oli jäljellä vain kiitos kiitos kiitos.

(Konsertti löytyy täältä.)

Helmikuussa YTL astui taas kuvioihin. En ollut valmis – tekstitaidon kokeessa kirjoitin sanoja, jotka eivät olleet oikeita tai minun, vaikka tekstiä ymmärsinkin. Englannin kuunteluun menin lukematta ja harjoittelematta. Adrenaliini takasi minulle keskittymiskyvyn ja sain kuuntelusta parhaimmat pisteeni ikinä. Oman kylän tyttö ja poika hiihtivät Suomeen kolme olympiamitalia ja minä kannustin heitä yksiössäni kyynelten partaalla. Syntymäpäivänäni lauloin kuusi tuttua ja yhden tuntemattoman laulun arviointilautakunnalle, joka laittoi päättötodistukseeni parhaimman arvosanan. Sain sähköpostia suuresta ja kaukaisesta Helsingistä: olin saanut stipendin teologian valmennuskurssille.

Maaliskuu oli viileitä saleja, vakavakasvoisia opettajia ja eväsretkiä. Äidinkielen esseen kirjoitin neljässä tunnissa ja palautin ensimmäisen (ja ainoan) version. Viikkoa myöhemmin kuulin äidinkielen opettajilta sanoja, jotka saivat minut hiljaiseksi: kypsä, herkkä, koskettava, 55 pistettä. Kirjoitin itselleni tuntemattoman uskonnon ja panikoin edellisenä iltana, kuinka en edes tunne itäisen kirkon pyhiä. Salissa kirjoitin hymy kasvoillani ja myöhemmin ihmettelin, kuinka ortodoksisen uskonnon opettaja kutsui koetta vaikeaksi. Viikkoa myöhemmin sain pisteet tekstiviestillä, ja hymyily jatkui. Kuun lopussa pakkasin tavarani ja muutin pois ensimmäisestä omasta asunnostani.

Huhtikuussa matkustin. Oulussa päätettiin, että olin tarpeeksi hyvä tiimiin. Helsingissä etsin Katajanokkaa tunnin. Vietin monta tuntia Kirkon ulkomaanavun toimistolla. Valmennuskurssilla tunsin olevani huono. Lukeminen tuntui vaikealta. Panikoin, miten ikinä saisin vastaukseni mahtumaan 27 riville.  Kävin hirveässä työhaastattelussa, jonka jälkeen itkin pettymyksestä. Myöhemmin sain kuulla, että sain työpaikan.

Toukokuun puolivälissä nimeni luki ylioppilaiden joukossa, mikä samalla hymyilytti ja samalla itketti. Tekstitaito laski äidinkielen pisteet eximiaan, ja itkin kaksi päivää. Sain ortodoksiuskonnosta parhaimmat pisteet yhdeksästätoista muusta kirjoittaneesta. Olin rovastikunnan kanssa Ruotsissa, ja jotakin minusta aukeni. Viimeisenä päivänä juhlin valkoinen lakki päässä ja ajattelin: Labor improbus omnia vincit. 

Kesäkuun alussa matkustin äidin ja saksalaisen siskoni kanssa Helsinkiin. Pääsykoetta edeltävänä iltana olin rauhallinen, liian rauhallinen. Paniikki iski vasta nukkumaan mennessä, kun tajusin unohtaneeni yliviivaustussit kotiin. Takaraivolla kummitteli ajatus 17-sivuisesta aineistotehtävästä, jossa oli sekaisin kreikkaa ja suomea, aivan kuin valmennuskurssin viimeisessä harjoituskokeessa. Seuraavana aamuna menimme hotellille syömään, mutta mahaani koski niin, etten syönyt juuri mitään. Äitini kävi lainaamassa yliopiston viereisestä R-kioskista yliviivaustussit. Kokeen jälkeen olin varma, etten päässyt ja viettäisin seuraavan vuoden villiä boheemielämää. Seuraavalla viikolla alkoivat työt, jossa sain opettaa rippikoululaisia Jeesuksesta. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni virassa, mikä tuntui pelottavalta ja painavalta.

Heinäkuussa jännitin yhden kokonaisen rippikoululeirin ajan tuloksia yliopistosta. Minussa oli herännyt kumma toiveikkuus ja samalla suunnittelin, mitä tekisin ensi vuonna, kun en olekaan Helsingissä. Yhtenä yönä menin tottumuksesta katsomaan yliopistohaun ja löysin sanat paikka otettava vastaan 29.7. mennessä ja hyväksytty. Onnistuin paiskomaan huoneeni ovea niin, että seinän takana nukkunut kirkkoherra heräsi (nolotti). Tuntui, etten ehtinyt iloita opiskelupaikasta kauaa, kun heti piti ryhtyä etsimään asuntoa ja selvittämään asioita, joita en olisi millään jaksanut selvittää. Kuun lopussa oli erityisnuorten leiri, jossa olin ollut ensimmäistä kertaa isosena neljä vuotta aikaisemmin. Silloin olin ollut vasta ysiltä päässyt, teologian opinnoista joskus hamassa tulevaisuudessa haaveileva tyttö - ja heinäkuussa 20-vuotias tuore teologian ylioppilas. Ympyrä sulkeutui.

Elokuussa pidin kesälomani ja stressasin samalla asunnottomuudesta. Kävin Kuopiossa, jossa jalkaani tatuoitiin yksin armosta latinaksi. Kuun puolivälin paikkeilla kirjoitin vuokrasopimuksen savolaiselle osakunnalle. Kaikki tuntui hurjalta ja pelottavalta (välillä tuntuu vieläkin). Palasin Helsinkiin sitten kesäkuun, sillä kertaa Etelärantaan. Ikkunasta näki osan kaunista ja tulvivaa Helsinkiä.

Syyskuussa luennot alkoivat, ja uskontotieteen ekoilla luennoilla olin kyynelehtiä liikutuksesta, kun tajuntaan iski, että minä ihan oikeasti olen teologisessa tiedekunnassa opiskelijana. Jokainen viikonloppu oli varattu: ensin kaverin kanssa Tallinnassa, seuraava tiimin kanssa Sipoossa, kolmas Tampereella Yhden hinnalla –tapahtumaa suunnittelemassa, neljäs KETKO-kurssilla kuuntelemassa luterilaisten ja ei-luterilaisten ajatuksia luterilaisuudesta ja jotakin myös anglikaanisuudesta. Neljännen varatun viikonlopun jälkeen heräsin maanantaina siihen, että koko soluhuone keinui silmissä. Onneksi en tiennyt, minkälainen sairastelukierre minua seuraavina viikkona ja kuukausina odotti, sillä olisin varmaan vajonnut järkyttävään epätoivoon.

Lokakuu oli apteekkikäyntejä, paljon puheluita päivystykseen, YTHS:lle ja äidille sekä liikaa sanattomien lääkärien tapaamista. Oksentelua, kipukohtauksia ja hätäkeskuspuhelu. Poissaoloja luennoilta ja tenteistä. Monen ihmisen viestejä, tukea ja rukouksia. Loppukuusta pääsin käymään kotona ja näin pitkästä aikaa kolmea ystävää. Kamala, mutta tärkeä kuukausi.

Marraskuu oli toiveikas kuukausi. Uusi jakso toi uudet mahdollisuudet sekä kreikan ja eksegetiikan, jotka herättivät toivon omasta paikasta. Kirkon päivässä olin kahden uuden ystävän kanssa ja nauroin niin kuin onnellinen nauraa. Vietettiin Changemakerin 10-vuotisjuhlia, jotka olivat täynnä iloa.

Joulukuu oli musiikin kuukausi. Oli valtavasti iloa: itsenäisyyspäivän soihtukulkue, teologien puurojuhla ja tyttöjen saunailta. Konsertit, kauneimmat joululaulut ja odotus. Lopulta myös koti ja talven ihmemaa.

Vuosi 2014 oli ehkä elämäni vaiheikkain tähän mennessä. Oli aikansa ilolle, surulle, stressille, epätoivolle, kivulle ja onnelle. Toivon, että mukanani kulkisi jotakin opittua ja kiitollisuutta koetusta, niin hyvästä kuin pahasta. 

Ajatuksia kärsimykseen astuvasta Jumalasta

Pari viikkoa sitten vietetyssä teologien puurojuhlassa tiedekuntamme dekaani vaati meitä teologeja muuttamaan suomalaisia jouluperinteitä positiivisempaan suuntaan. Dekaanimme hauskuutti opiskelijoita poimimalla erilaisista suomalaisista perinteikkäisistä joululauluista surkuhupaisan pessimistisiä säkeitä. Kuuntelin puhetta korvanlehdet nolostuksesta helottaen, sillä olin säestämässä yhteislauluja, joista noin puolet sai kylmää kyytiä dekaaniltamme – ennen kuin yhtäkään oli ehditty laulamaan.  

(Siinä vaiheessa, kun otettiin puheeksi herännäisyys, olin valmis ryömimään pöydän alle piiloon.)

No, dekaanimme esitti siis hienoista piikittelyä suomalaisia hartaita ja haikeita jouluperinteitä kohtaan, joiden perusteella voisi kuvitella joulun olevan surullinenkin juhla. Vaikka puhe oli selkeästi tarkoitettu keveäksi, aiheutti rakkaiden perinteiden kritisoiminen hieman jupinaa ainakin meidän pöydässämme. Juteltuani myöhemmin muutaman teologian opiskelijan kanssa aiheesta, tajusin, kuinka minun mielessäni jouluun(kin) on aina liittynyt ilon lisäksi vahvasti myös ajatus kärsimyksestä: kristinuskon suurimmissa juhlissa, joulussa ja pääsiäisessä, kärsimys ja ilo kulkevat käsi kädessä.

Kristittynä muistan jouluisin sitä, kuinka Jumala syntyi ihmiseksi, mikä on pääsiäisen ilon valossa valtava juhlan aihe. Erityisesti minua puhuttelee kuitenkin ajatus, minkälaiseksi ja minkälaisiin oloihin Jumala astui. Tässä yltäkylläisyydessä, kulutushysteriassa ja markkinavaltojen pyörittämässä yhteiskunnassa on helppo unohtaa, minkälaisissa oloissa suuri osa maailman ihmisistä elää – ja että 2000 vuotta sitten itse Jumala syntyi samankaltaiseen köyhyyteen, häpeään, hätään ja kärsimykseen. Jumalalle inhimillinen valta, kulta ja loisto ovat toissijaisia ja Hän kutsuu luokseen ne, jotka ovat inhimillisillä mittapuilla vähäisimpiä: joukon köyhimpiä, hauraimpia ja pienimpiä.

Jo Kristuksen maallisen taivalluksen alussa kärsimys ja ilo olivat läsnä. Pääsiäinen tuo luoksemme vielä suuremman kärsimyksen, mutta lopulta sanoinkuvaamattoman ilon ja toivon. Ihmiselämässäkin ilo ja kärsimys kulkevat usein sisään samasta ovesta ja ehkä kesken toisen vierailun. Kuitenkaan Jumalalle ihmiselämän todellisuus ei ole vierasta eikä kärsimys ole koskaan viimeinen vieras, sillä kuoleman varjon maahan loistaa vielä valo kaikille kansoille. 

Arkihuolesi heitä

Tänään tein viimeisen tentin tälle syyslukukaudelle ja mun joululoma on nyt virallisesti alkanut. Huomenna Onnibus vie minut joulunviettoon kotiseudulle Pohjois-Savoon (jossa on lunta!). Sitä ennen pitäisi vielä siivota, pakata ja kokoustaa Etelärannassa KUA:n toimistolla ensi vuoden kampanjasta. Arkihuolien määrä on kuitenkin nyt pienempi kuin kertaakaan tänä syksynä.

Ensimmäinen syksy yliopistossa ja Helsingissä oli rankempi kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpoksi sitä ei voi väittää hyvällä tahdollakaan. Minut tuntevat tietävät melko hyvin, mistä olen kärsinyt, ja heidän tiedossaan sen on hyvä pysyäkin. Kuitenkin lyhyesti sanottuna olen toivottavasti saanut sairaalakiintiöni täyteen koko yliopisto-opintojeni ajalta.

Kuitenkin syksy oli myös antoisa. Olen oppinut valtavasti – en luentojen myötä, vaan ihan vain elämän myötä. Opin arvostamaan (jälleen kerran) terveyttäni, nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Opin sen, että kaikkea en voi jättää viime tippaan – yllättäen voikin käydä niin, että ne viimeiset illat ennen tenttiä tai esseen deadlinea kuluvatkin sairaalassa tai sängyn pohjalla (tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toteuttaisin aina oppimaani käytännössä…).

Syksyn aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että on hankala uskoa, miten olen oikeasti asunut Helsingissä vasta nelisen kuukautta. Kun kaikki tuntui toivottomalta ja kipu oli sanoinkuvaamatonta, mietin, oliko tämä yhtään hyvä idea. Jos ne uskontojen laudaturit, stipendit ja hyvät pääsykoepisteet eivät kertoneetkaan todellisuudessa yhtikäs mistään, vaan teologia onkin minulle täysin väärä ala. Jos muutinkin väärään kaupunkiin. Jos olenkin teologiksi ihan liian vääränlainen enkä vain löydä paikkaani. Jos ne kaikki vastoinkäymiset olivat jonkinlaista rangaistusta minulle siitä, minkälainen olen ja mitä kaikkea hyvää olen aiemmin saanut (näin todella ajattelin, vaikka se omaa moraalitajuani ja kuvaani Jumalasta vastaan sotiikin).

Tämä syksy on ollut minulle ennen kaikkea opetusta siitä, kuinka kaikki kääntyi kuitenkin paremmaksi, vaikka minä en siihen jaksanut luottaakaan. Olen viimeisen puolentoista kuukauden sisällä löytänyt uskomattoman ystäväjoukon teologian fukseista (ehkä parhaimman ikinä), enkä voisi olla heistä kiitollisempi. Jotakin hyvää sairastuminenkin toi, sillä sain selville, että minusta välitetään enemmän kuin olisin voinut kuvitella. (Kiitos rukouksista jokaiselle.)

Lähestyvä joulu on kirkastanut synkkää, sateista joulukuuta. Huomenna kotiin, jossa saan olla loppiaiseen asti. Viimeisetkin arkihuoleni jätän Helsinkiin. 

Anne

Tervetuloa tutulle kalliolle

Hei vain,

ja tervetuloa blogiimme! Olemme kaksi teologian opiskelijaa Helsingistä, jotka ovat aloittaneet opintonsa tänä syksynä. Pistimme blogin pystyyn, koska Iiris täytti facebook-profiilinsa ylipitkillä mielipidekirjoituksilla ja tajusi, että oli aika aloittaa oma blogi facebook-kavereiden kiusaamisen sijaan. Asiaa Annelle selittäessään, Anne ehdotti: ”Hei! Perustetaan YHTEINEN blogi!”

… ja tässä sitä ollaan: kirjoittamassa aloituspostausta maanantaiaamupäivänä keskellä joulukuun ruuhkaisinta viikkoa. Kreikan luento alkaa kahden tunnin kuluttua, emmekä kumpikaan ole tehneet läksyjä. Kuten huomata saattaa, olemme lukuisien muiden asioiden ohella taitavia myös asioiden priorisoimisessa. Toivomme, että tämä taitomme ei pistä silmään blogia silmäillessä.

 Olemme oikeastaan täydellinen parivaljakko yhteisen blogin aloittamiseen. Olemme molemmat juuri muuttaneet toiselta paikkakunnalta suureen ja tuntemattomaan (ehkä pelottavaankin) Helsinkiin. Opiskelemme molemmat teologiaa ja ajatusmaailmamme on hämmentävän samanlainen. Molemmat ovat feministi-liberaali-viherpiipertäjiä ja (toivottavasti) myös tulevia pappeja, jotka inhoavat sanaa naispappi.

Blogiltamme voi siis odottaa vahvoja mielipiteitä rakastavalla sävyllä esitettynä sekä ihan tavallista nuorten opiskelijoiden arkea. Lisäksi Iiriksen huonolta huumorilta ei voi välttyä (tuskin myös Annenkaan). Blogimme nimi ”Tutulla kalliolla” on peräisin - mistäs muualtakaan - kuin Raamatusta. Tuttu kallio on viittaus kristilliseen perinteeseen ja uskoon, joka meitä molempia tukee. Vaikka asumme vieraassa kaupungissa ja elämäntilanteemme on uusi, olemme silti tutulla kalliolla.

Toivottavasti jäät seuraamaan kuulumisiamme tänne eksyttyäsi, sinä kiva ja suurenmoinen lukija! Me ryhdymme nyt tekemään kreikan läksyjä. (Ehkä.)         

- Anne ja Iiris