torstai 23. heinäkuuta 2015

Miltä tuntuu (ihana Viitasen Piia)

Onko joku teistä kuunnellut Viitasen Piiaa? Toivottavasti, todennäköisesti, ehkä? 

Minä olin ystävän ja ystävän ystävän kanssa kuuntelemassa Viitasen Piiaa huhtikuussa Kannelmäessä, ja tajusin, että olen kokonaan unohtanut kertoa, kuinka ihanaa oli se. Tuossa äänessä ja olemuksessa on jotakin aitoa ja konstailematonta, ja oikeasti vähän kadehdin sitä, että joku pystyy nykyäänkin pitämään  uskottavasti pitkiä hameita ja romanttisia pitsipaitoja niin kuin pappilan tyttäret sata vuotta sitten. Lauluissa on pinnan alla aika roimasti hengellisyyttä (ainakin minun tulkitsemanani). Lauluissa on jotakin omakohtaista ja koskettavaa. Joskus tuntuu, että ne voisivat olla minun omasta kynästäni (jos siis osaisin tehdä lauluja). Tuntemattomalle Ainolle saa ajattelemaan ukkia, joka vietti sodassa nuoruusvuotensa - nämä samat vuodet, joita minä nyt elän. 





(Kuva täältä.)

Terveisin Loma-Anne.
(Huomenna Partaharjulle pitämään isosteniltoja sadoille nuorille. Apua. Ensi viikolla takaisin töihin.)

torstai 9. heinäkuuta 2015

"On tämä yksi Jumalan työmaa."

Nyt ovat tämän kesän rippileirit minun osaltani ohitse. Sunnuntaisen konfirmaation ja kahden ensiviikkoisen toimistopäivän jälkeen odottaa melkein kahden viikon loma, jonka jälkeen tulen vielä pariksi viikoksi pitämään päiväkoulua. Sitten edessä on muutama Helsinki-päivä ja kesän lopuksi kaksi viikkoa Taizéssa. Jännittää jo nyt.

Tulin eilen kotiin kesän toiselta leiriltä. Leiri oli, no, vaiheikas. Puolivälissä leiriä oli olo, että tämä kaikki räjähtää kohta kasvoillemme ja kysyin ympäri Suomea levittäytyneiltä fuksikesäteologeilta, onko helppoja ripareita olemassakaan, sillä minä en muista, milloin olen viimeksi saanut olla sellaisella. (Kesällä 2011.) Muutama vaikea päätös oli tehtävä, ja onneksi teimme ne. Tuntuu, että olisin ollut viikon sisällä kahdella eri leirillä, niin paljon leirin tunnelma loppua kohti muuttui. Toiseksi viimeisenä iltana yksi isosista, josta on tullut neljän yhteisen riparin jälkeen mielettömän rakas ja läheinen, pikkuveljeni Kristuksessa, piti ehkä parhaimman iltahartauden ikinä. Kuvaavaa on se, että se vastahakoisinkin ateistinuoremme tuli tätä isosta halaamaan ja kiittämään tuosta hartaudesta. Muiden jäädessä palaveeraamaan minä lähdin iltakierrokselle, jolla kuulin asioita, joiden takia tätä työtä tehdään. (Kiitos Isä, kiitos Jeesus, kiitos Pyhä Henki.)

Tämä kesä on ollut todella raskas. Samalla se on ollut opettavainen ja jostakin ihmeen syystä myös vahvistanut sitä tunnetta, että minun kuuluu tehdä tätä työtä. Yksi palkitsevimpia kokemuksia oli se, kun aluksi minuun nuivasti suhtautuneet rippikoululaistytöt alkoivat kysellä minulta uskosta ja siitä, miksi haluan olla pappi. Tytöt olivat sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti opiskella myös opettajaksi - ei siksi, että olisin huono pappi, vaan siksi, että heidän mielestään olen niin hyvä opettaja. Sain valtavasti palautetta työstäni, ja onneksi se oli suurimmaksi osaksi hyvää (ja välillä myös parempaa kuin hyvää). Viimeisen illan parhaimpia palautteita oli kirkkoherran ja nuorisotyönohjaajan toteamus, kuinka he voivat lähteä rauhallisin mielin nukkumaan ja luottaa siihen, että minä pystyn pitämään leirin kasassa ollessani yövalvojana - kuulema asia, johon ei voi aina luottaa vakituisten työntekijöidenkään kohdalla. Palaute, joka sai minut liikuttumaan kyyneliin, oli pitkä kirje leiriläiseltä, josta kukaan ei tiennyt, tuleeko hän selviämään rippikoulusta läpi - vähiten leiriläinen itse. En ole koskaan saanut parempaa palautetta. 

Olen lähes mykkänä siitä kiitollisuudesta ja hämmennyksestä, mikä on syntynyt, kun olen tajunnut Jumalan työn ihmeellisyyden. Uskoni on vahvistunut tänä kesänä valtavasti ja juuri sitä minä olen tarvinnutkin. Ilman uskoa minusta ei olisi ollut todellakaan kohtaamaan uusia haasteita tai niitä vaikeita tilanteita, joita oli tänä kesänä enemmän kuin yksi tai kaksi. Mietin, minkälaista viisautta oli se, että minut johdatettiin viikoksi Päiväkumpuun ennen töiden alkamista, sillä se viikko on kantanut minua koko kesän. Minä olen saanut ja osannut olla väline. 

tiistai 9. kesäkuuta 2015

"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi. 

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Salattu Jumala

Kirjoitan tätä tekstiä Suomen Lähetysseuran kurssikeskuksessa Päiväkummussa. Välttelen junalipun ostamista ja pakkaamista, vaikka aikaa lähtöön on enää kuutisen tuntia. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä haluan lähteä ja saada kaiken entiselle tolalle - välillä taas taistelen vastaan halua soittaa pomolle ja kertoa, etten tule töihin, vaan jään tänne koko kesäksi. (No okei, tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi en ole oikeasti harkinnut sitä.) 

Olen viettänyt täällä viikon voluna eli talkoohommissa. Sunnuntaina saavuin serkkuni yo-juhlista Tampereelle palaavan tätini kyydissä autioon Päiväkumpuun, jossa sain viettää puoli päivää ihan vain itseni kanssa. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta asenne ainakin oli se, että minä tulen tänne palvelemaan ja rakentamaan Jumalan valtakuntaa jollakin niin perusduunilla kuin vessojen siivouksella. Ajattelin saavani merkityksellisyyden tunnetta sillä, että minä todellakin teen täällä jotakin, joka on ihan tavallista mutta tarpeellista. 

Kuinka väärässä sitä taas ihminen saattoikaan olla. 

Tämä viikko on ollut hengellisesti... mullistava. Kirkkovuodessa viikolla juhlittiin Pyhää Kolminaisuutta ja teemana oli Salattu Jumala, eikä aihe varmaankaan olisi voinut olla sopivampi. Minulle Jumala on tällä viikolla paljastanut kasvoistaan jotakin, minkä olen aina ajatellut olevan minulle jotakin liian tuntematonta, vierasta tai suurta. Jotakin liian kaukaista sille arkailevalle, ikävöivälle ja hiljaiselle uskolle, joka on minulle niin kotoista ja omaa. Kuitenkin saadessani kohdata uuden puolen Jumalasta, en hypännyt nahoistani, vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut kauhuissani. Minussa oli tapahtunut jotakin salattua muutosta, josta en ole ollut edes tietoinen. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Jumala oikeasti tietää, mikä kullekin on parasta. (Jopa minulle, vaikka sitä onkin niin vaikea uskoa.) Täällä minua on palveltu ja minulle annettu - toivon, että olen kyennyt antamaan tälle paikalle ja ihmisille edes jotakin, vaikka vapaapäivieni määrä kaksinkertaistuikin sairastumisen takia kahdesta neljään.

Tasan kuusi vuotta sitten minut konfirmoitiin Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kaiken viime aikoina tapahtuneen valossa on mietityttänyt, minkälaista matkaa olen saanut kulkea sen jälkeen. Silloinkin olin kipeä ja kuumeessa, mutta muuten olen aika erilainen tyyppi ja elämäntilanne on muuttunut monin tavoin kuudessa vuodessa. Siitä huolimatta vierellä on yhä se sama, salattu Jumala. Aika mieletön juttu. 

(No niin, nyt alkaa se pakkaaminen ja junalipun hankkiminen. En tiedä, itkenkö vai enkö - eilen illalla vuodatin jo kyyneleitä Riihikirkossa, kun minut lähtösiunattiin. Tunsin itseni niiiin teiniksi.) 

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa



Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.


Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää. 

perjantai 1. toukokuuta 2015

Teologivappu 2015

Ensimmäinen vappu ylioppilaana ja Helsingissä on nyt koettu. Kahden päivän jälkeen plakkarissa on neljä uutta haalarimerkkiä, sotkettu unirytmi ja ehkä ripauksen yhteisöllisempi opiskelijaporukka. Ehkä myös liikaa ääneen sanottuja sanoja ja aiempaa syvempi paniikki kaikesta tekemättömästä.

Palataan kuitenkin vielä siihen hetkelliseen huolettomuuteen ja ensimmäiseen koettuun Helsinki-vappuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajusin, että oikeasti asun Helsingissä, sillä väkijoukon määrä oli... valtava. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pysyn hiljaa ja saatte vetää omat johtopäätöksenne ensimmäisen teologivapun laadukkuudesta! ;)








Meininki Mantalla oli riehakas, eikä tunnelma laskenut, kun lakit saatiin päähän ja suunnattiin kohti täyttä Senaatintoria ja tuomiokirkon portaita. Vappuallianssi ei vuorostaan täyttänyt pienimpiäkään odotuksia, joten suuntasin kotiin jo ennen kymmentä. Mikä oli ihan hyvä asia, sillä aikainen kotiintulo takasi sen, että ehdin juuri ja juuri teologien yhteislähtöön vappupiknikille ja saatoimme edustaa virkeinä (ja aavistuksen vahingoniloisina muiden vähemmän-virkeästä-olosta) Kaivopuistossa. 


Hyvää alkanutta toukokuuta!