Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää. 

Teologivappu 2015

Ensimmäinen vappu ylioppilaana ja Helsingissä on nyt koettu. Kahden päivän jälkeen plakkarissa on neljä uutta haalarimerkkiä, sotkettu unirytmi ja ehkä ripauksen yhteisöllisempi opiskelijaporukka. Ehkä myös liikaa ääneen sanottuja sanoja ja aiempaa syvempi paniikki kaikesta tekemättömästä.

Palataan kuitenkin vielä siihen hetkelliseen huolettomuuteen ja ensimmäiseen koettuun Helsinki-vappuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajusin, että oikeasti asun Helsingissä, sillä väkijoukon määrä oli... valtava. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pysyn hiljaa ja saatte vetää omat johtopäätöksenne ensimmäisen teologivapun laadukkuudesta! ;)

Meininki Mantalla oli riehakas, eikä tunnelma laskenut, kun lakit saatiin päähän ja suunnattiin kohti täyttä Senaatintoria ja tuomiokirkon portaita. Vappuallianssi ei vuorostaan täyttänyt pienimpiäkään odotuksia, joten suuntasin kotiin jo ennen kymmentä. Mikä oli ihan hyvä asia, sillä aikainen kotiintulo takasi sen, että ehdin juuri ja juuri teologien yhteislähtöön vappupiknikille ja saatoimme edustaa virkeinä (ja aavistuksen vahingoniloisina muiden vähemmän-virkeästä-olosta) Kaivopuistossa. 

Hyvää alkanutta toukokuuta! 

Kokemuksia kasvattavasta kärsimyksestä

Pidin viime lauantaina ensimmäisen seurapuheeni koskaan. Ehkä aiheutan joillekin kauhean järkytyksen, mutta silläkin uhalla paljastan, että kyseessä eivät olleet körttiseurat. Koska minua pyydettiin eräisiin helsinkiläisessä seurakunnassa toukokuun alussa pidettäviin körttiseuroihin puhumaan ja tilapäisessä mielenhäiriössä suostuin, koin Päiväkummussa vietettävien riihikirkkoseurojen olevan sopiva matalakynnyksen tilaisuus avata suu ja puhua jotakin viime aikoina koetusta. Jännitti älyttömästi enkä muista vieläkään kaikkea, mitä suustani päästin. Kuitenkin ajattelin, että voisin täällä blogissakin jakaa joitakin samaan tematiikkaan liittyviä ajatuksia kirjallisessa sekä paljon pitemmässä (ja selkeämmin ymmärrettävässä?) muodossa.

Kun olin kymmenen, tätini kuoli suhteellisen nopeasti edenneeseen syöpään. Hän oli nuori, vasta 45-vuotias eikä syöpää, jota hän sairasti, olisi pitänyt edes esiintyä niin nuorella iällä. Tätini kuoleman jälkeiset kaksi vuotta olivat tähänastisen elämäni vaikeimmat vuodet: koin valtavaa ahdistusta, kuolemanpelkoa ja uskoni horjui oikeastaan ensimmäistä kertaa. Pelkäsin läheisteni menettämistä niin paljon, etten uskaltanut koskaan hyvästellä heitä lähtiessäni ja itkin lähes joka ilta. Pidin itseäni ateistina ja perustelin uskomattomuuteni sillä syyllä, mikä minulle on ollut suhteessani Jumalaan ongelmallisinta ja on sitä edelleen: miten Jumala voi sallia ihmisestä riippumattoman kärsimyksen?

Osa pahuudesta on ollut minulle aina ymmärrettävissä, pidänhän syntiinlankeemusta realistisesti tätä maailmaa ja ihmisen käyttäytymistä selittävänä – mutta miten Jumala voi sallia kärsimyksen, joka ei ole ihmisen käsissä: parantumattomien sairauksien syntymisen, luonnonkatastrofit ja itseään väärällä tavalla monistavat solut? Jälkeenpäin olen ajatellut vaiheen olleen jonkinlaista mykkäkoulua Jumalalle, sillä samalla kun podin uskonkriisiä, ajatus kaiken päättymisestä kuolemaan tuntui kestämättömältä. Ehkä kyse oli jonkinlaisesta jumalakuvan muuttumisesta ja sen käsittelemisestä. Kuitenkin ahdistus jossakin vaiheessa loppui, vaikka tuntui, ettei se voisi koskaan loppua.

Elämäni vaikein vaihe jätti kokemuksen siitä, että vaikka elämä tuntuisi kuinka raa’alta, synkältä ja tarkoituksettomalta, tuo tunne ei ole lopullinen. Erityisen arvokas kokemus oli viime syksynä, kun terveys reistaili, tunsin itseni valtavan yksinäiseksi enkä tuntunut löytävän paikkaani. Vaikka odotan tälläkin hetkellä koepalojen testituloksia eikä elämä edelleenkään ole sateenkaaria ja pilvilinnoja, olen saanut jälleen kokemuksen siitä, ettei luottamus kärsimyksen (edes hetkelliseen) helpottamiseen ole turhaa. Ehkä kyse on jostakin Jumalan salatusta tavasta kasvattaa minussa myötätuntoa, herkkyyttä ja taitoa elää – ja taitoa jonakin päivänä myös kuolla ja jättää elämäni suurempiin käsiin. Tietenkään kaikkea kärsimystä ei voi selittää kasvattavana: joskus kärsimys on niin absoluuttista, ettei siinä voi nähdä mitään kasvattavaa. Olen kiitollinen siitä, etten ole vielä koskaan joutunut sellaista kärsimystä kokemaan. Minulle tätini kuolema oli ehkä kasvattavaa kärsimystä, kun taas hänen lapsilleen, puolisolleen, äidilleen ja sisaruksilleen kärsimys saattoi näyttäytyä täysin tarkoituksettomana. Olisi myös itsekästä väittää, että tätini kuoleman tarkoitus olisi jotenkin kasvattaa meitä muita jäljelle jääneitä - en todellakaan pysty uskomaan, että Jumala kasvattaisi ketään ottamalla toisen ihmisen hengen pois. 

En ole koskaan saanut kokea mitään radikaalia kokemusta uskoon tulemisesta, mutta olen usein miettiessäni elämääni saanut vahvan tunteen johdatuksesta. Olen syntynyt tapaluterilaiseen perheeseen, jossa minulle ei opetettu edes iltarukousta, mutta jostakin syystä vanhempani lukivat meille lasten Raamattua ja minä koin luetut tarinat koskettavina ja samaistuttavina. En tiedä, olisinko ilman kaikkea koettua – pahaakin – saanut vahvaa kutsua ihmisten auttamiseen, maallisten tuskien jakamiseen ja kokemusta siitä, että minun täytyy tehdä se juuri pappina. Minulla eikä ehkä kenelläkään muullakaan kristityllä ole vastausta teodikean ongelmaan, mutta ainakin voimme luottaa siihen, että Jumala kärsii yhdessä ihmisen kanssa, oli kärsimyksen syy mikä tahansa.

Kirkastusvuorella

Blogipostaamisesta on tullut tahaton tauko, kun kalenteri ja mieli on täyttynyt kaikella muulla. Melkein naurattaa, kuinka erilaiselta minusta tuntuu nyt kuin viimeksi tänne kirjoittaessani. Monta päivää minusta on tuntunut kuin olisin kirkastusvuorella: olo on keveä, helppo ja hyvä. Joka puolelta tulvii valoa. On ollut helppo uskoa.

Teologien musaillassa kiipesin pitkästä aikaa lavalle, eikä mikään maallinen ole aikoihin tuntunut niin oikealta ja hyvältä. Jännitti vain kivalla tavalla, ja katselin tuttuja ja kannustavia kasvoja yleisössä. Keikan jälkeen sain monta halausta ja vielä enemmän kauniita sanoja. Sydän oli pakahtua.

Sunnuntaina olin messussa esilaulajana, ja tunsin olevani taas paikalla, joka oli minulle entisessä elämässäni Savossa niin tuttu. Jännitti enemmän kuin kiivetä lavalle, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

Olen kiitollinen musiikista, kiitollinen johdatuksesta, kiitollinen ystävistä. Kiitollinen kreikasta, jonka tajusin yhdistäneen meidät yhtenäiseksi joukoksi eksyneiden fuksien merestä ja jonka viimeinen luento oli eilen. Kiitollinen myös systiksen luennosta, jolla vieraili emerituspiispa. Vaikken enää yhtään tiedä, valitako pääaineeksi eksegetiikka vai systemaattinen teologia.

Tänään lauloin liian monta latinankielistä sanaa kirkossa, joka oli epätyypillinen luterilaiseksi. Huomenna lähden leirille, jossa saan ehkä miettiä kaikkea stressaamaani ja pohtimaani luvan kanssa. Nyt on kuitenkin aika nukkua. Päässä soi Lux aeterna luceat eis, Domine. 

Terveiseni Arkadianmäelle

Viikkoni alkoi ihan hyvin. Hyvä viikonloppu takana, aurinko paistoi ja kevät oli vihdoin tullut. Maanantaina oikein hymyilyttti koko ajan.

Hymy ei kuitenkaan eilen ollut kauhean herkässä opintotukiuudistuksen takia. Minua oikeastaan raivostutti. Vaikka olenkin vasta ensimmäistä tutkintoani suorittava fuksi, huoli iski.

(Tässä linkki aiheeseen, jos joku ei jo tiennyt)

Olen jo tiennyt pitkään, että minusta tulee pappi. Siksi opiskelenkin teologiaa. Vaikka opiskelu onkin raskasta ja olen kokenut jo vähän yli puolen vuoden sisään monta kriisiä, tiedän sydämeni pohjassani haluavani olla pappi. Karu totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä papit eivät työllisty. Kun hamassa tulevaisuudessa valmistun, on hyvinkin todennäköistä, etten saa työpaikkaa seurakunnasta. Aion todellakin yrittää, koska tämähän on unelmani, mutta joskus haaveet eivät toteudu. Olenkin varautunut siihen: jos en saa töitä valmistuttuani, hankin toisen tutkinnon, esimerkiksi sosionomi-diakonin pätevyyden.

Uudistuksen myötä tämä on epätodennäköistä. Eihän sitä uskalla opiskella, jos ei ole varaa elää! Saatan, kuten moni muukin, jäädä yhden tutkinnon loukkuun, jossa on vain pätkätöitä ja työttömyyskassaa. Miksi valtio ei innosta meitä opiskelemaan ja siten työllistymään? Miten tämä oikeasti voi olla säästö?

Olen kiitollinen siitä, että maassani on ilmaista opiskella. Mistä tahansa taustasta tuleva voi opiskella, kunhan motivaatiota ja intoa riittää. Parastahan on, että meille maksetaan opiskelusta! Kuinka monessa maassa tehdään niin? Suomen korkeatasoinen sekä ilmainen koulutus on aivan loistava vientituote. Voimme mainostaa, että hei, katsokaa, meillä asiat ovat näin ja sehän toimii. Uudistus vie pois osan tästä imagosta, siitä koko elämän kestävästä opiskelusta sekä uuden löytämisestä. Suomalaisen täytyy näemmä tietää jo liian nuorena, mitä haluaa tehdä koko elämänsä. Ja jos sieltä alalta ei työllisty, niin voi voi. Työttömyyskassalle siitä.

En pidä Suomen eduskuntaa niin kamalana kuin moni muu. He usein pyörivät ympyrää sekä vain nahistelevat keskenään, mutta sellaista demokratia on. Voittaa ainakin minun mielestäni diktatuurin. Mutta ihan oikeasti, harva pystyy opiskelemaan pappa betalar -meiningillä. Säästöjä pitää tehdä tiukassa taloustilanteessa, mutta eikös meille opiskelijoille joskus luvattu, että siihen opintotukeen ei kosketa? Vai muistanko väärin?

Kiukuttaa. Ahdistaa. Ärsyttää.

Tiedän myös ketä en aio äänestää kevään eduskuntavaaleissa.

Olen tässä hetkessä siis Alan Rickman.

- Iiris

Erämaassa minä etsin

Jumala on ollut viime aikoina kovin hiljaa. Tai ehkä ei sittenkään. Ehkä minulle lauletaan koko ajan, mutta minulla ei ole korvia, tahtoa tai aikaa kuulla.

Olen löytänyt jumalanpalvelusyhteisön, jossa tuntuu hyvältä. Voin istua hymyillen kirkon penkissä ja kuunnella kauniita virsiä ja hyviä sanoja. Olen painanut silmäni kiinni ja kiittänyt ja ehkä vähän pyytänyt anteeksi, etten ollut tarpeeksi kärsivällinen odottamaan ja luottamaan, että ehkä minullekin löytyy vielä paikka.

Olen tavannut ja seurannut paljon ihmisiä, joista loistaa jokin ihmeellinen valo, jota ei loista minusta. Minulla on kauhea tarve olla jotakin jollekin, kun tunnen olevani ei-mitään ei-kenellekään. Olen katsonut ihmisiä alttarin ääressä ehtoollisella ja ihastellut, kuinka kauniita ja hyviä kristittyjä siinä onkaan polvistuneena ja niin keskittyneinä. Minä vain pohdin, miten voi olla, että minäkin saan olla tässä ja että minutkin on kutsuttu häävieraiden joukkoon, vaikken osaa olla yhtään niin hyvä.

Onko ihan normaalia, että kesken hartauden tarttuu johonkin sanaan ja ylianalysoi sitä eikä muista hartaudesta mitään muuta kuin oman analyysinsa? Saanko lukea hartaudessa rukouksen paperista, vaikka kaikilta muilta tuntuu onnistuvan ihan vain spontaani ääneen rukoilu? Miten voin tuntea kirkon ja perinteen ja sen kielen niin hyvin, vaikka se on alkanut tuntua täysin tuntemattomalta? Voiko näin vähäuskoisella edes olla mitään kutsumusta?

Jos en tunne itseäni enkä elämääni, miten voin tuntea Jumalaakaan?

(Ehkä mulla on pieni alemmuuskompleksi. Ja uskonkriisi. Ja stressi ja väsyttää.)