Pikku-Joonan seikkailuja (eli kuinka pyytää "tapahtukoon sinun tahtosi")

Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin. 

Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista. 

Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa. 

En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se. 

Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse. 

Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun." 

Sielläkin sinä minua ohjaat

Lähden puolentoista vuorokauden päästä Taizéhen. (Ja juuri nyt tätä kirjoittaessani virnuilen leveästi. Taisin just tajuta, että olen oikeasti lähdössä reissuun.)

En ole oikein tajunnut koko kesänä, että olen oikeasti päättämässä kesääni tavalla, joka voi olla täydellisin lopetus ikinä tälle antoisalle, mullistavalle ja minua muuttaneelle kesälle. Olen tyynesti todennut, melkein asian unohtaneena ja siksi sivulauseessa, kesäsuunnitelmiani uteliaina kyseleville: "Ai niin, menen vielä elokuun lopussa Taizéhen." Pää ei ole ollut oikein kartalla, vaikka reissua suunnittelin jo tammikuussa ja lennot ostin toukokuussa. Korkeintaan päätään nostanut paniikki on ollut jonkinlainen muistutus siitä, että minun pitää laittaa herätys soimaan sunnuntaiaamuksi klo 4.30. 

Omaa jännitystään on tuottanut myös Savossa vallinnut flunssa-aalto, joka on kiusannut niin työkavereita kuin perheenjäseniä, muttei minua, vaikka vastustuskykyni on suorastaan hävettävän huono. Olen kuiskinut hiljaisia rukouksia yläkertaan, että flunssa ohittaisi minut ja säilyisin terveenä. Lisäksi syksyn lukujärjestyksen tekeminen ja lukuisat deadlinet ovat tehokkaasti täyttäneet kalenterini tämän viikon ajan. Lauantaina kirjoitan viimeiset luvatut tekstit, pyykkään ja pakkaan. Ja siivoan varmasti vähän huonetta, johon en enää reissun jälkeen palaa. Niin, muutan kolme metriä oikealle ja huone vaihtuu samalla muutaman neliön isompaan. Äiti ja isä tulevat Helsinkiin päivää ennen minua ja saavat tehdä rankimman ja enimmän työn. Rakkaat raukat. 

Reissu on nyt ensimmäistä kertaa ihka oikea seikkailu, sillä minulla ei ole oikein minkäänlaista varmuutta, miten päästä lentokentältä oikealle juna-asemalle ajoissa. Tai miten päästä Mâcon Lochésta itse Taizéhen? Paluumatka on vielä kuumottavampi, sillä juna lähtee sunnuntaiaamuna Pariisiin niin aikaisin, etteivät bussitkaan vielä kulje. Ilmeisesti minun on otettava superkallis taksi. Joka pitäisi ehkä tilata etukäteen. En ole tietenkään tehnyt sitä. Voisin todeta, että reissu käy melkein testistä, kuinka valtava on rukouksen (tai stressaamisen) voima, mutta mielessäni pyörii uhkaavana muistutuksena Matt. 4:7. 

Jännitystä helpottaa vähän, että vastassa määränpäässä on tuttuja. Kuitenkin jännittää sekin, etten oikeastaan tiedä, mitä odottaa. Joo, olen menossa luostariin. Mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea minun täytyy ottaa mukaan ja miten varautua? Olen kuullut paikasta niin paljon hyvää, että enemmän kuin odotan innoissani, pelkään, etten tykkääkään. Varsin tyypillistä minulle, joka aina haluan olla joukosta erottumaton ja samanlainen kuin muut. Kaiken lisäksi kaksi viikkoa ahdistavassa paikassa tuntuu ajatuksena... no, kamalalta. Kai täytyy vain luottaa, että olen kuitenkin kokemusta rikkaampi reilun kahden viikon päästä, oli kokemus minkälainen tahansa. Enkä lopulta voi mennä minnekään, minne Jumalan suojaava käsi ei yltäisi. 

Olisin kiitollinen, jos minut ja reissuni mainitaan rukouksessa. Ehkä silloin oma jännitys, stressi ja epävarmuus on toissijaista ja jaksaisin paremmin luottaa, että jokin monin verroin pyhempi kantaa. 

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Ai niin, koska olen vähän hassu ja hermoileva, tein kuusi (edit: seitsemän) ajastettua postausta seuraavalle kahdelle viikolle. Julkaisutahti on melkoinen verrattuna viimeisimpiin kuukausiin, mutta ehkä se on vain myönteinen juttu. Luvassa tajunnanvirtaa, pari listaa, PALJASTUKSIA (öööh?), tyypillistä valitusta ja murehtimista, hehkutusta (!) ja muistelua, tajunnanvirtaa ja lisää hehkutusta sekä runsaasti hengellissävytteistä henkilökohtaista avautumista. Sanoinko jo tajunnanvirtaa?  

Elokuun ajatuksia

Tänä kesänä on tapahtunut paljon ja jännää. Työt loppuivat sunnuntaina, ja olo oli samalla haikea että helpottunut. Valtaisan kiitollinen ainakin. 

Viimeisinä työpäivinä kuulin ihania sanoja, paljon palautetta. Aiempi kokemus kirkosta on ollut, ettei palautetta oikein anneta, ellei ole ihan pakko - eli silloinkin kyse on nootista.  Tämä kesä käänsi kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tärkeintä ei ole kuitenkaan ne kauniit sanat ja kehut. Tärkeämpää on oma kokemus siitä, kuinka minä tästä työstä nautin ja kuinka haluan olla kirkolla töissä. Oli ihanaa suunnitella jumiksia ja kirjoittaa saarnoja. Oli ihanaa kohdata ihmisiä, Kristuksen kuvia, erilaisia ruumiin jäseniä. Oli käsittämättömän ihanaa opettaa. Välillä kuitenkin pelottaa, että tämä kaikki johtuu siitä, että minä vain rakastan omaa ääntäni ja esillä olemista niin paljon. 

Siksi tärkeintä onkin se, mitä ei välttämättä heti ensisilmäyksellä näe. Tärkeintä on se, että Jumala on tehnyt työtään minun avullani ja mikä tärkeämpää, minusta huolimatta. Tänä kesänä olen saanut nähdä Jumalan toiminnan jotenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin kuin aiemmin. Olo on kuin rakastuneella. Jumala voi tulla keskeneräiseen ja kipeään, pimeyteen ja suruun, ahdistukseen ja niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa oma voima, viisaus tai rohkeus ei kanna. Kuinka arvokasta on, että Jumala tuleekin juuri sinne. Jumala on läsnä siellä, missä sielunhoitotilanne osoittautuu niin kinkkiseksi, ettei auta muu kuin kysyä apua puolitutulta papilta - ja kun vastaus on lempeä ja rohkaiseva, juuri tarvitun kaltainen. Jumala on siellä, missä soitetaan puheluja lastensuojeluun, missä väsyneenä itketään, mutta silti nukahdetaan ja saadaan nukkua hyvät yöunet. Jumala on siellä, missä liennytetään nuoren helvetin pelko ja siellä, missä tulehtunut ilmapiiri muuttuu lämpimäksi ja rakastavaksi. Siellä, missä epäilijää tuetaan, ahdistunutta lohdutetaan ja ikävöivää muistutetaan jälleennäkemisen toivosta. Siellä, missä kasvaa kutsu rakentaa seurakuntaa. 

Olen miettinyt paljon ennen tätä kesää, onko minusta tekemään tätä työtä. Onko minusta olemaan väline? Kysymykset tuskin mihinkään häviävät, mutta tämä kesä on toisaalta tuonut kokemuksen siitä, että minusta ehkä tosiaan on. Ohjaajakollega totesi viimeisen rippikoulun loppupuolella: "Anne, Jumala on antanut sinulle opettamisen ja evankeliumin julistamisen armolahjan." Minä en voinut edes kiittää, sillä kykenin vain hymyilemään. Mielessäni kävivät sen samaisen puolitutun papin sanat alkukesästä, jotka kehottivat miettimään vähemmän ja tekemään enemmän, "kun kutsu on kerran annettu." Ja niin minä olen ehkä onnistunut tänä kesänä tekemään. En omin voimin, tietenkään. Voima tulee täydeksi heikkoudessa, niin kuin isosviimeistelyssä saunakassiini toukokuussa kirjoitin. 

Matkustin viime yönä takaisin Helsinkiin. Tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä palata, vaikka tännehän minä pitkin kesää kaipasin. Mietin, miten voi olla, että olen onnistunut antamaan sydämestäni palasia ja jättämään niitä eri paikkoihin. Kotikotiin Savossa, Helsinkiin ja Päiväkumpuun ainakin. Voinko tuntea enää missään olevani kotona? Uskallanko lähteä vaikka kutsutaan, jos paloja jää matkan varrelle vielä enemmän? Jos jonakin päivänä tapaan jonkun, onko enää mitään, mitä antaa, kun palat ovat jo ympäri maailmaa? Näitä tässä mietin, kun Taizén-matka koittaa muutaman päivän päästä. Pelottaa ja jännittää monesta syystä - ei vähiten tästä. 

Miltä tuntuu (ihana Viitasen Piia)

Onko joku teistä kuunnellut Viitasen Piiaa? Toivottavasti, todennäköisesti, ehkä? 

Minä olin ystävän ja ystävän ystävän kanssa kuuntelemassa Viitasen Piiaa huhtikuussa Kannelmäessä, ja tajusin, että olen kokonaan unohtanut kertoa, kuinka ihanaa oli se. Tuossa äänessä ja olemuksessa on jotakin aitoa ja konstailematonta, ja oikeasti vähän kadehdin sitä, että joku pystyy nykyäänkin pitämään  uskottavasti pitkiä hameita ja romanttisia pitsipaitoja niin kuin pappilan tyttäret sata vuotta sitten. Lauluissa on pinnan alla aika roimasti hengellisyyttä (ainakin minun tulkitsemanani). Lauluissa on jotakin omakohtaista ja koskettavaa. Joskus tuntuu, että ne voisivat olla minun omasta kynästäni (jos siis osaisin tehdä lauluja). Tuntemattomalle Ainolle saa ajattelemaan ukkia, joka vietti sodassa nuoruusvuotensa - nämä samat vuodet, joita minä nyt elän. 

Miltä tuntuu huutaa hädässä Luojaa, johon ei uskonut?

Miltä tuntuu nähdä tekojensa hinta?

Miltä tuntuu tehdä virhe, joka ei viimeiseksi jää? 

Miltä tuntuu elää irti päästämättä?

(Kuva täältä.)

Terveisin Loma-Anne.

(Huomenna Partaharjulle pitämään isosteniltoja sadoille nuorille. Apua. Ensi viikolla takaisin töihin.)

"On tämä yksi Jumalan työmaa."

Nyt ovat tämän kesän rippileirit minun osaltani ohitse. Sunnuntaisen konfirmaation ja kahden ensiviikkoisen toimistopäivän jälkeen odottaa melkein kahden viikon loma, jonka jälkeen tulen vielä pariksi viikoksi pitämään päiväkoulua. Sitten edessä on muutama Helsinki-päivä ja kesän lopuksi kaksi viikkoa Taizéssa. Jännittää jo nyt.

Tulin eilen kotiin kesän toiselta leiriltä. Leiri oli, no, vaiheikas. Puolivälissä leiriä oli olo, että tämä kaikki räjähtää kohta kasvoillemme ja kysyin ympäri Suomea levittäytyneiltä fuksikesäteologeilta, onko helppoja ripareita olemassakaan, sillä minä en muista, milloin olen viimeksi saanut olla sellaisella. (Kesällä 2011.) Muutama vaikea päätös oli tehtävä, ja onneksi teimme ne. Tuntuu, että olisin ollut viikon sisällä kahdella eri leirillä, niin paljon leirin tunnelma loppua kohti muuttui. Toiseksi viimeisenä iltana yksi isosista, josta on tullut neljän yhteisen riparin jälkeen mielettömän rakas ja läheinen, pikkuveljeni Kristuksessa, piti ehkä parhaimman iltahartauden ikinä. Kuvaavaa on se, että se vastahakoisinkin ateistinuoremme tuli tätä isosta halaamaan ja kiittämään tuosta hartaudesta. Muiden jäädessä palaveeraamaan minä lähdin iltakierrokselle, jolla kuulin asioita, joiden takia tätä työtä tehdään. (Kiitos Isä, kiitos Jeesus, kiitos Pyhä Henki.)

Tämä kesä on ollut todella raskas. Samalla se on ollut opettavainen ja jostakin ihmeen syystä myös vahvistanut sitä tunnetta, että minun kuuluu tehdä tätä työtä. Yksi palkitsevimpia kokemuksia oli se, kun aluksi minuun nuivasti suhtautuneet rippikoululaistytöt alkoivat kysellä minulta uskosta ja siitä, miksi haluan olla pappi. Tytöt olivat sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti opiskella myös opettajaksi - ei siksi, että olisin huono pappi, vaan siksi, että heidän mielestään olen niin hyvä opettaja. Sain valtavasti palautetta työstäni, ja onneksi se oli suurimmaksi osaksi hyvää (ja välillä myös parempaa kuin hyvää). Viimeisen illan parhaimpia palautteita oli kirkkoherran ja nuorisotyönohjaajan toteamus, kuinka he voivat lähteä rauhallisin mielin nukkumaan ja luottaa siihen, että minä pystyn pitämään leirin kasassa ollessani yövalvojana - kuulema asia, johon ei voi aina luottaa vakituisten työntekijöidenkään kohdalla. Palaute, joka sai minut liikuttumaan kyyneliin, oli pitkä kirje leiriläiseltä, josta kukaan ei tiennyt, tuleeko hän selviämään rippikoulusta läpi - vähiten leiriläinen itse. En ole koskaan saanut parempaa palautetta. 

Olen lähes mykkänä siitä kiitollisuudesta ja hämmennyksestä, mikä on syntynyt, kun olen tajunnut Jumalan työn ihmeellisyyden. Uskoni on vahvistunut tänä kesänä valtavasti ja juuri sitä minä olen tarvinnutkin. Ilman uskoa minusta ei olisi ollut todellakaan kohtaamaan uusia haasteita tai niitä vaikeita tilanteita, joita oli tänä kesänä enemmän kuin yksi tai kaksi. Mietin, minkälaista viisautta oli se, että minut johdatettiin viikoksi Päiväkumpuun ennen töiden alkamista, sillä se viikko on kantanut minua koko kesän. Minä olen saanut ja osannut olla väline. 

"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi. 

Salattu Jumala

Kirjoitan tätä tekstiä Suomen Lähetysseuran kurssikeskuksessa Päiväkummussa. Välttelen junalipun ostamista ja pakkaamista, vaikka aikaa lähtöön on enää kuutisen tuntia. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä haluan lähteä ja saada kaiken entiselle tolalle - välillä taas taistelen vastaan halua soittaa pomolle ja kertoa, etten tule töihin, vaan jään tänne koko kesäksi. (No okei, tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi en ole oikeasti harkinnut sitä.) 

Olen viettänyt täällä viikon voluna eli talkoohommissa. Sunnuntaina saavuin serkkuni yo-juhlista Tampereelle palaavan tätini kyydissä autioon Päiväkumpuun, jossa sain viettää puoli päivää ihan vain itseni kanssa. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta asenne ainakin oli se, että minä tulen tänne palvelemaan ja rakentamaan Jumalan valtakuntaa jollakin niin perusduunilla kuin vessojen siivouksella. Ajattelin saavani merkityksellisyyden tunnetta sillä, että minä todellakin teen täällä jotakin, joka on ihan tavallista mutta tarpeellista. 

Kuinka väärässä sitä taas ihminen saattoikaan olla. 

Tämä viikko on ollut hengellisesti... mullistava. Kirkkovuodessa viikolla juhlittiin Pyhää Kolminaisuutta ja teemana oli Salattu Jumala, eikä aihe varmaankaan olisi voinut olla sopivampi. Minulle Jumala on tällä viikolla paljastanut kasvoistaan jotakin, minkä olen aina ajatellut olevan minulle jotakin liian tuntematonta, vierasta tai suurta. Jotakin liian kaukaista sille arkailevalle, ikävöivälle ja hiljaiselle uskolle, joka on minulle niin kotoista ja omaa. Kuitenkin saadessani kohdata uuden puolen Jumalasta, en hypännyt nahoistani, vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut kauhuissani. Minussa oli tapahtunut jotakin salattua muutosta, josta en ole ollut edes tietoinen. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Jumala oikeasti tietää, mikä kullekin on parasta. (Jopa minulle, vaikka sitä onkin niin vaikea uskoa.) Täällä minua on palveltu ja minulle annettu - toivon, että olen kyennyt antamaan tälle paikalle ja ihmisille edes jotakin, vaikka vapaapäivieni määrä kaksinkertaistuikin sairastumisen takia kahdesta neljään.

Tasan kuusi vuotta sitten minut konfirmoitiin Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kaiken viime aikoina tapahtuneen valossa on mietityttänyt, minkälaista matkaa olen saanut kulkea sen jälkeen. Silloinkin olin kipeä ja kuumeessa, mutta muuten olen aika erilainen tyyppi ja elämäntilanne on muuttunut monin tavoin kuudessa vuodessa. Siitä huolimatta vierellä on yhä se sama, salattu Jumala. Aika mieletön juttu. 

(No niin, nyt alkaa se pakkaaminen ja junalipun hankkiminen. En tiedä, itkenkö vai enkö - eilen illalla vuodatin jo kyyneleitä Riihikirkossa, kun minut lähtösiunattiin. Tunsin itseni niiiin teiniksi.)