Vaikka sitkeä flunssa ja kiire vähän iloa keväästä,
ystävistä, Helsinkiin sopeutumisesta ja töistä (niin, sain kesätöitä siitä
seurakunnasta, joka on melkein koti, jeejee!) syövätkin, on huulilla karehtinut
kummallinen hymy ja takaraivossa ilo: kyllä on siistiä olla teologi. Laskiaistiistaina
kuljimme ympäri keskustaa violeteissa haalareissa ja illalla kokoonnuimme laskeutumaan
paastoon ja katsomaan piirrettyjä ja etsimään niistä teologisia huomautuksia. Ja tietysti syömään hyvin.
Kiire on, mutta niin paljon kaikkea stressiä ja väsymystä tasapainottaviakin juttuja löytyy. On ystävä, joka kirjoittaa minulle kesken kreikan tunnin sympaattisen tsemppilapun, on Helsingin maailman parhaat parisuhdeterapeutit, on körttiseurat ja ihana, raikas ja lämmin lähetyskirkon messu. On ehkä maailman kauneimmat virsisovitukset tuossa samassa messussa. On ihmiset, jotka halaavat aina kun tavataan tai erotaan, vaikka oltaisiin nähty viimeksi vasta eilen. On tyypit, joille voi kertoa nolotkin asiat, kuten sen, että tuhkakeskiviikkona lounaalla unohti, ettei voi syödä vähään aikaan lihaa ja muisti sen vasta aloittaessaan ruokailun. Ja kuinka tietysti söi ruoan, sillä roskiin heittäminen olisi ollut vielä pahempaa.
Olin jo unohtanut, miltä tuntuu olla kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti