Viime aikoina olen miettinyt, minkälaista hengellistä polkua olen elämässäni kulkenut. Olen juuri alkanut kirjoittaa kandidaatintutkielmaa, jonka aiheena on äiti Teresan Jumalan poissaolon kokemus. Ehkä äiti Teresan kaltaisen modernin ajan pyhimyksen moninaisen elämän tutkiminen on saanut minut miettimään myös omaa elämääni ja hengellisyyttä.
Viimeiset puolitoista vuotta Jumalan kanssa oleminen on ollut minulle hirvittävän helppoa. Tämä herättää minussa joka kerta aihetta miettiessäni valtavaa kiitollisuutta, sillä lukiovuodet sain kärsiä jatkuvasta hengellisestä kriiseilystä. Oikeastaan tuntuu, että suuren osan elämästäni olen ollut hengellisessä erämaassa, ja kokenut Jumalan läsnäolon vasta viime vuosina. Välillä tuntuu, että nykyään saatan olla muiden silmiin jopa ärsyttävän innoissani Jeesuksesta.
Äiti Teresa puhui työssään kauniin sanoin Jumalasta ja liitti hengellisyyden vahvasti kutsumukseensa köyhien ja kärsivien parissa. Hän on ollut monen silmissä jotenkin ihanteellisen kristityn esikuva, vähän ehkä liiankin täydellinen. Kymmenen vuotta äiti Teresan kuoleman jälkeen vuonna 2007, julkistettiin äiti Teresan yksityiset kirjeet hengellisille ohjaajille. Kirjeissä äiti Teresasta paljastuu aiempaa inhimillisempi puoli: kirjeet kuvaavat 50 vuotta kestänyttä hengellistä pimeyttä, jossa äiti Teresa koki täydellistä Jumalan poissaoloa ja hylätyksi tulemista.
Varmaan suurin osa kristityistä tietää, miltä tuo äiti Teresan kuvailema Jumalan poissaolo tuntuu. Minulle yksi suurimpia kasvunpaikkoja kristittynä tähän asti oli ymmärtää, että vaikka tunne Jumalan poissaolosta voi olla todella voimakas, se on vain tunne. Minun tunteeni eivät muuta Jumalan olemassaoloa tai olemusta suuntaan tai toiseen - Jumala on, ja hän on hyvä ja rakastava, vaikka minusta ei yhtään tuntuisi siltä. Ehkä juuri sen ymmärtäminen on saanut minut luottamaan Jumalaan niin, että hän tuntuu olevan läsnä aiempaa useammin. Myös sen käsittäminen, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen ihmisolento, joka tuntee huutavansa tyhjyyteen kurottaessaan Jumalan puoleen, on varmasti helpottanut asiaa. Minä en ole ainoa, josta välillä tuntuu, että Jumala on poissa.
Enemmän kuin kriiseilen Jumalan läsnäolosta, nykyisin etsin Jumalan valtakuntaa. Jeesus sanoi, että Jumalan valtakunta on jo meissä, meidän keskellämme. Eräs viisas minua vanhempi kristitty opetti kerran, että Jumalan valtakunta on siellä, missä on iloa, rauhaa ja vapautta. Rukoilen usein, että Jumala muuttaisi minua niin, että voisin lähteä toimimaan Kristuksen käsinä ja jalkoina, tekemään omassa elämässäni ja itsessäni tilaa sille ilolle, rauhalle ja vapaudelle, mitä Jumala haluaa minulle ja muille antaa. Osaisinpa toimia niin tänäkin adventinaikana.
