Mietin, pitäisikö minun pyytää anteeksi pitkää taukoa blogikirjoittelun kanssa. Toisaalta haluaisin - toisaalta en tiedä, onko siellä edes ketään. Aika kuluu nopeasti ja minun kevääni on ollut muutenkin uudenlaista. Tottumista siihen, ettei aina elämä kulje niin kuin suunnittelee eikä itseään voi mitata tavoitteiden täyttämisessä ja tehokkuudessa loppumattomiin.
Aloitin tammikuun alussa Suomen Raamattuopiston musalinjalla Kauniaisissa, jossa vietän tämän kevään. Edelleen asun Helsingin kotoisassa Vallilassa, jossa on hyvä ja rauhallinen olla - jossa on nykyisin koti. Teologian opinnot odottavat syksyllä. Tauko yliopisto-opinnoista on tuonut rauhaa ja lepoa, kauan kaivattua unta ja lupaa tehdä kerrankin niin kuin hyvältä tuntuu: syödä vaikka nahistuneita laskiaispullia puoli kuuden aikaan aamuyöstä rakkaan ystävän kanssa ja sotkea samalla sängyn päiväpeitto. On naurattanut, kuinka teologipiirini eivät ole minnekään hävinneet, vaikken opintoja olekaan tehnyt. Vuosijuhlilla esiinnyin ystävän kanssa, mikä oli riemullista. Paaston ja keikan vuoksi pitäydyin alkoholittomassa viinissä, mutta adrenaliinihumala oli vahva! Oli ihanaa saada tanssia, laulaa ja nauraa niin kuin olisi aina 21-vuotias ja holtiton.
Minä täytin tänään 22 vuotta. Mietin, kuinka 15-vuotiaan Annen suunnitelmissa minun tulisi olla vaimo, äiti tai vähintään kihloissa. Ystävän äiti oli viime viikolla kysynyt henkilöllisyydestäni varmentuakseen: "Ai, se sun vanhapiika-kaverisiko?" Mietin, kuinka lopulta minua ei haittaa. Jonakin päivänä tilanne voi olla toinen, mutta sitä minä en voi tietää. Jonakin päivänä nämä päivät voivat olla niitä, joista olen kiitollinen. "Onneksi koin ne, jotta edes tietäisin, mistä kiittää." Ja samalla minulla on niin kova hätä saada kaikki, tehdä kaikki ja olla kaikkea. Äiti, vaimo, pappi, TM, ystävä, kummi, mitä näitä nyt on. Osaisinpa ajatella, että on riittävää olla ihan Anne. 22-vuotias eksynyt teologian opiskelija-harrastelijamuusikko, jolla on sydän ja mieli sykkyrällään.
