"Ootko sinä se meijän pappi?"

Huomenna alkaa kesäni ensimmäinen rippikoulu ja samalla tämän kesän työpesti. Tosin olen tehnyt töitä jo jonkin verran niin seurakuntatalolla kuin junassa, Helsingissä ja Päiväkummussa. Toukokuussa oli Rautavaaralla järjestetty isosten viimeistelyviikonloppu ja kahden rippikoulun perheillat, johon osallistuivat siis rippilapset ja heidän perheensä. Toisessa illassa eräs 15-vuotias poika kysyi minulta tämän postauksen otsikossa komeilevan kysymyksen ja sulatti samalla sydämeni - harmitti vastata kieltävästi. Toivottavasti jonakin päivänä saan vastata myöntävästi, vaikka ajatus vielä kaukaiselta tuntuukin. 

Tämä Kotimaassa 4.6.2015 julkaistu kuva kosketti jotenkin syvältä. Toivon, että kesäteologiakin ympäröi ystävien, opiskelutovereiden ja seurakunnan ylläpitämä esirukousverkko, sillä sitä tarvitaan.

Jostakin syystä tämän kesän töiden alkaminen jännittää paljon enemmän kuin viime kesänä, vaikka teen samaa työtä samassa tutussa seurakunnassa. Ehkä ajattelen, että minun pitäisi teologian ylioppilaana osata oikeasti jotakin. Työmäärä tuntuu myös suuremmalta: luvassa on saarnojen kirjoittamista ja paljon oppitunteja (moninkertaisesti verrattuna muiden kesäteologien oppituntien määrään, olen kuullut). Toisaalta saan syyttää itseäni, sillä minä olen ottanut miettimättä ne työt vastaan, mitä on tarjottu, vaikka kieltäytyäkin olisi saanut. Näyttää siltä, että saan tutustua enemmän teologin toimenkuvaan kuin koskaan ennen ja isosten kanssa toimiminen on ilo, jota nuorisotyönohjaaja saa hoitaa. 

Jännitystä on helpottanut vähän tieto siitä, että minun ja tämän kesän leirien puolesta on rukoiltu. Yritän kovasti luottaa siihen, että pyhä kantaa, jos mikään muu ei kanna. Kirjoitin viimeistelyviikonlopussa tekemääni saunakassiin toisen korinttolaiskirjeen kohdan "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor 12:9), ja toivon sen muistuttavan minulle oikeista mittasuhteista ja siitä, että Jumala toimii kyllä minusta riippumatta. Laitoin tänään vielä Facebookin fuksikesäteologi-keskusteluryhmään pyynnön iltarukouksissa muistamisesta, ja sain sieltä ihania "totta kai!" ja "tietenkin!" -vastauksia. Toisaalta mitä kertoo minusta se, että saan vähän paineita siitäkin, että leirin puolesta on rukoiltu? "Nyt sen täytyy onnistua, koska mitä muuten se kertoo minusta tai meistä?" Voi huoh. En välillä tiedä, miten itsensä kanssa jaksaisi elää. 

Istun junan yläkerrassa ja ihastelen kaunista Suomea. Vähitellen alan ymmärtää, että on oikeasti kesä. Nytkin taivas näyttää ihan akvarellimaalaukselta. Junamatka on mennyt todella nopeasti, eikä matkaa oe jäljellä kuin pari tuntia enää. Sitten olenkin Savossa, josta palaan Helsinkiin jo parin viikon päästä tekemään tenttiä ja vähän lomailemaan. Tuskin ehtii tulla edes ikävä. Toivotaan, että ne pari viikkoa ovat hyviä viikkoja ja jännitän turhaan. Oikeastihan minä rakastan tätä työtä - ehkä se riittää. Ainakin aluksi. 

Salattu Jumala

Kirjoitan tätä tekstiä Suomen Lähetysseuran kurssikeskuksessa Päiväkummussa. Välttelen junalipun ostamista ja pakkaamista, vaikka aikaa lähtöön on enää kuutisen tuntia. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä haluan lähteä ja saada kaiken entiselle tolalle - välillä taas taistelen vastaan halua soittaa pomolle ja kertoa, etten tule töihin, vaan jään tänne koko kesäksi. (No okei, tiedän, ettei se ole mahdollista. Siksi en ole oikeasti harkinnut sitä.) 

Olen viettänyt täällä viikon voluna eli talkoohommissa. Sunnuntaina saavuin serkkuni yo-juhlista Tampereelle palaavan tätini kyydissä autioon Päiväkumpuun, jossa sain viettää puoli päivää ihan vain itseni kanssa. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta asenne ainakin oli se, että minä tulen tänne palvelemaan ja rakentamaan Jumalan valtakuntaa jollakin niin perusduunilla kuin vessojen siivouksella. Ajattelin saavani merkityksellisyyden tunnetta sillä, että minä todellakin teen täällä jotakin, joka on ihan tavallista mutta tarpeellista. 

Kuinka väärässä sitä taas ihminen saattoikaan olla. 

Tämä viikko on ollut hengellisesti... mullistava. Kirkkovuodessa viikolla juhlittiin Pyhää Kolminaisuutta ja teemana oli Salattu Jumala, eikä aihe varmaankaan olisi voinut olla sopivampi. Minulle Jumala on tällä viikolla paljastanut kasvoistaan jotakin, minkä olen aina ajatellut olevan minulle jotakin liian tuntematonta, vierasta tai suurta. Jotakin liian kaukaista sille arkailevalle, ikävöivälle ja hiljaiselle uskolle, joka on minulle niin kotoista ja omaa. Kuitenkin saadessani kohdata uuden puolen Jumalasta, en hypännyt nahoistani, vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut kauhuissani. Minussa oli tapahtunut jotakin salattua muutosta, josta en ole ollut edes tietoinen. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Jumala oikeasti tietää, mikä kullekin on parasta. (Jopa minulle, vaikka sitä onkin niin vaikea uskoa.) Täällä minua on palveltu ja minulle annettu - toivon, että olen kyennyt antamaan tälle paikalle ja ihmisille edes jotakin, vaikka vapaapäivieni määrä kaksinkertaistuikin sairastumisen takia kahdesta neljään.

Tasan kuusi vuotta sitten minut konfirmoitiin Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kaiken viime aikoina tapahtuneen valossa on mietityttänyt, minkälaista matkaa olen saanut kulkea sen jälkeen. Silloinkin olin kipeä ja kuumeessa, mutta muuten olen aika erilainen tyyppi ja elämäntilanne on muuttunut monin tavoin kuudessa vuodessa. Siitä huolimatta vierellä on yhä se sama, salattu Jumala. Aika mieletön juttu. 

(No niin, nyt alkaa se pakkaaminen ja junalipun hankkiminen. En tiedä, itkenkö vai enkö - eilen illalla vuodatin jo kyyneleitä Riihikirkossa, kun minut lähtösiunattiin. Tunsin itseni niiiin teiniksi.)