Erämaassa minä etsin

Jumala on ollut viime aikoina kovin hiljaa. Tai ehkä ei sittenkään. Ehkä minulle lauletaan koko ajan, mutta minulla ei ole korvia, tahtoa tai aikaa kuulla.

Olen löytänyt jumalanpalvelusyhteisön, jossa tuntuu hyvältä. Voin istua hymyillen kirkon penkissä ja kuunnella kauniita virsiä ja hyviä sanoja. Olen painanut silmäni kiinni ja kiittänyt ja ehkä vähän pyytänyt anteeksi, etten ollut tarpeeksi kärsivällinen odottamaan ja luottamaan, että ehkä minullekin löytyy vielä paikka.

Olen tavannut ja seurannut paljon ihmisiä, joista loistaa jokin ihmeellinen valo, jota ei loista minusta. Minulla on kauhea tarve olla jotakin jollekin, kun tunnen olevani ei-mitään ei-kenellekään. Olen katsonut ihmisiä alttarin ääressä ehtoollisella ja ihastellut, kuinka kauniita ja hyviä kristittyjä siinä onkaan polvistuneena ja niin keskittyneinä. Minä vain pohdin, miten voi olla, että minäkin saan olla tässä ja että minutkin on kutsuttu häävieraiden joukkoon, vaikken osaa olla yhtään niin hyvä.

Onko ihan normaalia, että kesken hartauden tarttuu johonkin sanaan ja ylianalysoi sitä eikä muista hartaudesta mitään muuta kuin oman analyysinsa? Saanko lukea hartaudessa rukouksen paperista, vaikka kaikilta muilta tuntuu onnistuvan ihan vain spontaani ääneen rukoilu? Miten voin tuntea kirkon ja perinteen ja sen kielen niin hyvin, vaikka se on alkanut tuntua täysin tuntemattomalta? Voiko näin vähäuskoisella edes olla mitään kutsumusta?

Jos en tunne itseäni enkä elämääni, miten voin tuntea Jumalaakaan?

(Ehkä mulla on pieni alemmuuskompleksi. Ja uskonkriisi. Ja stressi ja väsyttää.)