sunnuntai 30. elokuuta 2015

Soi virteni kiitosta Herran 2.0.

Kirjoitin tammikuussa postauksen lempivirsistäni, ja lupasin kirjoittaa postaukselle jatkoa. Se on jäänyt, mutta nyt - tättärää - on aika. Vaikkapa sunnuntain kunniaksi. 


Tämä valoisa virsi on tullut minulle tutuksi Lähetysseuran kautta. Olen tykästynyt tähän siinä määrin, että käytin tätä itsekin parissa vetämässäni hartaudessa työskennellessäni kesäteologina nuorten parissa. Tämä virsi on hyvin kaunis rukous ja jotenkin, no, elämänmakuinen. Etenkin neljäs säkeistö: "Kun ystävien seurassa viihdymme vapaahetkin, niin valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin. Käy vierellämme, näytä tie, maailma ettei harhaan vie, ja tahraa sieluamme." Tämä virsi on minulle nuoren ihmisen rukous. Kaunis melodia on tarttuva ja tuttu ja suosittu monessa muussakin virressä. 


Tämä on ollut minulle niitä tylsiä perusvirsiä, jotka on läpi kulutettu konfirmaatioissa ja nuorten messuissa kerta kerran perään. Kuitenkin virsi avautui minulle jotenkin uudella tavalla, kun olimme kesäkuussa ystävieni kanssa roadtripillä Pohjois-Karjalassa ja kiersimme Pielisjärven. Kävimme Paaterissa, jossa on kotikunnastani lähtöisin olevan Eva Ryynäsen (1915-2001) ateljee - ja jossa vierailua muuten suosittelen kaikille - ja itse tehty kirkko (kotipihalla, kyllä). Viihdyimme pienessä, tunnelmallisesssa, hirrestä ja lasista rakennetussa kirkossa suhteellisen pitkään - ainakin verrattuna muihin turisteihin. Ystäväni Sini alkoi laulamaan ulkomuistista tätä kyseistä virttä, johon me muut yhdyimme myös. Hauskaa ja puhuttelevaa oli, että silloin kun toinen ei muistanut enää sanoja, toinen jatkoi. Ilman kaikkien panosta virttä ei olisi voitu laulaa loppuun - ainakaan yhtä jouhevasti ja tunnelmaa rikkomatta. Sekä tämä havainto että virren sanat herättelivät keskustelun siitä, kuinka usko ei ole vain yksityistä vaan myös yhteistä, ja yhteinen usko ja Kristus kantaa silloin, kun oma usko ei kestä. 



3) Oi, Pyhä Henki (virsi 446)

Kaverini sanoo tätä "kiinalaisvirreksi" (ilman mitään rasistista ja kielteistä sävyä), vaikka kyseessä on saksalainen virsi 1500-luvulta. Tämä oli virtenä eräässä huhtikuisessa Lähetyskirkon messussa, jossa olimme tekemässä musaa, ja kaverini sovitus tähän tosiaan toi mieleen kiinalaisen kansanmusiikin. Kuvani Pyhästä Hengestä on ollut etäinen ja hän on jäänyt minulle jotenkin kaukaisimmaksi Jumalan kolmesta persoonasta - mikä ei tosin taida olla luterilaisessa kirkossa mikään ihme. Tämä virsi on kuitenkin valtavan kaunis kuvaus Pyhästä Hengestä ja hänen toiminnastaan. Käytin tätä virttä kesällä yhdessä päivärippikoulun leirijumalanpalveluksista, ja tuntui, että rippikoululaiset saattoivat ymmärtää Pyhän Henkeä ja Pyhän Hengen tehtäviä hiukkasen paremmin. Älkäämme siis vähätelkö virsien ja laulujen voimaa. Valitettavasti tämä virsi on niin tuntematon, ettei linkkiä kuunneltavaksi löytynyt. 

Virsimeemit on rakkautta. Kuudes säkeistö antaa anteeksi jopa muiden säkeistöjen hassut riimittelyt. 



Tämä on paitsi suosikkiehtoollisvirteni, myös ehdoton suosikkivirteni - vaikka kaikki sanat eivät ihan 5/5 toimikaan (ks. yllä oleva kuva ja 225:3). Jokin tässä vain vetoaa minuun valtavasti, ehkäpä jälleen kerran körttiin minussa. Erityisesti kuudes säkeistö kuvaa jollakin tavalla sitä, miten aralla mielellä ehtoolliselle käyn (tai ainakin pitäisi käydä) ja myös ihmisen ja Jumalan suhdetta. Ihminen ei voi tehdä Jumalan edessä mitään, mikä olisi Jumalalle aidosti mieluista, ilman, että Jumala häntä siinä auttaa. Mikään ei ole ansaittua - ei usko, ei pelastus, ei saapuminen armonpöytään - vaan kaikki on suurta lahjaa. Saastaiselle ja tahraiselle, siis minulle. Ja meille kaikille. 


Körttivirsi 1700-luvun lopusta. Tämä virsi on minulle todella tärkeä, rohkaiseva ja nopeasti rakkaaksi muodostunut. Sain sen rohkaisuksi varmaan tähän astisen urani vaikeimmassa työtilanteessa, enkä olisi varmaankaan parempaa rohkaisua voinut siinä tilanteessa saada. Muistan vieläkin, mikä tunne oli, kun luin virttä Iisaaressa oman huoneeni pöydän ääressä, hengähdin liikutuksesta ja syke laski; jonkinlainen rauha laskeutui päälle. Tämän veisaamisen jälkeen on tosiaan olo, että on veisannut - kahdeksan säkeistöä niin painavaa asiaa, että pieni pää on melko mykkänä kaiken edessä. 


Niin kuin varmasti moni muukin, opin tuntemaan tämän virren Titanic-hymninä. Mummo opetti tämän virren ja sen tarinan minulle, kun en ollut kovinkaan vanha. Tämä kaunis ja lohduttava virsi on monelle rakas ja tuttu, ja tarina Titanicin loppuun asti soittavasta orkesterista ja tästä virrestä - oli se totta tai ei - on koskettava. Nolottaa tunnustaa, mutta kun haluan angstata ja nyyhkyttää, katson YouTubesta Titanic-elokuvan (kyllä, sen Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin tähdittämän) kohtauksen, jossa orkesteri soittaa täyden kaaoksen, hädän ja kauhun keskellä tämän virren. Jollakin hullulla tavalla se kertoo minulle myös kristittyjen tehtävästä ja kirkon roolista tässä maailmassa. Jatkaa sanoman viestittämistä kaiken kaaoksen, kuoleman ja pimeyden keskellä, vaikka se tuntuisi kuinka epätoivoiselta ja tarkoituksettomalta tahansa.  

Jospa näin mauton gif vähän keventäisi tunnelmaa. 



Tämäkin on körttivirsi, yllätys yllätys. En ole itse körttisuvusta tai -perheestä, mutta olen usein kuullut, että körttiläisen perinteen parissa on ollut melko yleistä kuulla tämä äidin laulamana lapsilleen eräänlaisena iltarukouksena tai -virtenä. Jos minulla olisi joskus lapsia, haluaisin tehdä ehkä saman. Tämä virsi antaa Jumalasta melko äidillisen kuvan turvallisine siipineen. Muistutusta siitä, että Jumalaa voi kuvata moninaisin tavoin ja silti hän on paljon enemmän kuin kuvaukset hänestä. Ja että hän pitää huolta, pienimmistäkin meistä. 


Ehkä nostalgisin jouluvirsi, jonka tiedän. Se on aika paljon. Tätä virttä laulaessa voi melkein kuulla menneiden sukupolvien kaiut ja näkymättömän seurakunnan kuorossa mukana. Muistuttaa minua siitä, että maanpäällinen elämä ja tämä Jumalan luoma maailma on tosiaan kaunis, ainakin kun valona matkalla on maailman paras sanoma. 


Yksi kirkkovuoden puhuttelevimpia hetkiä on se, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa tämän virren ja pappi riisuu samalla alttarin. Viime keväänä tästä virrestä ilmestyi Valomerkin ja Kirkon mediasäätiön tuottama huikean hieno versio ja video, joka tosiaan pysäytti minut viettämään hiljaista viikkoa, vaikka kaikki valmistautuminen pääsiäiseen oli tuntunut jäävän koulukiireiden jalkoihin. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. Jumala ei kulkenut helpointa mahdollista polkua, vaikka hänellä olisi ollut siihen kaikki valta, oikeus ja mahdollisuus. Jumala ei myöskään lupaa meille helpointa mahdollista tietä - ei edes meille kristityille, vaikka jotkut kristityt niin väittävätkin - vaan päinvastoin. Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. 




Körttivirsi (sanoiko joku, että "taas"?), jonka minä opin tuntemaan nimellä Paavon virsi. Tarina kertoo, että sotilaat veisasivat tätä virttä rintamalla pysyäkseen lämpimänä ja järjissään. Erittäin hyvä, erittäin koskettava ja puhutteleva. Ihan täydellinen virsi monin tavoin: tästä maistaa sekä maallisen että taivaallisen elämän läsnäolon. Suot suuriakin suruja, oi Herra, minun maistaa. Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Aamen. 

Tuntuu, että tämä vaatii vielä kolmannenkin osan. Kolme tuntuu hyvältä määrältä - tarkoitushan ei ole luetella kaikki virsikirjan virsiä tähän. Kolme saa riittää. Kolme on hyvä. 

Jos reissu on sujunut suunnitelmieni mukaan ja paluumatkakin ilman kommelluksia, palaan tänä iltana Taizésta ja saavun melko myöhään Helsinki-Vantaalle ja uuteen kämppään! Tai no, kämppä ei ole uusi, mutta huone on. Kiitos vain äiti ja isä, ootte te vaan huippuja, kun hoidatte kotoa monta vuotta sitten muuttaneen tyttärenne muutonkin sillä aikaa, kun tytär vain seikkailee maailmalla. 

Siunattua pyhää itse kullekin ja jokaiselle säädylle.  

Kuvia lainattu täältä ja täältä

torstai 27. elokuuta 2015

Kiitän aina kun muistan teitä

Tätä postausta olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan. Olen saanut viettää hienon kesän, jonka varjopuoli oli se, että tutut ja rakkaat ihmiset olivat levittäytyneinä ympäri maata. Ikävä on nyt aika kova, ja  ajattelin, että on aika kirjoittaa tämä. Miksi? Koska ystäviä ei voi oikeasti koskaan kehua liikaa, ja haluan hehkuttaa, kuinka huikeita tyyppejä olen saanut elämääni. Vaikka tämä olisikin vähän noloa. Orientoivasta viikosta on likipitäen vuosi, ja toivoisin, että olisin vuosi sitten luottanut vähän enemmän siihen, että minäkin löydän elämääni turvaverkon. Ehkä tämä tuo myös toivoa niille vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneille ja opintonsa aloittaneille siitä, ettei yksinäisyys ole välttämättä mikään lopullinen tila. 

Kun tulin Helsinkiin ja teologiseen tiedekuntaan, ajattelin olevani jotenkin outo, ihan erilainen kuin kaikki muut. Jälkiviisaana voisin todeta, että imartelin turhan itseäni. Luin vähän aikaa sitten vanhaa Kyyhkysen numeroa, jossa keskivertoteologin prototyyppi kuvaillaan näin: alle 30-vuotias, liberaali kristitty nainen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa päämäärätietoisesti ja pääaineenaan systemaattinen teologia. Hän luokittelee itsensä (tyyliltään) boheemiksi porvariksi ja äänestää Vihreitä. Ja millä tavalla minä olen outo ja erilainen? Tämä juuri kuvaili MINUT! (Okei, systis on vain vaihtoehto pääaineeksi. Enkä tiedä, onko tapani opiskella kovin päämäärätietoinen. Riittääkö pappiskutsumus päämäärätietoisuudeksi?)

Joka tapauksessa, alkuun koin aika suurta kriisiä siitä, kuinka samanmielisiä tyyppejä ei tunnu samalta vuosikurssilta oikein löytyvän. Olin kuitenkin löytänyt ihanan ihmisen kaveriksi jo orientoivalla viikolla, kun työkaveri kesältä oli esitellyt meidät toisillemme. Tämä ihminen toi minulle ensimmäisen kokemuksen minulle siitä, miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka on sellainen konservatiivikristitty. HUI KAUHISTUS. (Joo, tää oli nyt sitä sarkasmia. Ja vähän kettuilua sille vuotta nuoremmalle Annelle.) Tämä ihminen on opettanut minulle melko paljon elämästä ja ystävyydestä tässä vuoden aikana, ja on yksi niistä, joista kiitän ja joita nyt kiitän. Kiitos V. Olet upea, viisas ja määrätietoinen.

No, eräänä syksyisenä päivänä astuin ratikkaan Mäkelänrinteeltä ja huomasin pitkänhuiskean, tutun näköisen tytön istuvan kohdassa, jonka vastapäinen penkki oli vapaa. Tunnistimme toisemme ja juttelimme muutaman sanan. En muista, mitä tarkalleen ajattelin ja mitä me juteltiin: ehkä kysyin Asutko sä tässä lähellä? ja Millä linjalla opiskelet? Tämän saman tytön kanssa olimme myös filosofian ja etiikan pienryhmässä, jossa oli monta muutakin nykyään rakasta. Ne samat nykyään rakkaat löytyivät myös samoilta kreikan luennoilta. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, miten meitä on johdatettu. Kerran keskusteltuamme kotimatkalla tajusin, että tämä tyttöhän ajattelee monista asioista ihan niin kuin minä - molemmat ollaan feministejä, vihreitä ituhippejä ja muutenkin ihan täysin sopimattomia papeiksi. (... ja jos kehtaatkin lisätä tuon sanan eteen sen nelikirjaimisen sukupuolimääritteen, murisemme.)

Niin, tämä sama ratikkatyttö on se, joka tätäkin blogia kanssani kirjoittaa. Kiitos Iiris.

Kaikki oli aluksi outoa ja tuntematonta ja ainoat valmennuskurssilta tutut fuksikaverit erkaantuivat eri tutorryhmien myötä. Kuitenkin erään ihmisen kanssa olin tekemisissä jo puolta vuotta ennen opintojen alkua, vaikka koskaan emme olleet toisiamme tavanneetkaan. Helmikuussa 2014 äitini totesi ollessaan luonani yökylässä, että hän on löytänyt jonkin blogin, jota kirjoittaa vähän minua nuorempi, myös teologian opinnoista haaveileva tyttö. Minä silmäilin blogia vähän silloin, mutta palasin vasta myöhemmin lukemaan blogia kunnolla ja kommentoimaan. Sattuman (?) kautta löysin tämän saman tytön myös toiselta nettifoorumilta, kun tunnistin hänet - kuinka monta teologiballeriinaa Suomessa voi olla? Pääsimme molemmat teologiseen ja minä lähetin facebook-kaveripyynnön heinäkuussa pienen googlettamisen ja kyylämisen jälkeen. (Halutessani en ole yhtään pelottava tai mitään.) Orientoivan viikon alkaessa vilkuttelimme toisillemme juhlasalin toiselta puolelta ja  juttelimme Olkkarissa ja tervehdimme erästä Iidaa, jonka blogia olimme molemmat lukeneet ennen Helsinkiin muuttamista. Tämä sama teologiballeriina johdatettiin siihen filosofian ja etiikan pienryhmään, samaan eksegetiikan ryhmään ja kreikan luennoille. Ekalla kreikan luennolla luimme Johanneksen evankeliumia kahdestaan ääneen ja nauroimme toistemme (ja omille) ääntämysvirheille. Oltiin yhdessä kirkon päivässä, jossa suunniteltiin syyshäät ja naurettiin paljon yhdessä ratikkatytön kanssa. (Muun muassa arpajaisrangaistuksille.) Ollaan puhuttu paljon uskosta, kirkosta ja jumalanpalveluksista, erilaisista jumalakuvista ja siitä, mikä on omaa ja mikä yhteistä. Aktiivisesta ja välillä hiljaisesta Jumalasta. Olen oppinut paljon. (Kiitos E.)

Pienryhmistä ja kreikan luennoilta löytyi myös yksi tyttö, joka on vaikuttanut aika paljon siihen, millä tavoin olen alkanut itsestäni pikkuhiljaa ajatella ja mitä ajattelen myös ystävyydestä. En ole tainnut koskaan kertoa tätä, mutta kun tapasin tämän tytön, ensivaikutelma oli aika pelottava. Tyttö oli hirvittävän fiksu ja viisas, jotenkin paljon kypsempi ja älykkäämpi. Nyt melkein naurattaa, kuinka kylmältä ja etäiseltä tuntunut tyyppi on voinut paljastua niin lämpimäksi, rakastavaksi ja lempeäksi. Tästä ihmisestä on tullut minulle todella tärkeä, ja hän on jaksanut kuunnella ainaista kriiseilyä ja pohdintaani, joka ei ihan heti lopu. Toivon, että minä olen osannut antaa hänelle edes palan siitä, mitä hän on antanut minulle. Rakkautta on saunaillat ja yhteiset messuhetket ja jaetut taakat. Kiitos S.



Samanmielisiä siis löytyi. Erityisen hyvä esimerkki samanmielisistä ystävistä on yksi supernainen, johon sain tutustua uuden ystäväporukan löytymisen myötä. Facebookin "Kuka on sielunkumppanisi?" tai "Kuka olisi täydellinen kämppiksesi?"-testeissä tämä ihana tyyppi löytyy aina tuloksista ja mietin, voikohan kuitenkin olla, etteivät testit olekaan niin leikkimielisiä kuin oletan. Mietin, miten voin olla ansainnut elämääni tämän kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti lempeitä ja epäitsekkäitä ja joiden rinnalla tunnen itseni usein likasaaviksi. Kiitos C, että olet. 

Teologiballeriinan rinnalla elämääni saapui myös yksi tyyppi, jonka etu- ja sukunimen sekoitin niin monta kertaa, että se nolottaa vieläkin (älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti en ole ainoa). Lusmuilevat luonteemme ovat hakeneet tukea toisistaan kylmässä yliopistomaailmassa - en kylläkään tiedä, onko se hyvä vai huono asia - ja tämän naisen toimesta puhelimessani on vieläkin hieman... no, erityisiä kuvia boheemisitseiltä. Tätä tyyppiä on kiittäminen myös siitä, että omasta violetista teologien laulukirjastani löytyy kauniita piirroksia minun ja körttiläisyyden kivuliaasta suhteesta. Onnea ovat olleet vihkokeskustelut kreikan luennoilla, karppaajan epäpyhä kolminaisuus ja  jaetut viinipullot. Kaunis paimen ja haljenneet kahvilautaset. Kiitos T. 

Harvojen ihmisten kanssa voi nauraa, itkeä, puhua epäröimättä Jumalasta, kirkosta ja uskosta, jakaa saman kutsumuksen, sanoa ääneen nolojakin juttuja, valittaa opiskeluista ja mennä jatkoille jumalanpalvelukseen. Tai jumalanpalveluksesta jatkoille. Sanoa ääneen sellaista, jonka ajattelee kiinnostavan ei-ketään, mutta silti salaa luottaa, että joo, tuota toista kyllä kiinnostaa. Ja te, joita en ehkä maininnut: olette tärkeitä myös. Fil. 1:3-4.


tiistai 25. elokuuta 2015

Heilaton helluntai, kesä, syksy, elämä

Tämä on varmasti yksi henkilökohtaisimmista aiheista, joista tulen ikinä omalla nimelläni kirjoittamaan. Tuntuu turvalliselta julkaista tämä ajastettuna postauksena, kun olen satojen kilometrien päässä tuttujen ihmisten vaikutuspiiristä. (Okei, ei mua ehkä niin paljon pelota. Vähän vain.) Toivon, ettei tämä aiheuta lukijoissa vaivaantumista saati sääliä, sillä se ei ole missään nimessä tarkoitus. Tämä ei ole myöskään henkilökohtainen hyökkäys ketään kohtaan. Toivottavaa kuitenkin on, että tämä herättäisi keskustelua. :) 

Sanotaan se nyt suoraan: olen 21-vuotias, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Enkä tule todennäköisesti koskaan olemaan.

(Kuulen nyt mielessäni ehkä hieman hyväntahtoisesti naureskelevat reaktiot siitä, kuinka olen vielä niin valtavan nuori, ei tuossa iässä voi vielä sanoa mitään ja vielähän sinäkin ehdit. Toivoisin, että kuitenkin lukisitte, mitä minulla on aiheesta sanottavana.)

Olen mielestäsi nuori tai en, koen kuitenkin itse olevani verrannollisesti vanha, myöhässä ja epänormaali. Enemmistö ikätovereistani on aloittanut seurustelun kahdesta kahdeksaan vuotta sitten ja koko tuon ajan minä olen ollut yksin. Aluksi se ei kamalasti haitannut, sitten pienen pettymyksen nieli ja ehkä lohdutti itseään niillä iänikuisilla argumenteilla siitä, kuinka täysi-ikäisenä ja korkeakoulussa vielä ehtii. Lopulta yksin elämiseen tottui. Muutin vasta kaksi ja puoli vuotta sitten kotoa omilleni ja yksin elämiseen on jo niin tottunut, ettei elinpiirinsä osaa edes kuvitella ketään. Siellä ei ole vain tilaa. Ja se on ihan ok. En osaa kuvitellakaan, miltä tilanne tuntuu muutaman vuoden päästä, kun yksin elämistä on takana vuosikausia.

Mikä tässä sitten on ongelma? Vastaus on yksinkertainen mutta kipeä: häpeä.

Koko yhteiskuntaan on sisäänrakennettu oletus siitä, kuinka jokainen ihminen pariutuu. Sanotaan, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö – minun näkökulmastani tämän yhteiskunnan perusyksikkö on parisuhde. Lapsien hankkiminen ei ole enää nykyaikana automaattinen oletus, mutta parisuhde on. Kuka ei nyt parisuhdetta haluaisi? Sitähän jokainen etsii. Lehtien sivuilla, televisiossa, netissä, somessa, älypuhelimien applikaatioissa. Kun olen käynyt reissuilla kotiseudullani, puolituttujen ja entisten koulukavereiden ensimmäinen – ja ainoa – aidosti kiinnostunut kysymys on: ”No, onko sieltä Hesasta löytynyt miestä?” Kuvaavaa on, että minun piti kesätöissä valehdella rippikoululaisille, että olen parisuhteessa. (En ole asiasta mitenkään ylpeä.)

Naiivi oletus on, että jokaiselle ihmiselle on joku. Tai jos ei ole, ihmisen on oltava jotenkin outo, säälittävä tai syrjäytynyt. Miksi kukaan normaali, järkevä ja sosiaalinen ihminen joutuisi olemaan yksin? Tai valitsisi sen?

Yksi syy on nykyinen käsitys rakkaudesta. Siis se, mikä siitä on jäljellä. Meille luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, Se Oikea ja elo happily ever after. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuvottavaa? Ei kaikille ole kumppania, syystä tai toisesta - ei, vaikka jotkut sitä koko elämänsä ajan kaipaavat. Elämä ei ole mikään karkkikauppa tai Tinder. Minä kaipaan vanhan ajan rakkautta - sitä, jossa sitoudutaan toiseen ja kun huuma loppuu, opetellaan rakastamaan. En todellakaan kaipaa tilannetta, jossa pelataan ja leikitään omilla ja toisen tunteilla. Juuri sitä nykyinen parisuhdemalli kuitenkin tuntuu olevan: peliä. Minusta ei ole tarjoamaan siinä pelissä "vastustajalle" yhtikäs mitään. (Kertoo jotakin parisuhdemaailman kieroutuneisuudesta, jos parisuhteen - tai säädön - toista osapuolta pidetään vastustajana.) Jos joskus rakastun, haluan kumppanuuden olevan rujoa ja rosoista, elämänmakuista, uskollisuutta ja luottamusta vaikeuksienkin keskellä, yhdessä kulkemista, mutta ennen kaikkea totta. En tahdo kulisseihin maalattua kuvaa helposta arjesta ja täydellisestä seksielämästä, kun samaan aikaan takaraivossa vilkkuu pelko, milloin toinen kyllästyy ja kertoo pelin olevan pelattu.  Mutta ehkäpä tämä on liikaa vaadittu, sillä kuvailemani kumppanuus vaatii pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, mitä on vaikea löytää kenestäkään kaikkimullehetinyt-aikakaudella. Myös minusta itsestäni. On helppoa mennä Tinderiin kuin karkkikauppaan ja palata sinne sitten, kun nukkekoti alkaa maistua puulta skumpan ja vaahtokarkkien sijasta. 

Kun olen puhunut aiheesta ystävilleni (joista enemmistö on varattuja, tietysti) reaktio on ollut usein kuvatunkaltainen: mutta sähän olet niin vaimomatskua, en osaa kuvitella sua yksin, sitä paitsi sä oot niin äidillinen tyyppi – kyllä sä vielä perheen perustat. Hyvää tarkoittavat kommentit onnistuvat myös täysin tietämättään loukkaamaan, kun rivien välistä kuultaa asenne, että parisuhteettomuuden valitseva (tai siihen ajautuva) ihminen on jotenkin outo, pelkuri tai kummallinen. Säälittävä. Onko ihme, jos tässä alkaa oikeasti tuntea itsensä jotenkin kakkosluokan kansalaiseksi?

Toivoisin, ettei kukaan painostaisi minua yhtään enempää niillä oletuksilla, joita koko yhteiskunta, media ja jopa kirkko jo ylläpitävät. En vain jaksa kohdata niitä enää. Minulle yksin eläminen on ihan potentiaalinen vaihtoehto, vaikkei tässä asiassa voi – tai ole järkeä – tehdä mitään pysyviä, lukkoonlyötyjä ratkaisuja. Toivoisin, että oman polkunsa löytämiseen, itsensä likoon laittamiseen ja ihmisenä kasvamiseen suhtauduttaisiin edes silloin tällöin samalla antaumuksella ja asenteella kuin parisuhteen etsimiseen – ja käsitettäisiin, ettei onni ole riippuvainen siviilisäädystä. Ehkä silloin en kohtaisi kristittyjenkään piirissä niin outoja reaktioita kertoessani, että haluan palvella ensisijaisesti kirkkoa, seurakuntaa ja Kristusta, ja ettei minulla silloin jäisi perheen palvelemiseen enää tilaa, aikaa ja voimavaroja.

Päätöksen pohtiminen on jo tarpeeksi kipeää ilman painostusta ja oudoksuvia reaktioita, sillä tiedän kyllä, mistä samalla luopuisin.

(Olisipa luterilaisessa kirkossa luostarilaitos.) 

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Pyhä, pyhä, pyhä

Milloin sinä viimeksi kohtasit jotakin pyhää? Mikä on sinulle pyhää - jotakin luovuttamatonta, jota ilman elämä ei tuntuisi samalta, koska jotakin katoaisi? Listasin pyhäpäivän kunniaksi hetkiä ja asioita, jolloin olen saanut kokea pyhää sekä kosketuksia ja aavistuksia taivaan todellisuudesta. 

1) Puhtaina soivat, a capellana lauletut stemmat.  
2) Myötätuntoinen katse oikealla hetkellä.
3) Ystävän halaus.
4) Tuntemattoman kanssa jaettu hymy.
5) Mykistävä kirkkoarkkitehtuuri, jolloin mietin, ettei kukaan pysty luomaan tällaista ilman jonkun suuremman kosketusta.
6) Luonto.
7) Lämmin elokuun hämärtyvä ilta.
8) Lepo.
9) Iltainen hetki laiturilla istuen ja katsellen, kuinka kaikki on hiljaa kuin itseään suuremman edessä.
10) Itkun ja ahdistuksen keskellä yhtäkkiä päälle laskeutuva lohtu.



11) Radiossa soiva kappale, joka muistuttaa lapsuudesta ja herättää kiitollisuuden elämästä.
12) Jouluyö ja mysteerin tuntu, hämärä olohuone ja hiljaa soivat joululaulut.
13) Ehtoollisen asetussanat.
14) Leipä ja viini.
15) Polvistuminen alttarille. 




16) Se hetki, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa ilman säestystä virren 77 ja pappi riisuu alttarin.
17) Hiljainen hautausmaa, jossa loistaa kynttilämeri.
18) Syysaamu, jolloin ilmassa tuoksuu kirpeä, uusi ja tuttu, ja tiedän, ettei ensilumeen ole enää pitkään.  
19) Tunne johdatuksesta. 
20) Käsi toisen kädessä. 
21) Järjettömältä tuntuva varmuus (vaikka mitään ei ole vielä näköpiirissä).
22) Järjettömältä tuntuvan varmuuden muuttuminen todeksi. 
23) Hiljainen viikko, joka tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä. 
24) Tilanteeseen täydellisesti sopiva raamatunkohta.  
25) Juuri oikeat sanat juuri oikealla hetkellä. 


26) Rakkaus. 
27) Usko.
28) Toivo.  
29) Siioninvirsiseurat.
30) Jumalanpalvelus, joka kestää 1,5 tuntia, mutta tuntuu vartilta.  
31) Jumalanpalvelus, jonka ei tahdo koskaan loppuvan. 
32) Hiekkaristi arkun päällä.
33) Riparin viimeinen ilta (joskus). 
34) Kutsumus. 
35) Kun huonosti etukäteen suunnitellussa hartaudessa osaankin sanoa juuri oikeat sanat. (Pyhä Henki.)



36) Rauhallinen hetki saunassa.
37) Mielenmuutos kielteisestä myönteiseksi.
38) Ahdistuksen muuttuminen mielenrauhaksi. 
39) Vanhojen virsien veisaaminen ja oivaltaminen, että on Jumala, joka pysyy polvesta polveen samana.
40) Risti. Ihan missä tahansa, milloin tahansa. Merkki Jumalan rakkaudesta, joka kykenee muuttamaan epätoivon toivoksi, julman kidutuspaalun armon merkiksi ja kuoleman elämäksi.  



41) Kaipaus, jota mikään maallinen ei taltuta.   
42) Muistot äidin sylistä.
43) Muistot isän kantavista hartioista. 
44) Se hetki, kun joku kampaa hiukset hellästi, letittää tukan ja silittää. 
45) Joululaulujen laulaminen keskellä vuoden pimeintä aikaa ja miettiminen, että on sentään toivo ja valo.
46) Kauniit unet, jotka välähtelevät jostakin muusta kuin tästä ajasta. 
47) Ilo ja riemu sanattomasta ja salatusta. 
48) Kärsimys, jossa Jumala kantaa ja kärsii mukana. 
49) Olkapää, johon nojata. 
50) Ajatus tyhjästä haudasta. 
51) Synninpäästö.
52) Raamattu. 
53) Rukous. 
54) Iltavirsi.
55) Apu yllättävältä taholta. 
56) Kun ei enää jaksaisi, vilpittömät sanat: "Mitä kuuluu?"
57) Kun joku kertoo rukoilleensa puolestani.  
58) Hädän keskellä apu. 
59) Auringonlasku. 



60) Auringonnousu. 
61) Vuorovesi. 
62) Nauru. 
63) Kun eksyneenä löydän tutun ihmisen tai paikan. 
64) Armeliaat sanat. 
65) Kaupungin hälyn keskellä soivat kirkonkellot.  
66) Yhdessä vietetty ateria.  
67) Virsi 225:6. 
68) Illanvietto, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan. 
69) Musiikki. 
70) Kun tapaan uuden ihmisen, joka tuntuu heti tutulta. 



71) Anteeksiannon ateria, yhteyden ateria, muistoateria, pyhä ateria, alttarin sakramentti, ehtoollinen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 
72) Virsi 310. 
73) (Yleensä hetkellinen) tunne kristittyjen ykseydestä. 
74) Lähes täydellinen sävellys. 
75) Itku, joka vapauttaa. 
76) Metsä. 
77) Peilityyni järvi. 
78) Jonkin elämää suuremman elokuvan katsominen. 
79) Jonkin elämää suuremman kirjan lukeminen. 
80) Flow. 

81) Rukousvastaus. 
82) Ajaminen keskellä yötä ilman, että pelkää. 
83) Vanhan ystävän tapaaminen (")sattumalta(") ja molemminpuolinen riemu. 
84) Tähtitaivas. 
85) Yllättävä onnentunne. 
86) Oman armolahjansa löytäminen. 
87) Ruska. 
88) Kevään tuoksu. 
89) Kiitos. 
90) Anteeksipyyntö. 
91) Anteeksianto. 
92) Kun näkee jokaisessa vastaantulijassa Kristuksen kasvot. 
93) Kynttilänvalo, teehetki ja ystävä. 
94) Tasavertainen kohtaaminen. 
95) Erilaisuuden ymmärtäminen ja kunnioittaminen. 


96) Valo pimeyden keskellä.  
97) Hyvä ylistysbiisi. 
98) Ajatus näkymättömästä seurakunnasta. 
99) Hengen salpaava taideteos. 
100) Armo. 

Ajattelin alkuun, että teen kaksikymmentä kohtaa. Sitten päätin, että teen 50. 50 jälkeen tajusin, että synninpäästö puuttuu, joten on pakko tehdä sata. Vieläkin löytyisi lisää, mutta jätän sen seuraavaan kertaan. (En ehkä kuitenkaan ensi sunnuntaille.) Siunattua sunnuntaita, muistakaa käskyistä kolmas. 

(Vielä viikko Taizéssa. Minua voi olla edelleen todella vaikea tavoittaa, mutta yrittää saa. Ja muistaa.)

lauantai 22. elokuuta 2015

Pelosta, erilaisuudesta, radikalisoitumisesta

Viime aikoina seuratessani uutisia, on mielessä kaihertanut pelko. Tuntuu, että ilma on tiheänään vastakkainasettelua, vihaa ja väkivallan uhkaa. Väkivaltainen radikalisaatio on todellisuutta, joka ei koske pelkästään niitä joitakin, jotka tulevat tänne vieraan uskontonsa kanssa, näyttävät erilaisilta ja vievät työt ja naiset. Väkivaltainen radikalisaatio on totta myös kantaväestössä, ja se näkyy erään kansanedustajan kirjoituksissa, Jyväskylän tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa tuhansia kertoja jaetuissa päivityksissä, joissa ei puhuta totta ja uhataan unohtaa painaa jarrua, kun nähdään suojatiellä kävelevä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin me muut

On pelottavaa, kuinka läsnä muukalaisviha ja rasismi yhtäkkiä on tässä yhteiskunnassa. Samalla kun mietin näitä, kuulen radiossa uutisia naapurimaastamme ja Malmösta, jossa on jälleen kerran satutettu heitä, jotka ovat niitä, erilaisia, toisenlaisia. Mietin samalla omaa identiteettiäni ja kirkkoa, joka sentään on uskaltanut pitää järjen ääntä tässä asiassa. Eri asia, haluaako enää kukaan kuulla kirkon tai järjen ääntä. Mietin sitä, kuinka ajattelen jokaisen ihmisen olevan luotu, Jumalan kuva, Jumalalle rakas - etnisestä taustasta, uskonnosta tai alkuperästä huolimatta. Mietin, kuinka usein rukoilen, että Jumala tuhoaisi ne muukalaisvihaa kumpuavat ja rasistiset ajatukset minusta, sillä kyllä, minussakin niitä on. Mietin pikkuveljeäni, jolle sanoin kotona heinäkuussa katsellessamme uutisia, että jos huomaa itsessään samanlaisia ajatuksia kuin Olli Immosella tai uusnatseilla, pitää säikähtää. Pikkuveljeni totesi, että "on niillä hyviäkin ajatuksia." 

On varmasti. Mielipiteet eivät vain ole kovin hyviä. Kuitenkin samalla tässä keskustelussa on muistettava, että siellä (väärienkin) mielipiteiden takana on ihmisiä. Tämän julkisen keskustelun piirteenä ja vammana on ollut valtava kuilujen kaivaminen ja raja-aitojen rakentaminen, ja enemmistöllä tuntuu olevan valtava tarve tuomita ja tehdä selväksi, että minä en sentään ole yhtään rasisti, näettekö nyt, kuinka suvaitsevainen olen, kun osallistun sentään tähän Meillä on unelma -mielenilmaukseen ja kaikkea. Siellä radikalisoituneiden mielipiteidenkin takana on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat joidenkin perheenjäseniä ja puolisoja, jotka tuntevat rakkautta, surua, myötätuntoa ja häpeää. Ihan yleisinhimillisiä tunteita, niin kuin "me muutkin" ja joilla on myös niitä "hyviä ajatuksia" (tällä en viittaa niihin mielipiteisiin, jotka ovat olleet mediassa esillä ja jotka piilevät ehkä meillä jokaisella mielen syvimmissä ja pimeimmissä syövereissä). Minun pikkuveljeni on perussuomalainen, mutta silti sillä perussuomalaisella nuorella miehellä on saksalainen vaihto-oppilassisko, jota hän pitää perheenjäsenenään. Sillä samalla perussuomalaisella nuorella miehellä on maahanmuuttajia työkavereinaan, joita hän osaa kohdella arvostaen. Radikalisoitumista ei estä poterojen kaivaminen, kivien heitteleminen ja toiselle puolelle solvauksien huuteleminen. Kukaan ei parane niin, että häntä hakataan päähän nuijalla, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan. Voisin todeta, että sitä nuijaa heiluttelevat ovat sukua niille tyypeille, jotka hakkaavat muita päähän Raamatulla.

Kyllä, synti on saarnattava synniksi, ja minun mielestäni rasismi ja muukalaisviha on nimenomaan sitä. Syntiä. Kuitenkin sitä samaa on meissä kaikissa: asennoitumista toista kohtaan niin, että hän on jotenkin huonompi kuin minä, hän on erilainen ja siksi vaarallinen. Se ilmiö on kuvottava, mutta siihen syntiin eivät lankea vain perussuomalaiset, "roturealistit" ja uusnatsit, vaan me kaikki. En tiedä, mitä saman pöydän ääreen kokoontuminen aiheuttaisi. Lisää tuomitsemista ja tuhoa, vai kuitenkin näkökulmien avartumista ja toisen ymmärtämistä? Ehkä sellaista asennemuutosta, joka muuttaa tätä maata ja yhteiskuntaa niin, että jonakin päivänä jokainen voisi asua ja elää täällä pelkäämättä? 
Vaikka vastaantulija olisikin outo, erilainen ja tuntematon.




Taizéssa olen todennäköisesti saanut kohdata erilaisia ihmisiä, erinäköisiä ja -kokoisia, eri tavalla puhuvia ja ajattelevia, jotka kuitenkin kaikki ovat saman ruumiin jäseniä. Olen onnellinen siitä, että uskon Jumalaan, joka ei tee eroa ihmisten välillä ja joka katselee meitä kaikkia samoin, rakastavin silmin. Meillä on Jumala, jonka sanoma rakkaudesta ja armosta kuuluu kaikille, riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä, alkuperästä tai edes meidän sisällämme asuvista ennakkoluuloista ja vihasta.

torstai 20. elokuuta 2015

Uskosta ja Jumalan läsnäolosta

Minulle usko on pitkään ollut asia, joka jotenkin selittämättömästi kantaa ja kulkee vierellä. Asia, joka on päivittäin mielessä, jota analysoin paljon ja joka ei ole kauhean vahva. Olen joskus sanonutkin, että on kirjaimellisesti ihme, että Jumala on antanut näin heikkouskoiselle kutsumuksen pappeuteen. Kuitenkin silloin, kun luovutan - kun ajattelen, että antaa olla, mä mihinkään oikeasti usko - huomaankin, että yhä usko on. Lukuisia kertoja koettu kokemus kertoo minulle siitä, että usko ei ole minun omissa käsissäni ja minun itseni synnyttämää, vaan puhtaasti Pyhän Hengen työtä. 

Jumalan läsnäolokin on minulle melko suuri arvoitus. Minulle kristittynä eläminen ei ole yleensä mitenkään helppoa - upottavassa suossa tarpominen voisi olla ihan hyvä vertauskuva siitä, minkälaista uskovan arki minulle on. Se on kummallisten voimavarojen löytymistä, joissa ei ole mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se on vaikeaa ja raskasta, suuremman puoleen huutamista ja kaipaamista, ripustautumista johonkin sellaiseen toivoon, joka on melkein olematonta ja jota ei välttämättä edes juuri näe. Se on jonkin sellaisen etsimistä, josta on ehkä vain aavistus, ei mitään varmaa tietoa eikä selkeää näköhavaintoa viimeiseen 2000 vuoteen. Vakuuttumista siitä, että on jotakin, vaikka järki sanookin muuta - jotakin niin suurta, ettei minun järjelläni ole mitään tekemistä asian kanssa. Minun jumalakuvani on (tai oli) melko kaukainen, etäältä asioita seuraava hahmo, joka puuttuu tilanteeseen vasta sitten, kun on tosi kyseessä. Joka on kuitenkin lähellä särkyneitä, köyhiä ja heikkoja. Tuntee minut, mutta ei pahemmin puutu elämääni. 


No, muutama kuukausi sitten tapahtui jotakin, joka aiheutti melkoisen jumalakuvallisen murroksen. Jumala olikin yhtäkkiä läsnä ja lähellä, otti yhteyttä, mikä oli melko kauhistuttavaa. Siis itse Jumala, joka on suuri ja hyvä ja täydellinen ja pyhä, yhtäkkiä teki melko selväksi, että on kiinnostunut minun  elämästäni. Siis tästä elämästä, joka on rujoa ja raakaa, likaista, keskeneräistä ja kaikin puolin melko keskinkertaista. Turvallinen, jopa vähän deistinen jumalakuvani kääntyi nurinniskoin, kun Jumala paljastikin olevansa ihan läsnä. Aika hirvittävän kamalan kauhistuttavaa. Ja maailman ihaninta ja parasta samaan aikaan. Yhtäkkiä se tunneli tai erämaa, mitä Jumalan läsnäolottomuudeksikin voi kutsua, oli poissa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea sen, miltä tuntuu vilpitön ilo siitä, että on olemassa rakastava, välittävä, aktiivinen ja vaikuttava Jumala. Teki mieli ylistää, vaikka minähän olen tällainen Siionin virsiä veisaava körttiparka. 

Pessimistinä odotan, milloin tämä tunne menee ohi ja arki - siis se suossa rämpiminen - astuu takaisin kuvioihin. Kuitenkin luulen, että tämä ei ole pelkästään ollut ihana kokemus helposta ja iloisesta uskosta, vaan myös opettanut minua siitä, mitä ajatella Jumalan läsnäolottomuuden kokemuksesta. Tunne siitä, että Jumala on poissa, voi ollakin vahva merkki hänen läsnäolostaan. Se, että Jumala on poissa tai kääntänyt selkänsä, kuitenkin tarkoittaa, että on Jumala. Luin kesällä äiti Teresasta, joka vaikuttamistyönsä aikana koki vahvaa Jumalan poissaoloa, jopa hylkäämistä. Katoliset teologit ovat jälkikäteen tulkinneet, että äiti Teresan kokemus oli todellisuudessa rukousvastausta Jumalalta. Äiti Teresa oli pyytänyt (katoliseen tapaan) Jumalalta Kristuksen kärsimykseen samaistumista, ja jälkipolvien mukaan Jumala oli antanut hänelle samaistumiskokemuksen siitä hetkestä, kun kärsivä Kristus huutaa ristillä Jumalan puoleen: "Miksi minut hylkäsit?" Ehkä Jumala kasvattaa meitä, tuo myötätuntoa toisiamme ja uskossaan heikkoja kohtaan tai riisuu meistä turhat olettamukset hänestä erämaavaiheiden avulla. 

Sitä paitsi, minkälaista elävää uskoa on muuttumaton ja kyseenalaistamaton, epäilyksetön usko? Kuivia luita on ehkä hyvä joskus herätelläkin.

(Jos suunnitelmat pitävät, edessä on vielä kymmenen päivää Taizéssa. Jos iltarukouksessa on tilaa, minua saa muistaa.) 

tiistai 18. elokuuta 2015

Pikku-Joonan seikkailuja (eli kuinka pyytää "tapahtukoon sinun tahtosi")

Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin. 

Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista. 

Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa. 

En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se. 


Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse. 

Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun." 

lauantai 15. elokuuta 2015

Sielläkin sinä minua ohjaat

Lähden puolentoista vuorokauden päästä Taizéhen. (Ja juuri nyt tätä kirjoittaessani virnuilen leveästi. Taisin just tajuta, että olen oikeasti lähdössä reissuun.)



En ole oikein tajunnut koko kesänä, että olen oikeasti päättämässä kesääni tavalla, joka voi olla täydellisin lopetus ikinä tälle antoisalle, mullistavalle ja minua muuttaneelle kesälle. Olen tyynesti todennut, melkein asian unohtaneena ja siksi sivulauseessa, kesäsuunnitelmiani uteliaina kyseleville: "Ai niin, menen vielä elokuun lopussa Taizéhen." Pää ei ole ollut oikein kartalla, vaikka reissua suunnittelin jo tammikuussa ja lennot ostin toukokuussa. Korkeintaan päätään nostanut paniikki on ollut jonkinlainen muistutus siitä, että minun pitää laittaa herätys soimaan sunnuntaiaamuksi klo 4.30. 

Omaa jännitystään on tuottanut myös Savossa vallinnut flunssa-aalto, joka on kiusannut niin työkavereita kuin perheenjäseniä, muttei minua, vaikka vastustuskykyni on suorastaan hävettävän huono. Olen kuiskinut hiljaisia rukouksia yläkertaan, että flunssa ohittaisi minut ja säilyisin terveenä. Lisäksi syksyn lukujärjestyksen tekeminen ja lukuisat deadlinet ovat tehokkaasti täyttäneet kalenterini tämän viikon ajan. Lauantaina kirjoitan viimeiset luvatut tekstit, pyykkään ja pakkaan. Ja siivoan varmasti vähän huonetta, johon en enää reissun jälkeen palaa. Niin, muutan kolme metriä oikealle ja huone vaihtuu samalla muutaman neliön isompaan. Äiti ja isä tulevat Helsinkiin päivää ennen minua ja saavat tehdä rankimman ja enimmän työn. Rakkaat raukat. 


Reissu on nyt ensimmäistä kertaa ihka oikea seikkailu, sillä minulla ei ole oikein minkäänlaista varmuutta, miten päästä lentokentältä oikealle juna-asemalle ajoissa. Tai miten päästä Mâcon Lochésta itse Taizéhen? Paluumatka on vielä kuumottavampi, sillä juna lähtee sunnuntaiaamuna Pariisiin niin aikaisin, etteivät bussitkaan vielä kulje. Ilmeisesti minun on otettava superkallis taksi. Joka pitäisi ehkä tilata etukäteen. En ole tietenkään tehnyt sitä. Voisin todeta, että reissu käy melkein testistä, kuinka valtava on rukouksen (tai stressaamisen) voima, mutta mielessäni pyörii uhkaavana muistutuksena Matt. 4:7. 

Jännitystä helpottaa vähän, että vastassa määränpäässä on tuttuja. Kuitenkin jännittää sekin, etten oikeastaan tiedä, mitä odottaa. Joo, olen menossa luostariin. Mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea minun täytyy ottaa mukaan ja miten varautua? Olen kuullut paikasta niin paljon hyvää, että enemmän kuin odotan innoissani, pelkään, etten tykkääkään. Varsin tyypillistä minulle, joka aina haluan olla joukosta erottumaton ja samanlainen kuin muut. Kaiken lisäksi kaksi viikkoa ahdistavassa paikassa tuntuu ajatuksena... no, kamalalta. Kai täytyy vain luottaa, että olen kuitenkin kokemusta rikkaampi reilun kahden viikon päästä, oli kokemus minkälainen tahansa. Enkä lopulta voi mennä minnekään, minne Jumalan suojaava käsi ei yltäisi. 



Olisin kiitollinen, jos minut ja reissuni mainitaan rukouksessa. Ehkä silloin oma jännitys, stressi ja epävarmuus on toissijaista ja jaksaisin paremmin luottaa, että jokin monin verroin pyhempi kantaa. 

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Ai niin, koska olen vähän hassu ja hermoileva, tein kuusi (edit: seitsemän) ajastettua postausta seuraavalle kahdelle viikolle. Julkaisutahti on melkoinen verrattuna viimeisimpiin kuukausiin, mutta ehkä se on vain myönteinen juttu. Luvassa tajunnanvirtaa, pari listaa, PALJASTUKSIA (öööh?), tyypillistä valitusta ja murehtimista, hehkutusta (!) ja muistelua, tajunnanvirtaa ja lisää hehkutusta sekä runsaasti hengellissävytteistä henkilökohtaista avautumista. Sanoinko jo tajunnanvirtaa?  

maanantai 10. elokuuta 2015

Elokuun ajatuksia

Tänä kesänä on tapahtunut paljon ja jännää. Työt loppuivat sunnuntaina, ja olo oli samalla haikea että helpottunut. Valtaisan kiitollinen ainakin. 

Viimeisinä työpäivinä kuulin ihania sanoja, paljon palautetta. Aiempi kokemus kirkosta on ollut, ettei palautetta oikein anneta, ellei ole ihan pakko - eli silloinkin kyse on nootista.  Tämä kesä käänsi kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tärkeintä ei ole kuitenkaan ne kauniit sanat ja kehut. Tärkeämpää on oma kokemus siitä, kuinka minä tästä työstä nautin ja kuinka haluan olla kirkolla töissä. Oli ihanaa suunnitella jumiksia ja kirjoittaa saarnoja. Oli ihanaa kohdata ihmisiä, Kristuksen kuvia, erilaisia ruumiin jäseniä. Oli käsittämättömän ihanaa opettaa. Välillä kuitenkin pelottaa, että tämä kaikki johtuu siitä, että minä vain rakastan omaa ääntäni ja esillä olemista niin paljon. 

Siksi tärkeintä onkin se, mitä ei välttämättä heti ensisilmäyksellä näe. Tärkeintä on se, että Jumala on tehnyt työtään minun avullani ja mikä tärkeämpää, minusta huolimatta. Tänä kesänä olen saanut nähdä Jumalan toiminnan jotenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin kuin aiemmin. Olo on kuin rakastuneella. Jumala voi tulla keskeneräiseen ja kipeään, pimeyteen ja suruun, ahdistukseen ja niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa oma voima, viisaus tai rohkeus ei kanna. Kuinka arvokasta on, että Jumala tuleekin juuri sinne. Jumala on läsnä siellä, missä sielunhoitotilanne osoittautuu niin kinkkiseksi, ettei auta muu kuin kysyä apua puolitutulta papilta - ja kun vastaus on lempeä ja rohkaiseva, juuri tarvitun kaltainen. Jumala on siellä, missä soitetaan puheluja lastensuojeluun, missä väsyneenä itketään, mutta silti nukahdetaan ja saadaan nukkua hyvät yöunet. Jumala on siellä, missä liennytetään nuoren helvetin pelko ja siellä, missä tulehtunut ilmapiiri muuttuu lämpimäksi ja rakastavaksi. Siellä, missä epäilijää tuetaan, ahdistunutta lohdutetaan ja ikävöivää muistutetaan jälleennäkemisen toivosta. Siellä, missä kasvaa kutsu rakentaa seurakuntaa. 

Olen miettinyt paljon ennen tätä kesää, onko minusta tekemään tätä työtä. Onko minusta olemaan väline? Kysymykset tuskin mihinkään häviävät, mutta tämä kesä on toisaalta tuonut kokemuksen siitä, että minusta ehkä tosiaan on. Ohjaajakollega totesi viimeisen rippikoulun loppupuolella: "Anne, Jumala on antanut sinulle opettamisen ja evankeliumin julistamisen armolahjan." Minä en voinut edes kiittää, sillä kykenin vain hymyilemään. Mielessäni kävivät sen samaisen puolitutun papin sanat alkukesästä, jotka kehottivat miettimään vähemmän ja tekemään enemmän, "kun kutsu on kerran annettu." Ja niin minä olen ehkä onnistunut tänä kesänä tekemään. En omin voimin, tietenkään. Voima tulee täydeksi heikkoudessa, niin kuin isosviimeistelyssä saunakassiini toukokuussa kirjoitin. 

Matkustin viime yönä takaisin Helsinkiin. Tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä palata, vaikka tännehän minä pitkin kesää kaipasin. Mietin, miten voi olla, että olen onnistunut antamaan sydämestäni palasia ja jättämään niitä eri paikkoihin. Kotikotiin Savossa, Helsinkiin ja Päiväkumpuun ainakin. Voinko tuntea enää missään olevani kotona? Uskallanko lähteä vaikka kutsutaan, jos paloja jää matkan varrelle vielä enemmän? Jos jonakin päivänä tapaan jonkun, onko enää mitään, mitä antaa, kun palat ovat jo ympäri maailmaa? Näitä tässä mietin, kun Taizén-matka koittaa muutaman päivän päästä. Pelottaa ja jännittää monesta syystä - ei vähiten tästä.