Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, kuinka Jumala on usein ulkona meidän oletuksistamme. Pyhää kokee kyllä helpoiten siellä, missä on tuttua ja turvallista, mutta syvimmät pyhän kokemukset löytyvät (ainakin minun elämässäni) niistä tilanteista, joissa on sopiva tutun ja kummallisuuden tasapaino. Pyhän kokemukset ovat vaikuttavimpia ja syvimpiä silloin, kun Jumala ilmestyy meille yllättäen ja näyttää meille kasvoistaan jotakin uutta.
Jeesuksen toiminta alkaa kasteesta, jonka hän saa Johannes Kastajalta. Minusta on jotenkin hirvittävän puhuttelevaa, miten Johannesta ja Jeesuksen kastetta kuvataan. Johannes oli monella tavalla erilainen kuin Jeesus: Johannesta kutsutaan usein tienraivaajaksi - minulle Johannes näyttäytyy jotenkin ankarampana ja ehdottomampana kuin Jeesus. Tyyppinä, joka elää erämaassa ja syö joitakin outoja ötököitä. Johannes julisti, kuinka hänen jälkeensä tulee väkevämpi, jolta hän ei kelpaa edes riisumaan kenkiä jalasta. (Matt. 3:11.) Johannes saarnasi tulevasta pelastajasta tulikivenkatkuisesti, ja silloin saapuikin paikalle tuo odotettu pelastaja, joka on itse Jumala.
Ja pyysi Johannesta kastamaan hänet.
"Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!" Johanneksen päähän ajatus ei mahdu: tämä tyyppihän on itse Jumalan Poika - hänen pitäisi ilmestyä kaikessa kunniassa ja vallassa, ettei hänen kaltaisensa kelpaa edes riisumaan häneltä kenkiä. Kuitenkin tämä luvattu käyttäytyykin aivan eri tavalla: hän pyytää Johannekselta kastetta, eikä vaadi tältä mitään. On valtavan puhuttelevaa, että Jumala yllättää jopa tienraivaajansa. Silloin ei ole kai mitään ihmeellistä siinä, että Jumala yllättää meistä jokaisen.
Me kristityt olemme usein norminvartijoita. Mielestäni se on usein melko hassua, sillä usein niissä tilanteissa, minne Jumala ilmestyy, normit eivät täyty. Jumala syntyikin nuorelle äidille, jonka raskaus oli saanut alkunsa yllättäen ja hämärissä olosuhteissa - ja joka olisi pitänyt surmata aviorikoksesta, jos naisen kihlattu olisi toiminut normien mukaisesti ja noudattanut Mooseksen lakia. Jumala syntyi ihmiseksi siivottomassa tallissa, sillä mitään muuta majapaikkaa ei ollut. Kun Jeesus aloitti toimintansa, hän pyysikin kastetta, vaikka oletusten mukaisesti hänen olisi pitänyt kastaa muita. Kun Jumala toimii maailmassa, hän ei olekaan lähellä täydellisimpiä, menestyvimpiä ja kauneimpia, vaan kaikkein surkeimpia, köyhimpiä, särkyneimpiä. Häpeällisimpiä ja avuttomimpia. Jumala ilmestyy myös keskelle kaaosta ja kuolemaa, vaikka hänen olemukseensa ne eivät kuulukaan, ja usein näyttää kasvonsa kirkkaimmin juuri pahan ja pimeyden keskellä. Koska Jumala voi tulla keskelle keskeneräistä, vähäistä ja kaoottista, hän voi tulla myös meidän keskellemme.
Viime aikoina on ollut mielessä läsnä ajatus ristinkantamisesta. Olin pari viikkoa sitten valtavan inspiroivassa vapautuksen teologian opintopiirissä, jossa heräsi kysymys: kuka näyttäisi minulle oman ristini? Olen vakuuttunut siitä, että minun ristini on ymmärtää ja olla lähellä sitä, jonka kanssa minun ei ole helppoa olla. Jonka rakastaminen on minulle syystä tai toisesta vaikeinta. Minun ristini osoittava on juuri se, jonka rakastaminen minulle on kaikkein vaikeinta. Siinä ole mitään helppoa, mutta rakkaudessa harvoin on. Jumala ei kutsu meitä helppoon elämään.
Olen hurahtanut ekumeniaan, ja yksi syy on juuri se, että ekumenia kutsuu minua ymmärtämään niitä, joita on välillä vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä. Ei ole aina helppoa käsittää, että välillä toinen ihan eri tavalla ajatteleva on yhtä lailla kristitty kuin minäkin - onneksi olen alkanut oppia. Olin juuri Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston pyhiinvaellus- ja opintomatkalla Pietarissa, ja täysin odottamattani koin siellä paljon pyhää. Jumala ilmestyi keskelle outoa, käsittämätöntä ja yllättävää - keskelle meidän joukkoamme, johon kuului eri kirkkokuntiin kuuluvia, eri kulttuureissa kasvaneita, eri tavalla uskovia. Halatessani matkalla ollutta ortodoksista isää, hän totesi: "Kristus keskellämme". Niin Hän totisesti oli, vaikka minä en ollut sitä odottanutkaan.
