Älkää pelätkö

Jouluaamun saarna (Jes. 9:1-6, Hepr. 1:1-6 ja Luuk. 2:1-20)

Vietämme vuoden pimeintä aikaa. Muutama päivä sitten oli talvipäivän seisaus, joka tarkoittaa sitä, että päivä on sinä vuoden hetkenä kaikkein lyhyin. Yö oli voitolla, aurinko oli poissa – tai jos ei poissa, niin ainakin piilossa suurimman osan ajasta. Historiallisen tutkimuksen mukaan Jeesus ei ole oikeasti syntynyt joulukuussa, vaan varhaiset kristityt ovat alkaneet viettämään vapahtajansa syntymäjuhlaa monta sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen näin joulukuussa.  Jeesuksen lapsuudesta Raamatussa ei juurikaan kerrota. Minusta kuitenkin siinä on ihmeellistä viisautta, että joulun ajankohdaksi on sattunut juuri vuoden pimein aika. Vielä hetki sitten yö oli voitolla – vielä hetki sitten kaikki tuntui toivottomalta. Aivan kuin ympärillämme oleva pimeys ei koskaan katoaisi. Meidän on ehkä helppo samaistua Jesajan kirjan 9. luvun kohtaan, jossa kerrotaan pimeydessä vaeltavasta kansasta. Koko pitkän syksyn pimeys on lisääntynyt ja kiireet ja työtaakat ovat käyneet sitä kovemmiksi, mitä lähempänä joulua ja vuoden loppua ollaan. Ehkä joulun ja viimein koittavien vapaiden myötä voimme samaistua myös sanoihin: Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.

Syksyn aikana olemme kuulleet myös uutisia, jotka ovat synkistäneet mieltä. Käsittämättömältä tuntuva kärsimys ja paha, joka on ennen ollut vain jossakin kaukana, onkin yhtäkkiä koputtanut kotiovellemme. Pariisin terrori-iskut, Välimerellä traagisesti hukkuvat ihmiset, Syyrian tilanne, pakolaiskriisi, yhä vain jatkuva taantuma. Uutisten valossa maailma näyttäytyy pelottavana, kaoottisenakin. Juuri tämän syksyn tapahtumien jälkeen joulun sanoma tuntuu ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan – ehkä yhtä ajankohtaiselta kuin 2000 vuotta sitten. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa enkeli ilmoittaa keskellä pimeintä yötä paimenille ilosanoman, jonka mukaan pitkään odotettu ja kaivattu vapahtaja on syntynyt. Paimenet saivat kuulla ilouutisen keskellä yötä, jolloin taakat ja pelot painoivat ehkä eniten. Enkeli sanoo kuitenkin viestiä tuodessaan jotakin, mikä on osoitettu myös meille keskellä vaikeita aikoja: ”Älkää pelätkö.” Jumala on viimein täyttänyt lupauksensa ja paljastaa kasvonsa ja olemuksensa tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa: pieneksi viattomaksi lapseksi syntynyt Jumala löytyy kapaloituna seimessä, eläinten syöttökaukalosta. Kaikesta huolimatta lapsi ei ole pelkkä köyhän galilealaisen kihlaparin esikoinen, vaan Jesajan kirjan sanoin Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Tai Heprealaiskirjeen sanoin: Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.

Ihmiseksi syntymällä Jumala todistaa, että hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme. Eikä pelkästään kiinnostunut, vaan rakastaa meitä. Jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka taivallinen sotajoukko lauloi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” 2000 vuotta sitten Jumala saapui tuomaan rauhan ja astui osaksi ihmiskunnan konkreettista historiaa – vaikka meidän historiamme onkin pelottava ja kaoottinen, täynnä kärsimystä ja kuolemaa. Jo koulun historian tunneilla olemme nähneet, kuinka ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana kyllä osannut hoitaa asiansa varsin huonolle tolalle – ja uutisia tämän syksyn aikana katsellessamme olemme voineet nähdä, kuinka osaamme sen yhä. Itse emme pysty saattamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi – me tarvitsemme siihen apua. Ja siksi Jumala on tullut yhdeksi meistä. Jumala paljastaa jotakin ihmeellistä itsestään myös siinä: Jumala ei sormia napsauttamalla hävitä pahaa maailmasta, vaan hän toimiikin hiljaisena ja nöyränä rauhanruhtinaana, joka syntyy pieneksi lapseksi ja kutsuu meitä työtovereikseen. Kuinka valtavastikaan sellaisen Jumalan täytyy meitä kunnioittaa, joka tuntee täydellisesti meidän heikkoutemme, vajavaisuutemme ja kykymme tehdä pahaa, mutta yhä kutsuu meitä luokseen? Tuo Jumala on valmis nöyrtymään koko maailmankaikkeuden luojasta ja ylläpitäjästä yhdeksi meistä ja riisuutumaan kaikesta hänelle kuuluvasta vallasta ja kunniasta, jotta me voisimme elää yhteydessä häneen ja ihmisen ja Jumalan rikkinäinen suhde voisi korjaantua.

Lopulta koittaa aika, jolloin Jumalan sanan lupaukset käyvät toteen täydellisinä ja hänen hyvyytensä ja oikeudenmukaisuutensa saa voiton. Jesajan kirjassa luvataan: Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Luottaessamme siihen, että kaikki maailmamme pimeys, kaaos ja kuolema ei saa viimeistä sanaa, vaan katoaa joskus, ei meidän tarvitse pelätä. Joulussa on kyse siitä. Vaikka maailma ympäriltämme muuttuisi tai kaatuisi, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Meille on annettu rauha, joka on tätä elämää ja maailmaa suurempi. Rauhantuojamme on seimeen syntynyt Jumalan poika, Jeesus.

Saapuessaan Betlehemiin paimenet saavat huomata, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli luvattu. Mekin saamme lopulta huomata, kuinka Jumalan lupaukset eivät raukea tyhjiin. Jumala on luvannut olla meidän kanssamme ja tuoda meille rauhan. Jumala on luvannut, ettei kaikesta ympäröivästä kaaoksesta ja pimeydestä huolimatta meidän tarvitse pelätä. Jumala on luvannut, että hyvä voittaa. Että pimeys kuihtuu ja kuoleman varjon maassa elävälle kansalle loistaa vielä kirkkaus.    

Kaikille särkyneille

Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki. 

On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä. 

Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen

menestyksen ja pinnallisen kauneuden.

Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön. 

Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa

Blogimme täyttää kohta vuoden. Mietin, mitä tässä vuoden aikana on ehtinytkään tapahtua. Paljon, aivan älyttömän paljon. Olen käynyt läpi hengellistä murrosta, joka on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ei ole varsinaisesti helpottanut elämääni. Välillä on toivonut, että olisi saanut valita sinisen pillerin ja kaikki olisi pysynyt ennallaan. Sitten mietin taas, ettei Jumala kutsu meitä helppoon elämään, vaan parempaan elämään. 

Olen saanut tavata kuluneen vuoden aikana paljon ihmisiä ja tutustua moneen sellaiseen, joka on käynyt minulle kovin tärkeäksi. Tuntuu, että Jumala on tasoittanut minulle tietä juuri tähän, mitä nyt käyn läpi. Ensi kevät näyttää kovin erilaiselta viimeiseen puoleentoista vuoteen verrattuna, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Tuntuu, että tekemistä on vielä aivan valtavasti - ja silti kolmen viikon päästä olen viettämässä jo joululomaa kotona. Hurjaa (vähän pyörryttää). 

Marraskuussa oli sateesta ja synkkyydestä huolimatta myös ilon hetkiä. Oli työhaastattelukutsut, ystävät, monta ihanaa jumalanpalvelusta, yllättäen löytynyt rippi-isä, Maata Näkyvissä -festarit ja hotelliviikonloppu Turussa, ensilumi ja postikorttimaisemat Päiväkummussa, körttis ja ensi kesäksi  hankittu kesäteologin paikka pääkaupunkiseudulta. Ylioppilaskunnan 147. vuosijuhlat, toogabileet ja rakkaan Changemaker-verkoston 11-vuotissynttärit, joissa hoivasin seitsemänkuista vauvaa, ja mietin, että taidan minä kuitenkin perheen haluta. Marraskuu oli lopulta hyvä ja pimeyden seassa pilkahteli taivaan valoa. 

Kristus keskellämme

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, kuinka Jumala on usein ulkona meidän oletuksistamme. Pyhää kokee kyllä helpoiten siellä, missä on tuttua ja turvallista, mutta syvimmät pyhän kokemukset löytyvät (ainakin minun elämässäni) niistä tilanteista, joissa on sopiva tutun ja kummallisuuden tasapaino. Pyhän kokemukset ovat vaikuttavimpia ja syvimpiä silloin, kun Jumala ilmestyy meille yllättäen ja näyttää meille kasvoistaan jotakin uutta.

Jeesuksen toiminta alkaa kasteesta, jonka hän saa Johannes Kastajalta. Minusta on jotenkin hirvittävän puhuttelevaa, miten Johannesta ja Jeesuksen kastetta kuvataan. Johannes oli monella tavalla erilainen kuin Jeesus: Johannesta kutsutaan usein tienraivaajaksi - minulle Johannes näyttäytyy jotenkin ankarampana ja ehdottomampana kuin Jeesus. Tyyppinä, joka elää erämaassa ja syö joitakin outoja ötököitä. Johannes julisti, kuinka hänen jälkeensä tulee väkevämpi, jolta hän ei kelpaa edes riisumaan kenkiä jalasta. (Matt. 3:11.) Johannes saarnasi tulevasta pelastajasta tulikivenkatkuisesti, ja silloin saapuikin paikalle tuo odotettu pelastaja, joka on itse Jumala. 

Ja pyysi Johannesta kastamaan hänet. 

"Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!" Johanneksen päähän ajatus ei mahdu: tämä tyyppihän on itse Jumalan Poika - hänen pitäisi ilmestyä kaikessa kunniassa ja vallassa, ettei hänen kaltaisensa kelpaa edes riisumaan häneltä kenkiä. Kuitenkin tämä luvattu käyttäytyykin aivan eri tavalla: hän pyytää Johannekselta kastetta, eikä vaadi tältä mitään. On valtavan puhuttelevaa, että Jumala yllättää jopa tienraivaajansa. Silloin ei ole kai mitään ihmeellistä siinä, että Jumala yllättää meistä jokaisen. 

Me kristityt olemme usein norminvartijoita. Mielestäni se on usein melko hassua, sillä usein niissä tilanteissa, minne Jumala ilmestyy, normit eivät täyty. Jumala syntyikin nuorelle äidille, jonka raskaus oli saanut alkunsa yllättäen ja hämärissä olosuhteissa - ja joka olisi pitänyt surmata aviorikoksesta, jos naisen kihlattu olisi toiminut normien mukaisesti ja noudattanut Mooseksen lakia. Jumala syntyi ihmiseksi siivottomassa tallissa, sillä mitään muuta majapaikkaa ei ollut. Kun Jeesus aloitti toimintansa, hän pyysikin kastetta, vaikka oletusten mukaisesti hänen olisi pitänyt kastaa muita. Kun Jumala toimii maailmassa, hän ei olekaan lähellä täydellisimpiä, menestyvimpiä ja kauneimpia, vaan kaikkein surkeimpia, köyhimpiä, särkyneimpiä. Häpeällisimpiä ja avuttomimpia. Jumala ilmestyy myös keskelle kaaosta ja kuolemaa, vaikka hänen olemukseensa ne eivät kuulukaan, ja usein näyttää kasvonsa kirkkaimmin juuri pahan ja pimeyden keskellä. Koska Jumala voi tulla keskelle keskeneräistä, vähäistä ja kaoottista,  hän voi tulla myös meidän keskellemme. 

Viime aikoina on ollut mielessä läsnä ajatus ristinkantamisesta. Olin pari viikkoa sitten valtavan inspiroivassa vapautuksen teologian opintopiirissä, jossa heräsi kysymys: kuka näyttäisi minulle oman ristini? Olen vakuuttunut siitä, että minun ristini on ymmärtää ja olla lähellä sitä, jonka kanssa minun ei ole helppoa olla. Jonka rakastaminen on minulle syystä tai toisesta vaikeinta. Minun ristini osoittava on juuri se, jonka rakastaminen minulle on kaikkein vaikeinta. Siinä ole mitään helppoa, mutta rakkaudessa harvoin on. Jumala ei kutsu meitä helppoon elämään.

Olen hurahtanut ekumeniaan, ja yksi syy on juuri se, että ekumenia kutsuu minua ymmärtämään niitä, joita on välillä vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä. Ei ole aina helppoa käsittää, että välillä toinen ihan eri tavalla ajatteleva on yhtä lailla kristitty kuin minäkin - onneksi olen alkanut oppia. Olin juuri Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston pyhiinvaellus- ja opintomatkalla Pietarissa, ja täysin odottamattani koin siellä paljon pyhää. Jumala ilmestyi keskelle outoa, käsittämätöntä ja yllättävää - keskelle meidän joukkoamme, johon kuului eri kirkkokuntiin kuuluvia, eri kulttuureissa kasvaneita, eri tavalla uskovia. Halatessani matkalla ollutta ortodoksista isää, hän totesi: "Kristus keskellämme". Niin Hän totisesti oli, vaikka minä en ollut sitä odottanutkaan. 

Rakas, raikas - ja pelottava - syksy

Syksy on täällä. Tuntomerkkejä ovat pimenevät illat, raaka ja tuore maan tuoksu ilmassa, vesilammikot ja teehetket, mutta ennen kaikkea epäinhimillisen täysi kalenteri. On ollut jollakin tavalla helpottavaa kuulla, kuinka elämänhallinta on ilmeisesti muillekin aivan yhtä vaikeaa. Helsinki on täynnä kiinnostavia juttuja ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua tuntikausia (tai vahingossa tarttua suustaan kiinni tunniksi päärakennuksen edessä, vaikka olisi oikeasti kiire muualle). Pää on täynnä sekavuutta ja ihmetystä, pohdintaa ja kipuilua omasta paikasta ja tehtävästä. Mielessä kaihertaa kutsu olla maan suola, mutta miten? 

Maailma tarvitsee suolaa nyt enemmän kuin hetkeen. Mietin, kuinka keskiviikkoisessa vapautuksen teologian opintopiirissä todettiin, kuinka kaikkia pelottaa, ja siksi kristittyjen täytyy olla toivon välikappaleita. Mietin, kuinka tästä maasta on paljastunut rasismin ja muukalaisvihan tyyssija vain muutamassa kuukaudessa. Kuinka osaansa eivät saa vain turvapaikanhakijat, jotka ovat jättäneet kotimaansa syystä tai toisesta, vaan myös vapaaehtoistyöntekijät tai he, jotka yirttävät puolustaa heikkoa ja sorrettua. Kaiken tämän edessä minua pelottaa.

Minua pelottaa, kun mietin kaikkea vihaa ja pahaa oloa, mitä ihmisistä löytyy. Minua pelottaa, kun mietin itsessäni olevaa moralistia, sitä ylemmyydentunnosta elävää puolta, joka haluaa tehdä selväksi, että olen parempi kuin muut enkä koskaan heittelisi polttopulloja ketään kohti. Minua pelottaa, kun tunnustan, etten voi koskaan tietää, voisinko kuitenkin heitellä. Minua pelottaa, kun mietin pikkuveljeäni, jolle en osaa puhua rauhallisesti ja syyllistämättä. Pelottaa, että ajan minulle rakasta veljeä poteroon, jossa ei ole tilaa muulle kuin radikalisoitumiselle ja vihalle. Pelottaa, kun mietin pakolaistulvaa ja sitä, kuinka alaikäisiä turvapaikanhakijoita saapuu maahan saman verran yhdessä päivässä kuin yleensä kuukaudessa. Pelottaa, ettei kukaan mieti pakolaisten integroimista omaa vaatekaappiansa ja ylimääräisten vaateriepujen lahjoittamista pidemmälle. Hallituksen leikkaukset pelottavat - pelottaa, mitä muuta ehtii tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana, kun muutamat kuukaudet ovat kääntäneet tämän maan nurinniskoin.  Pelottaa, mitä on tuleva ja miten siitä selvitään. Ja minähän olen kristitty - kuinka paljon muita mahtaa pelottaa?

Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Jotenkin hämmentävän sopiva muistutus tämän kaiken toivottomuuden keskellä. Haluan luottaa ensimmäisen lukukappaleen ensimmäisiin jakeisiin: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Kristittyjä tarvitaan nyt, sillä me voimme muistuttaa, että meillä on toivo - jokin sellainen toivo, joka on ihmistä ja yhteiskuntaa tai tuntemaamme maailmaa suurempi. Ihmiseen ripustettu toivo ei kauaa kestä - ennemmin tai myöhemmin huomamme, ettemme me pysty muuttamaan maailmaa, sillä me olemme rikki, me olemme vajavaisia, me olemme pieniä. Silloin toivo katoaa. Siksi on hyvä luottaa Jumalaan, jonka kyvyt ovat meitä suuremmat. Jumalaan, joka käyttää meitä rauhantekijöinään. 

Näe minut, Jumala

Taizéssa jouduin kohtaamaan asioita, joita oli jäänyt Suomessa käsittelemättä. Opin kantapään kautta sen, että itseään ei voi paeta: elämäntilanteeni ja kaikki siihen liittyvät kysymykset kyllä seurasivat minua Ranskaan asti. Kipuilin paljon, painiskelin paljon, kyselin paljon itseltäni ja erityisesti Jumalalta. Kai Jumala teki minussa työtä siitä huolimatta, että minusta ei yhtään tuntunut siltä eikä koko ajan ollut edes mitenkään erityisen hyvä olla. Kun toinen viikko ja hiljaisuus läheni loppuaan, minä myös oivalsin joitakin asioita, ainakin osittain. Nyt kerron yhdestä oivalluksesta.

Minä olen monessa asiassa melkoinen suorittaja, ehkä jossakin määrin myös täydellisyyden tavoittelija. Ei ole varmaankaan ihme, että uskostakin - tai ainakin kristittynä olemisesta - on vaarassa tulla yksi suoritus lisää, jota mitataan sillä, kuinka usein ehdin lukea Raamattua, kykenenkö pitämään yllä seurakuntayhteyttä ja kuinka hyvin pystyn allekirjoittamaan kirkon tai kanssakristittyjen opit ja ajatukset. Näin kävikin, ja sen oivaltaminen on melko kipeää, sillä mikään ei voisi olla kauempana siitä, mitä kristinusko oikeasti on ja mihin se kutsuu. Kristinusko ei perustu suorituksiin tai ihmisen omaan pyhyyteen - Jumalan edessä ihminen ei voi tehdä oikeasti mitään, mikä lisäisi arvoamme tai pisteitämme: voi vain olla. 

Minusta oli pikavauhtia tulossa melkoinen kristillisyyden projektityöntekijä - ja samalla tunsin olevani maailman surkein kristitty. Ja mikähän se sellainen on? Onko niitä hyviäkin? Hiljaisuudessa meitä opettanut sisar Müriel totesi meille, ettei hyvä kristitty ole mitään muuta kuin ihminen, joka ymmärtää, ettei selviä ilman Kristusta. Minä olin kuitenkin liittänyt hyvänä kristittynä olemiseen myös tietynlaisen elämäntavan, tavan toimia täydellisesti, johon en kyennyt pystyväni. Ajattelin, ettei minusta ole tulemaan Jumalan kasvojen eteen, kun en itsekään voi katsoa omaa keskeneräisyyttäni ja pahuuttani. Mietin jo, ettei millään ole mitään merkitystä, sillä en kelpaa Jumalalle kuitenkaan - miksi edes olla kristitty?

Sitten oivalsin, että mitä jalkapöydässäni lukeekaan. Teksti on ollut siinä joka päivä reilun vuoden ajan, mutta minä hölmö en vain tajua tai sisäistä. Oivalsin, että yksin armosta on totta, ei pelkkiä sanoja. Oivalsin, että minun täytyy uskaltaa olla sitä, mitä oikeasti olen - kuunnella sen omantunnon ääntä häpeilemättä, minkä Jumala itse on minulle luonut. Minä en voi pakottautua tai ahtautua muottiin, joka en ole minä, sillä se on Jumalan luomistyön ja myös minun itseni halveksumista. En voi pakottaa itseäni ajattelemaan tietyllä tavalla vain siksi, että jotkut kristityt ajattelevat toisin - en, vaikka kuinka haluaisin olla heidän kanssaan samaa mieltä. Voin olla yhä yhtä samaa ruumista, vaikka mielipide-eroja onkin. 

Saavuin Suomeen ja kaikki tuntuu vähän helpommalta. Kaipasin perinteistä luterilaista messua ja synnintunnustusta, jossa saan tuntea, että minä saan tulla Jumalan luokse sellaisena kuin olen. Jumala tietää minun pahat tekoni, ajatukseni ja kaiken minussa asuvan pahan, ja silti olen tervetullut hänen luokseen. Jumala tuntee myös minun epävarmuuteni, miellyttämisen haluni ja taipumukseni suorittaa, ja silti ottaa minut luokseen. Ehkä lempeästi hoitaa minua niin syvältä, etten sitä itse huomaa ennen kuin aikaa on kulunut. Jumala näkee meissä kaiken, kuulee kaiken ja tulee luoksemme, kerta toisensa jälkeen. Jumalalle me olemme totta, vaikkemme aina ehkä haluaisikaan, että Jumala meidät näkee. Ihmeellistä, ei siihen ymmärrykseni yllä.

Vähän aikaa Taizén-matkan jälkeen törmäsin Martti Lindqvistin tekstikatkelmaan ja rukoukseen, jotka todella liikuttivat minua ja tuntuivat tiivistävän tämän asian minussa. 

”Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Osa minusta on hyvää, sellaista mitä olen löytänyt ja saanut. Osa minusta on pahaa, sellaista mistä olen kärsinyt ja mitä häpeän. Kaikki se on minua, minun kohtaloani. Siinä kaikessa haluan olla totta,

koska muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni. Se ei ole yksinkertaista."

Jumalani. Välillä pelkään, että näet minut, välillä taas toivon sitä. Monet kerrat olen yrittänyt tehdä itseni tarpeeksi hyväksi, että voisin näyttää itseni sinulle. Jostakin minulle on jäänyt se olo, että et kestä minua. Olen pelännyt olevani liian ruma, liian paha, liian lapsellinen, liian maallinen, liian vihainen ja liian itsesäälinen. Ehkä myös liian viisas, liian tietoinen ja itsepäinen. Tuntuu kuin minulla olisi liikaa kokemuksia, ajatuksia, tunteita ja muistoja sinulle näytettäväksi. Pelkään teeskentelyä. Pelkään hurskastelua. Pelkään sääliä. Pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään pyhyyttäsi, ehkä hyvyyttäsikin.

Jumalani, minä haluan olla sinulle tosi, niin kuin olen tosi tässä ja nyt itselleni. Mitään muuttamatta, mitään peittämättä, mitään selittämättä ja mitään yrittämättä. Jumalani, loit minut minuksi. En suostu häpeämään sitä elämää, jonka minulle annoit, enkä pettämään sitä ihmistä, joksi minut loit. Minä olen tässä. Kiitos että sinäkin olet. Sinä olet se, joka olet. Niin olen minäkin.
Siunaa minut, niin tunnen eläväni. Aamen.

Minä sanon teitä ystävikseni

Olin viime sunnuntaina syksyn ensimmäisessä Lähetyskirkon messussa. Tajusin vasta kirkon penkissä, kuinka ikävä minulla oli ollutkaan. Ehtoolliselle mennessä meinasi vähän itkettää. Tuntui, että vaikka viime messusta oli kolme ja puoli kuukautta ja välissä ehtinyt tapahtua isoja asioita, melkein elämän kokoisia, messu oli yhä se tuttu ja sama ja oma. Oli paljon tuttuja kasvoja, joita oli kesän aikana melkein ehtinyt jo kaivata.

Taizéssa oli jännää. Tuli paljon oivalluksia, mutta reissuun kuului myös varsinaista Jaakobin painia Jumalan ja jumalasuhteen, uskon ja kutsumuksen kanssa. Koko ajan ei ollut ihan kivaakaan, kun enemmän ahdisti ja oli ikävä. Ensimmäinen viikko oli mainio ja opettavainen, mullistavakin. Hiljaisuudessa vietetty toinen viikko vaikea, ahdistava ja ehdottoman mullistava. Kun ihmiset kysyvät minulta kuulumisia, on vaikea vastata lyhyesti ja selkeästi. Varmaan siksi, ettei minusta tunnu yhtään selkeältä tai siltä, että vastausta voisi millään kertoa lyhyesti. Sillä ei voi. Minun elämässäni on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä niin uskomattomia asioita, että alan pikkuhiljaa uskoa ne ystävän sanat kesäkuun alusta: Anne, Jumalalla on nyt näppinsä pelissä sun elämässä. 

Sitä on välillä niin valtavan vaikea uskoa. Miksi ihmeessä Jumala haluaa muuttaa ja puuttua minun elämääni, kun tässä maailmassa on niin monta asiaa, johon pitäisi puuttua ensin? Kuullessani Välimereen hukkuvista ihmisistä, kasvavasta pakolaistulvasta ja niistä kommenteista, mitä jotkut ihmiset kehtaavat kirjoittaa erotessaan taas kirkosta sen vuoksi, ettei valtiosta voi erota, minä haluan huutaa Jumalalle. Mitä helvettiä on tämä? Miksi sinä et puutu tähän? Lopeta tämä mielettömyys nyt! Miksi sinä minun elämästäni välität - välitä niistä lapsista, jotka huuhtoutuvat Välimeren rannoille ja niistä vanhemmista, jotka joutuvat tunnistamaan lapsensa ruumishuoneella. 

Samalla minun kai pitäisi ymmärtää, ettei se, että Jumala kutsuu ja herättelee minua, millään lailla tarkoita sitä, etteikö Jumala välittäisi myös jokaisesta muusta. Etteikö Kristus hukkuisi yhdessä jokaisen Välimereen hukkuvan kanssa. Jumala tekee jotakin tälle kaikelle, kun hän kutsuu minua; kun hän kutsuu meitä. Muistelen yhtä iltaa Taizéssa, jossa istuimme nuoren pastoriystävän kanssa iltarukouksen jälkeen kirkossa ja kuiskailimme, puhuimme Jumalasta ja leikimme, ettemme huomaa vieressä istuvien vähän ärsyyntyneitä katseita, kun meidän olisi pitänyt olla hiljaa. Ystävä sanoi, että hän ei lakkaa ihmettelemästä, kuinka Jumala ei ole vain luonut tätä maailmaa ja jättänyt sitä oman onnensa nojaan, vaan oikeasti toimii ja on aktiivinen - ja käyttää työtovereinaan meitä. Kuinka valtavasti Jumala kunnioittaa meitä, kun hän haluaa, että me, täydellisen vajavaiset, tavalliset - syntisetkin - olemme mukana hänen työssään. Emme ole palvelijoita, vaan ystäviä, joita palvellaan. Ja jotka siksi saavat voimaa palvella itse. 

Kun mietin tätä kaikkea, ihmettelen, mikä tässä on niin vaikeaa uskoa. Samalla kun tämä kaikki tekee mykäksi, kiitolliseksi ja täydeksi ihmeellisestä ilosta, samalla se tuntuu niin ihmeelliseltä, uskomattomalta, oudolta, naiivilta. Tätä kaikkea kuitenkin auttaa sen ymmärtäminen, etteivät minun ajatukseni ole samoja kuin Jumalan. Jumalan logiikka toimii eri tavalla kuin minun. Minun voimani ei riitä rakastamaan kaikkia, mutta Jumalan riittää. Minun järkeni ei riitä ymmärtämään Jumalan suuruutta ja ajatuksia, mutta onneksi sydän voi ymmärtää jotakin (ei ehkä kuitenkaan kaikkea, kovin pieni sydän se kuitenkin on).  Minä itse en osaa uskoa, mutta usko ei ole minusta, vaan Jumalasta. 

Niin, niistä kuulumisista. Olen monelle kertonut, että vaikka on kiire ja kalenteri täynnä, on silti ihmeellinen onni, ilo ja toivo. Ajatus tulevasta puristaa vatsanpohjasta, kivalla tavalla. Vaikka toki joka viikko (välillä joka päivä) on hetkiä, kun tuleva pelottaa ja ahdistaa, sillä Jumalan tahto ja suunnitelma ei ole minulle mitenkään selvillä ja välillä pelottaa, että Jumala tahtoo minulta jotakin sellaista, mitä en itse tahdo. Kuitenkin haluan muistaa lempeän Jumalan, joka on ollut aina läsnä, vaikka minä en ole sitä välttämättä huomannutkaan. Joka nytkin ehkä vähän puistelee päätään kaikille huolille, ahdistuksille ja peloille. Että mitä se Anne nyt taas turhia stressaa. 

Soi virteni kiitosta Herran 2.0.

Kirjoitin tammikuussa postauksen lempivirsistäni, ja lupasin kirjoittaa postaukselle jatkoa. Se on jäänyt, mutta nyt - tättärää - on aika. Vaikkapa sunnuntain kunniaksi. 

1) Valkeus iankaikkinen (virsi 543)

Tämä valoisa virsi on tullut minulle tutuksi Lähetysseuran kautta. Olen tykästynyt tähän siinä määrin, että käytin tätä itsekin parissa vetämässäni hartaudessa työskennellessäni kesäteologina nuorten parissa. Tämä virsi on hyvin kaunis rukous ja jotenkin, no, elämänmakuinen. Etenkin neljäs säkeistö: "Kun ystävien seurassa viihdymme vapaahetkin, niin valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin. Käy vierellämme, näytä tie, maailma ettei harhaan vie, ja tahraa sieluamme." Tämä virsi on minulle nuoren ihmisen rukous. Kaunis melodia on tarttuva ja tuttu ja suosittu monessa muussakin virressä. 

2) Jeesus, sinä huomaat (virsi 513)

Tämä on ollut minulle niitä tylsiä perusvirsiä, jotka on läpi kulutettu konfirmaatioissa ja nuorten messuissa kerta kerran perään. Kuitenkin virsi avautui minulle jotenkin uudella tavalla, kun olimme kesäkuussa ystävieni kanssa roadtripillä Pohjois-Karjalassa ja kiersimme Pielisjärven. Kävimme Paaterissa, jossa on kotikunnastani lähtöisin olevan Eva Ryynäsen (1915-2001) ateljee - ja jossa vierailua muuten suosittelen kaikille - ja itse tehty kirkko (kotipihalla, kyllä). Viihdyimme pienessä, tunnelmallisesssa, hirrestä ja lasista rakennetussa kirkossa suhteellisen pitkään - ainakin verrattuna muihin turisteihin. Ystäväni Sini alkoi laulamaan ulkomuistista tätä kyseistä virttä, johon me muut yhdyimme myös. Hauskaa ja puhuttelevaa oli, että silloin kun toinen ei muistanut enää sanoja, toinen jatkoi. Ilman kaikkien panosta virttä ei olisi voitu laulaa loppuun - ainakaan yhtä jouhevasti ja tunnelmaa rikkomatta. Sekä tämä havainto että virren sanat herättelivät keskustelun siitä, kuinka usko ei ole vain yksityistä vaan myös yhteistä, ja yhteinen usko ja Kristus kantaa silloin, kun oma usko ei kestä. 

3) Oi, Pyhä Henki (virsi 446)

Kaverini sanoo tätä "kiinalaisvirreksi" (ilman mitään rasistista ja kielteistä sävyä), vaikka kyseessä on saksalainen virsi 1500-luvulta. Tämä oli virtenä eräässä huhtikuisessa Lähetyskirkon messussa, jossa olimme tekemässä musaa, ja kaverini sovitus tähän tosiaan toi mieleen kiinalaisen kansanmusiikin. Kuvani Pyhästä Hengestä on ollut etäinen ja hän on jäänyt minulle jotenkin kaukaisimmaksi Jumalan kolmesta persoonasta - mikä ei tosin taida olla luterilaisessa kirkossa mikään ihme. Tämä virsi on kuitenkin valtavan kaunis kuvaus Pyhästä Hengestä ja hänen toiminnastaan. Käytin tätä virttä kesällä yhdessä päivärippikoulun leirijumalanpalveluksista, ja tuntui, että rippikoululaiset saattoivat ymmärtää Pyhän Henkeä ja Pyhän Hengen tehtäviä hiukkasen paremmin. Älkäämme siis vähätelkö virsien ja laulujen voimaa. Valitettavasti tämä virsi on niin tuntematon, ettei linkkiä kuunneltavaksi löytynyt. 

Virsimeemit on rakkautta. Kuudes säkeistö antaa anteeksi jopa muiden säkeistöjen hassut riimittelyt. 

4) Jeesus, luona armopöydän (virsi 225)

Tämä on paitsi suosikkiehtoollisvirteni, myös ehdoton suosikkivirteni - vaikka kaikki sanat eivät ihan 5/5 toimikaan (ks. yllä oleva kuva ja 225:3). Jokin tässä vain vetoaa minuun valtavasti, ehkäpä jälleen kerran körttiin minussa. Erityisesti kuudes säkeistö kuvaa jollakin tavalla sitä, miten aralla mielellä ehtoolliselle käyn (tai ainakin pitäisi käydä) ja myös ihmisen ja Jumalan suhdetta. Ihminen ei voi tehdä Jumalan edessä mitään, mikä olisi Jumalalle aidosti mieluista, ilman, että Jumala häntä siinä auttaa. Mikään ei ole ansaittua - ei usko, ei pelastus, ei saapuminen armonpöytään - vaan kaikki on suurta lahjaa. Saastaiselle ja tahraiselle, siis minulle. Ja meille kaikille. 

5) Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on (virsi 310)

Körttivirsi 1700-luvun lopusta. Tämä virsi on minulle todella tärkeä, rohkaiseva ja nopeasti rakkaaksi muodostunut. Sain sen rohkaisuksi varmaan tähän astisen urani vaikeimmassa työtilanteessa, enkä olisi varmaankaan parempaa rohkaisua voinut siinä tilanteessa saada. Muistan vieläkin, mikä tunne oli, kun luin virttä Iisaaressa oman huoneeni pöydän ääressä, hengähdin liikutuksesta ja syke laski; jonkinlainen rauha laskeutui päälle. Tämän veisaamisen jälkeen on tosiaan olo, että on veisannut - kahdeksan säkeistöä niin painavaa asiaa, että pieni pää on melko mykkänä kaiken edessä. 

6) Käyn kohti sinua (virsi 396)

Niin kuin varmasti moni muukin, opin tuntemaan tämän virren Titanic-hymninä. Mummo opetti tämän virren ja sen tarinan minulle, kun en ollut kovinkaan vanha. Tämä kaunis ja lohduttava virsi on monelle rakas ja tuttu, ja tarina Titanicin loppuun asti soittavasta orkesterista ja tästä virrestä - oli se totta tai ei - on koskettava. Nolottaa tunnustaa, mutta kun haluan angstata ja nyyhkyttää, katson YouTubesta Titanic-elokuvan (kyllä, sen Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin tähdittämän) kohtauksen, jossa orkesteri soittaa täyden kaaoksen, hädän ja kauhun keskellä tämän virren. Jollakin hullulla tavalla se kertoo minulle myös kristittyjen tehtävästä ja kirkon roolista tässä maailmassa. Jatkaa sanoman viestittämistä kaiken kaaoksen, kuoleman ja pimeyden keskellä, vaikka se tuntuisi kuinka epätoivoiselta ja tarkoituksettomalta tahansa.  

Jospa näin mauton gif vähän keventäisi tunnelmaa. 

7)  Mua siipeis suojaan kätke (virsi 552)

Tämäkin on körttivirsi, yllätys yllätys. En ole itse körttisuvusta tai -perheestä, mutta olen usein kuullut, että körttiläisen perinteen parissa on ollut melko yleistä kuulla tämä äidin laulamana lapsilleen eräänlaisena iltarukouksena tai -virtenä. Jos minulla olisi joskus lapsia, haluaisin tehdä ehkä saman. Tämä virsi antaa Jumalasta melko äidillisen kuvan turvallisine siipineen. Muistutusta siitä, että Jumalaa voi kuvata moninaisin tavoin ja silti hän on paljon enemmän kuin kuvaukset hänestä. Ja että hän pitää huolta, pienimmistäkin meistä. 

8) Maa on niin kaunis (virsi 30)

Ehkä nostalgisin jouluvirsi, jonka tiedän. Se on aika paljon. Tätä virttä laulaessa voi melkein kuulla menneiden sukupolvien kaiut ja näkymättömän seurakunnan kuorossa mukana. Muistuttaa minua siitä, että maanpäällinen elämä ja tämä Jumalan luoma maailma on tosiaan kaunis, ainakin kun valona matkalla on maailman paras sanoma. 

9) Käy yrttitarhasta polku (virsi 77)

Yksi kirkkovuoden puhuttelevimpia hetkiä on se, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa tämän virren ja pappi riisuu samalla alttarin. Viime keväänä tästä virrestä ilmestyi Valomerkin ja Kirkon mediasäätiön tuottama huikean hieno versio ja video, joka tosiaan pysäytti minut viettämään hiljaista viikkoa, vaikka kaikki valmistautuminen pääsiäiseen oli tuntunut jäävän koulukiireiden jalkoihin. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. Jumala ei kulkenut helpointa mahdollista polkua, vaikka hänellä olisi ollut siihen kaikki valta, oikeus ja mahdollisuus. Jumala ei myöskään lupaa meille helpointa mahdollista tietä - ei edes meille kristityille, vaikka jotkut kristityt niin väittävätkin - vaan päinvastoin. Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. 

10) Sinuhun turvaan, Jumala (virsi 382)

Körttivirsi (sanoiko joku, että "taas"?), jonka minä opin tuntemaan nimellä Paavon virsi. Tarina kertoo, että sotilaat veisasivat tätä virttä rintamalla pysyäkseen lämpimänä ja järjissään. Erittäin hyvä, erittäin koskettava ja puhutteleva. Ihan täydellinen virsi monin tavoin: tästä maistaa sekä maallisen että taivaallisen elämän läsnäolon. Suot suuriakin suruja, oi Herra, minun maistaa. Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Aamen. 

Tuntuu, että tämä vaatii vielä kolmannenkin osan. Kolme tuntuu hyvältä määrältä - tarkoitushan ei ole luetella kaikki virsikirjan virsiä tähän. Kolme saa riittää. Kolme on hyvä. 

Jos reissu on sujunut suunnitelmieni mukaan ja paluumatkakin ilman kommelluksia, palaan tänä iltana Taizésta ja saavun melko myöhään Helsinki-Vantaalle ja uuteen kämppään! Tai no, kämppä ei ole uusi, mutta huone on. Kiitos vain äiti ja isä, ootte te vaan huippuja, kun hoidatte kotoa monta vuotta sitten muuttaneen tyttärenne muutonkin sillä aikaa, kun tytär vain seikkailee maailmalla. 

Siunattua pyhää itse kullekin ja jokaiselle säädylle.  

Kuvia lainattu täältä ja täältä. 

Kiitän aina kun muistan teitä

Tätä postausta olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan. Olen saanut viettää hienon kesän, jonka varjopuoli oli se, että tutut ja rakkaat ihmiset olivat levittäytyneinä ympäri maata. Ikävä on nyt aika kova, ja  ajattelin, että on aika kirjoittaa tämä. Miksi? Koska ystäviä ei voi oikeasti koskaan kehua liikaa, ja haluan hehkuttaa, kuinka huikeita tyyppejä olen saanut elämääni. Vaikka tämä olisikin vähän noloa. Orientoivasta viikosta on likipitäen vuosi, ja toivoisin, että olisin vuosi sitten luottanut vähän enemmän siihen, että minäkin löydän elämääni turvaverkon. Ehkä tämä tuo myös toivoa niille vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneille ja opintonsa aloittaneille siitä, ettei yksinäisyys ole välttämättä mikään lopullinen tila. 

Kun tulin Helsinkiin ja teologiseen tiedekuntaan, ajattelin olevani jotenkin outo, ihan erilainen kuin kaikki muut. Jälkiviisaana voisin todeta, että imartelin turhan itseäni. Luin vähän aikaa sitten vanhaa Kyyhkysen numeroa, jossa keskivertoteologin prototyyppi kuvaillaan näin: alle 30-vuotias, liberaali kristitty nainen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa päämäärätietoisesti ja pääaineenaan systemaattinen teologia. Hän luokittelee itsensä (tyyliltään) boheemiksi porvariksi ja äänestää Vihreitä. Ja millä tavalla minä olen outo ja erilainen? Tämä juuri kuvaili MINUT! (Okei, systis on vain vaihtoehto pääaineeksi. Enkä tiedä, onko tapani opiskella kovin päämäärätietoinen. Riittääkö pappiskutsumus päämäärätietoisuudeksi?)

Joka tapauksessa, alkuun koin aika suurta kriisiä siitä, kuinka samanmielisiä tyyppejä ei tunnu samalta vuosikurssilta oikein löytyvän. Olin kuitenkin löytänyt ihanan ihmisen kaveriksi jo orientoivalla viikolla, kun työkaveri kesältä oli esitellyt meidät toisillemme. Tämä ihminen toi minulle ensimmäisen kokemuksen minulle siitä, miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka on sellainen konservatiivikristitty. HUI KAUHISTUS. (Joo, tää oli nyt sitä sarkasmia. Ja vähän kettuilua sille vuotta nuoremmalle Annelle.) Tämä ihminen on opettanut minulle melko paljon elämästä ja ystävyydestä tässä vuoden aikana, ja on yksi niistä, joista kiitän ja joita nyt kiitän. Kiitos V. Olet upea, viisas ja määrätietoinen.

No, eräänä syksyisenä päivänä astuin ratikkaan Mäkelänrinteeltä ja huomasin pitkänhuiskean, tutun näköisen tytön istuvan kohdassa, jonka vastapäinen penkki oli vapaa. Tunnistimme toisemme ja juttelimme muutaman sanan. En muista, mitä tarkalleen ajattelin ja mitä me juteltiin: ehkä kysyin Asutko sä tässä lähellä? ja Millä linjalla opiskelet? Tämän saman tytön kanssa olimme myös filosofian ja etiikan pienryhmässä, jossa oli monta muutakin nykyään rakasta. Ne samat nykyään rakkaat löytyivät myös samoilta kreikan luennoilta. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, miten meitä on johdatettu. Kerran keskusteltuamme kotimatkalla tajusin, että tämä tyttöhän ajattelee monista asioista ihan niin kuin minä - molemmat ollaan feministejä, vihreitä ituhippejä ja muutenkin ihan täysin sopimattomia papeiksi. (... ja jos kehtaatkin lisätä tuon sanan eteen sen nelikirjaimisen sukupuolimääritteen, murisemme.)

Niin, tämä sama ratikkatyttö on se, joka tätäkin blogia kanssani kirjoittaa. Kiitos Iiris.

Kaikki oli aluksi outoa ja tuntematonta ja ainoat valmennuskurssilta tutut fuksikaverit erkaantuivat eri tutorryhmien myötä. Kuitenkin erään ihmisen kanssa olin tekemisissä jo puolta vuotta ennen opintojen alkua, vaikka koskaan emme olleet toisiamme tavanneetkaan. Helmikuussa 2014 äitini totesi ollessaan luonani yökylässä, että hän on löytänyt jonkin blogin, jota kirjoittaa vähän minua nuorempi, myös teologian opinnoista haaveileva tyttö. Minä silmäilin blogia vähän silloin, mutta palasin vasta myöhemmin lukemaan blogia kunnolla ja kommentoimaan. Sattuman (?) kautta löysin tämän saman tytön myös toiselta nettifoorumilta, kun tunnistin hänet - kuinka monta teologiballeriinaa Suomessa voi olla? Pääsimme molemmat teologiseen ja minä lähetin facebook-kaveripyynnön heinäkuussa pienen googlettamisen ja kyylämisen jälkeen. (Halutessani en ole yhtään pelottava tai mitään.) Orientoivan viikon alkaessa vilkuttelimme toisillemme juhlasalin toiselta puolelta ja  juttelimme Olkkarissa ja tervehdimme erästä Iidaa, jonka blogia olimme molemmat lukeneet ennen Helsinkiin muuttamista. Tämä sama teologiballeriina johdatettiin siihen filosofian ja etiikan pienryhmään, samaan eksegetiikan ryhmään ja kreikan luennoille. Ekalla kreikan luennolla luimme Johanneksen evankeliumia kahdestaan ääneen ja nauroimme toistemme (ja omille) ääntämysvirheille. Oltiin yhdessä kirkon päivässä, jossa suunniteltiin syyshäät ja naurettiin paljon yhdessä ratikkatytön kanssa. (Muun muassa arpajaisrangaistuksille.) Ollaan puhuttu paljon uskosta, kirkosta ja jumalanpalveluksista, erilaisista jumalakuvista ja siitä, mikä on omaa ja mikä yhteistä. Aktiivisesta ja välillä hiljaisesta Jumalasta. Olen oppinut paljon. (Kiitos E.)

Pienryhmistä ja kreikan luennoilta löytyi myös yksi tyttö, joka on vaikuttanut aika paljon siihen, millä tavoin olen alkanut itsestäni pikkuhiljaa ajatella ja mitä ajattelen myös ystävyydestä. En ole tainnut koskaan kertoa tätä, mutta kun tapasin tämän tytön, ensivaikutelma oli aika pelottava. Tyttö oli hirvittävän fiksu ja viisas, jotenkin paljon kypsempi ja älykkäämpi. Nyt melkein naurattaa, kuinka kylmältä ja etäiseltä tuntunut tyyppi on voinut paljastua niin lämpimäksi, rakastavaksi ja lempeäksi. Tästä ihmisestä on tullut minulle todella tärkeä, ja hän on jaksanut kuunnella ainaista kriiseilyä ja pohdintaani, joka ei ihan heti lopu. Toivon, että minä olen osannut antaa hänelle edes palan siitä, mitä hän on antanut minulle. Rakkautta on saunaillat ja yhteiset messuhetket ja jaetut taakat. Kiitos S.

Samanmielisiä siis löytyi. Erityisen hyvä esimerkki samanmielisistä ystävistä on yksi supernainen, johon sain tutustua uuden ystäväporukan löytymisen myötä. Facebookin "Kuka on sielunkumppanisi?" tai "Kuka olisi täydellinen kämppiksesi?"-testeissä tämä ihana tyyppi löytyy aina tuloksista ja mietin, voikohan kuitenkin olla, etteivät testit olekaan niin leikkimielisiä kuin oletan. Mietin, miten voin olla ansainnut elämääni tämän kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti lempeitä ja epäitsekkäitä ja joiden rinnalla tunnen itseni usein likasaaviksi. Kiitos C, että olet. 

Teologiballeriinan rinnalla elämääni saapui myös yksi tyyppi, jonka etu- ja sukunimen sekoitin niin monta kertaa, että se nolottaa vieläkin (älkää edes kysykö, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti en ole ainoa). Lusmuilevat luonteemme ovat hakeneet tukea toisistaan kylmässä yliopistomaailmassa - en kylläkään tiedä, onko se hyvä vai huono asia - ja tämän naisen toimesta puhelimessani on vieläkin hieman... no, erityisiä kuvia boheemisitseiltä. Tätä tyyppiä on kiittäminen myös siitä, että omasta violetista teologien laulukirjastani löytyy kauniita piirroksia minun ja körttiläisyyden kivuliaasta suhteesta. Onnea ovat olleet vihkokeskustelut kreikan luennoilla, karppaajan epäpyhä kolminaisuus ja  jaetut viinipullot. Kaunis paimen ja haljenneet kahvilautaset. Kiitos T. 

Harvojen ihmisten kanssa voi nauraa, itkeä, puhua epäröimättä Jumalasta, kirkosta ja uskosta, jakaa saman kutsumuksen, sanoa ääneen nolojakin juttuja, valittaa opiskeluista ja mennä jatkoille jumalanpalvelukseen. Tai jumalanpalveluksesta jatkoille. Sanoa ääneen sellaista, jonka ajattelee kiinnostavan ei-ketään, mutta silti salaa luottaa, että joo, tuota toista kyllä kiinnostaa. Ja te, joita en ehkä maininnut: olette tärkeitä myös. Fil. 1:3-4.

Heilaton helluntai, kesä, syksy, elämä

Tämä on varmasti yksi henkilökohtaisimmista aiheista, joista tulen ikinä omalla nimelläni kirjoittamaan. Tuntuu turvalliselta julkaista tämä ajastettuna postauksena, kun olen satojen kilometrien päässä tuttujen ihmisten vaikutuspiiristä. (Okei, ei mua ehkä niin paljon pelota. Vähän vain.) Toivon, ettei tämä aiheuta lukijoissa vaivaantumista saati sääliä, sillä se ei ole missään nimessä tarkoitus. Tämä ei ole myöskään henkilökohtainen hyökkäys ketään kohtaan. Toivottavaa kuitenkin on, että tämä herättäisi keskustelua. :) 

Sanotaan se nyt suoraan: olen 21-vuotias, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Enkä tule todennäköisesti koskaan olemaan.

(Kuulen nyt mielessäni ehkä hieman hyväntahtoisesti naureskelevat reaktiot siitä, kuinka olen vielä niin valtavan nuori, ei tuossa iässä voi vielä sanoa mitään ja vielähän sinäkin ehdit. Toivoisin, että kuitenkin lukisitte, mitä minulla on aiheesta sanottavana.)

Olen mielestäsi nuori tai en, koen kuitenkin itse olevani verrannollisesti vanha, myöhässä ja epänormaali. Enemmistö ikätovereistani on aloittanut seurustelun kahdesta kahdeksaan vuotta sitten ja koko tuon ajan minä olen ollut yksin. Aluksi se ei kamalasti haitannut, sitten pienen pettymyksen nieli ja ehkä lohdutti itseään niillä iänikuisilla argumenteilla siitä, kuinka täysi-ikäisenä ja korkeakoulussa vielä ehtii. Lopulta yksin elämiseen tottui. Muutin vasta kaksi ja puoli vuotta sitten kotoa omilleni ja yksin elämiseen on jo niin tottunut, ettei elinpiirinsä osaa edes kuvitella ketään. Siellä ei ole vain tilaa. Ja se on ihan ok. En osaa kuvitellakaan, miltä tilanne tuntuu muutaman vuoden päästä, kun yksin elämistä on takana vuosikausia.

Mikä tässä sitten on ongelma? Vastaus on yksinkertainen mutta kipeä: häpeä.

Koko yhteiskuntaan on sisäänrakennettu oletus siitä, kuinka jokainen ihminen pariutuu. Sanotaan, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö – minun näkökulmastani tämän yhteiskunnan perusyksikkö on parisuhde. Lapsien hankkiminen ei ole enää nykyaikana automaattinen oletus, mutta parisuhde on. Kuka ei nyt parisuhdetta haluaisi? Sitähän jokainen etsii. Lehtien sivuilla, televisiossa, netissä, somessa, älypuhelimien applikaatioissa. Kun olen käynyt reissuilla kotiseudullani, puolituttujen ja entisten koulukavereiden ensimmäinen – ja ainoa – aidosti kiinnostunut kysymys on: ”No, onko sieltä Hesasta löytynyt miestä?” Kuvaavaa on, että minun piti kesätöissä valehdella rippikoululaisille, että olen parisuhteessa. (En ole asiasta mitenkään ylpeä.)

Naiivi oletus on, että jokaiselle ihmiselle on joku. Tai jos ei ole, ihmisen on oltava jotenkin outo, säälittävä tai syrjäytynyt. Miksi kukaan normaali, järkevä ja sosiaalinen ihminen joutuisi olemaan yksin? Tai valitsisi sen?

Yksi syy on nykyinen käsitys rakkaudesta. Siis se, mikä siitä on jäljellä. Meille luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, Se Oikea ja elo happily ever after. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuvottavaa? Ei kaikille ole kumppania, syystä tai toisesta - ei, vaikka jotkut sitä koko elämänsä ajan kaipaavat. Elämä ei ole mikään karkkikauppa tai Tinder. Minä kaipaan vanhan ajan rakkautta - sitä, jossa sitoudutaan toiseen ja kun huuma loppuu, opetellaan rakastamaan. En todellakaan kaipaa tilannetta, jossa pelataan ja leikitään omilla ja toisen tunteilla. Juuri sitä nykyinen parisuhdemalli kuitenkin tuntuu olevan: peliä. Minusta ei ole tarjoamaan siinä pelissä "vastustajalle" yhtikäs mitään. (Kertoo jotakin parisuhdemaailman kieroutuneisuudesta, jos parisuhteen - tai säädön - toista osapuolta pidetään vastustajana.) Jos joskus rakastun, haluan kumppanuuden olevan rujoa ja rosoista, elämänmakuista, uskollisuutta ja luottamusta vaikeuksienkin keskellä, yhdessä kulkemista, mutta ennen kaikkea totta. En tahdo kulisseihin maalattua kuvaa helposta arjesta ja täydellisestä seksielämästä, kun samaan aikaan takaraivossa vilkkuu pelko, milloin toinen kyllästyy ja kertoo pelin olevan pelattu.  Mutta ehkäpä tämä on liikaa vaadittu, sillä kuvailemani kumppanuus vaatii pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, mitä on vaikea löytää kenestäkään kaikkimullehetinyt-aikakaudella. Myös minusta itsestäni. On helppoa mennä Tinderiin kuin karkkikauppaan ja palata sinne sitten, kun nukkekoti alkaa maistua puulta skumpan ja vaahtokarkkien sijasta. 

Kun olen puhunut aiheesta ystävilleni (joista enemmistö on varattuja, tietysti) reaktio on ollut usein kuvatunkaltainen: mutta sähän olet niin vaimomatskua, en osaa kuvitella sua yksin, sitä paitsi sä oot niin äidillinen tyyppi – kyllä sä vielä perheen perustat. Hyvää tarkoittavat kommentit onnistuvat myös täysin tietämättään loukkaamaan, kun rivien välistä kuultaa asenne, että parisuhteettomuuden valitseva (tai siihen ajautuva) ihminen on jotenkin outo, pelkuri tai kummallinen. Säälittävä. Onko ihme, jos tässä alkaa oikeasti tuntea itsensä jotenkin kakkosluokan kansalaiseksi?

Toivoisin, ettei kukaan painostaisi minua yhtään enempää niillä oletuksilla, joita koko yhteiskunta, media ja jopa kirkko jo ylläpitävät. En vain jaksa kohdata niitä enää. Minulle yksin eläminen on ihan potentiaalinen vaihtoehto, vaikkei tässä asiassa voi – tai ole järkeä – tehdä mitään pysyviä, lukkoonlyötyjä ratkaisuja. Toivoisin, että oman polkunsa löytämiseen, itsensä likoon laittamiseen ja ihmisenä kasvamiseen suhtauduttaisiin edes silloin tällöin samalla antaumuksella ja asenteella kuin parisuhteen etsimiseen – ja käsitettäisiin, ettei onni ole riippuvainen siviilisäädystä. Ehkä silloin en kohtaisi kristittyjenkään piirissä niin outoja reaktioita kertoessani, että haluan palvella ensisijaisesti kirkkoa, seurakuntaa ja Kristusta, ja ettei minulla silloin jäisi perheen palvelemiseen enää tilaa, aikaa ja voimavaroja.

Päätöksen pohtiminen on jo tarpeeksi kipeää ilman painostusta ja oudoksuvia reaktioita, sillä tiedän kyllä, mistä samalla luopuisin.

(Olisipa luterilaisessa kirkossa luostarilaitos.) 

Pyhä, pyhä, pyhä

Milloin sinä viimeksi kohtasit jotakin pyhää? Mikä on sinulle pyhää - jotakin luovuttamatonta, jota ilman elämä ei tuntuisi samalta, koska jotakin katoaisi? Listasin pyhäpäivän kunniaksi hetkiä ja asioita, jolloin olen saanut kokea pyhää sekä kosketuksia ja aavistuksia taivaan todellisuudesta. 

1) Puhtaina soivat, a capellana lauletut stemmat.  

2) Myötätuntoinen katse oikealla hetkellä.

3) Ystävän halaus.

4) Tuntemattoman kanssa jaettu hymy.

5) Mykistävä kirkkoarkkitehtuuri, jolloin mietin, ettei kukaan pysty luomaan tällaista ilman jonkun suuremman kosketusta.

6) Luonto.

7) Lämmin elokuun hämärtyvä ilta.

8) Lepo.

9) Iltainen hetki laiturilla istuen ja katsellen, kuinka kaikki on hiljaa kuin itseään suuremman edessä.

10) Itkun ja ahdistuksen keskellä yhtäkkiä päälle laskeutuva lohtu.

11) Radiossa soiva kappale, joka muistuttaa lapsuudesta ja herättää kiitollisuuden elämästä.

12) Jouluyö ja mysteerin tuntu, hämärä olohuone ja hiljaa soivat joululaulut.

13) Ehtoollisen asetussanat.

14) Leipä ja viini.

15) Polvistuminen alttarille. 

16) Se hetki, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa ilman säestystä virren 77 ja pappi riisuu alttarin.

17) Hiljainen hautausmaa, jossa loistaa kynttilämeri.

18) Syysaamu, jolloin ilmassa tuoksuu kirpeä, uusi ja tuttu, ja tiedän, ettei ensilumeen ole enää pitkään.  

19) Tunne johdatuksesta. 

20) Käsi toisen kädessä. 

21) Järjettömältä tuntuva varmuus (vaikka mitään ei ole vielä näköpiirissä).

22) Järjettömältä tuntuvan varmuuden muuttuminen todeksi. 

23) Hiljainen viikko, joka tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä. 

24) Tilanteeseen täydellisesti sopiva raamatunkohta.  

25) Juuri oikeat sanat juuri oikealla hetkellä. 

26) Rakkaus. 

27) Usko.

28) Toivo.  

29) Siioninvirsiseurat.

30) Jumalanpalvelus, joka kestää 1,5 tuntia, mutta tuntuu vartilta.  

31) Jumalanpalvelus, jonka ei tahdo koskaan loppuvan. 

32) Hiekkaristi arkun päällä.

33) Riparin viimeinen ilta (joskus). 

34) Kutsumus. 

35) Kun huonosti etukäteen suunnitellussa hartaudessa osaankin sanoa juuri oikeat sanat. (Pyhä Henki.)

36) Rauhallinen hetki saunassa.

37) Mielenmuutos kielteisestä myönteiseksi.

38) Ahdistuksen muuttuminen mielenrauhaksi. 

39) Vanhojen virsien veisaaminen ja oivaltaminen, että on Jumala, joka pysyy polvesta polveen samana.

40) Risti. Ihan missä tahansa, milloin tahansa. Merkki Jumalan rakkaudesta, joka kykenee muuttamaan epätoivon toivoksi, julman kidutuspaalun armon merkiksi ja kuoleman elämäksi.  

41) Kaipaus, jota mikään maallinen ei taltuta.   

42) Muistot äidin sylistä.

43) Muistot isän kantavista hartioista. 

44) Se hetki, kun joku kampaa hiukset hellästi, letittää tukan ja silittää. 

45) Joululaulujen laulaminen keskellä vuoden pimeintä aikaa ja miettiminen, että on sentään toivo ja valo.

46) Kauniit unet, jotka välähtelevät jostakin muusta kuin tästä ajasta. 

47) Ilo ja riemu sanattomasta ja salatusta. 

48) Kärsimys, jossa Jumala kantaa ja kärsii mukana. 

49) Olkapää, johon nojata. 

50) Ajatus tyhjästä haudasta. 

51) Synninpäästö.

52) Raamattu. 

53) Rukous. 

54) Iltavirsi.

55) Apu yllättävältä taholta. 

56) Kun ei enää jaksaisi, vilpittömät sanat: "Mitä kuuluu?"

57) Kun joku kertoo rukoilleensa puolestani.  

58) Hädän keskellä apu. 

59) Auringonlasku. 

60) Auringonnousu. 

61) Vuorovesi. 

62) Nauru. 

63) Kun eksyneenä löydän tutun ihmisen tai paikan. 

64) Armeliaat sanat. 

65) Kaupungin hälyn keskellä soivat kirkonkellot.  

66) Yhdessä vietetty ateria.  

67) Virsi 225:6. 

68) Illanvietto, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan. 

69) Musiikki. 

70) Kun tapaan uuden ihmisen, joka tuntuu heti tutulta. 

71) Anteeksiannon ateria, yhteyden ateria, muistoateria, pyhä ateria, alttarin sakramentti, ehtoollinen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

72) Virsi 310. 

73) (Yleensä hetkellinen) tunne kristittyjen ykseydestä. 

74) Lähes täydellinen sävellys. 

75) Itku, joka vapauttaa. 

76) Metsä. 

77) Peilityyni järvi. 

78) Jonkin elämää suuremman elokuvan katsominen. 

79) Jonkin elämää suuremman kirjan lukeminen. 

80) Flow. 

81) Rukousvastaus. 

82) Ajaminen keskellä yötä ilman, että pelkää. 

83) Vanhan ystävän tapaaminen (")sattumalta(") ja molemminpuolinen riemu. 

84) Tähtitaivas. 

85) Yllättävä onnentunne. 

86) Oman armolahjansa löytäminen. 

87) Ruska. 

88) Kevään tuoksu. 

89) Kiitos. 

90) Anteeksipyyntö. 

91) Anteeksianto. 

92) Kun näkee jokaisessa vastaantulijassa Kristuksen kasvot. 

93) Kynttilänvalo, teehetki ja ystävä. 

94) Tasavertainen kohtaaminen. 

95) Erilaisuuden ymmärtäminen ja kunnioittaminen. 

96) Valo pimeyden keskellä.  

97) Hyvä ylistysbiisi. 

98) Ajatus näkymättömästä seurakunnasta. 

99) Hengen salpaava taideteos. 

100) Armo. 

Ajattelin alkuun, että teen kaksikymmentä kohtaa. Sitten päätin, että teen 50. 50 jälkeen tajusin, että synninpäästö puuttuu, joten on pakko tehdä sata. Vieläkin löytyisi lisää, mutta jätän sen seuraavaan kertaan. (En ehkä kuitenkaan ensi sunnuntaille.) Siunattua sunnuntaita, muistakaa käskyistä kolmas. 

(Vielä viikko Taizéssa. Minua voi olla edelleen todella vaikea tavoittaa, mutta yrittää saa. Ja muistaa.)

Pelosta, erilaisuudesta, radikalisoitumisesta

Viime aikoina seuratessani uutisia, on mielessä kaihertanut pelko. Tuntuu, että ilma on tiheänään vastakkainasettelua, vihaa ja väkivallan uhkaa. Väkivaltainen radikalisaatio on todellisuutta, joka ei koske pelkästään niitä joitakin, jotka tulevat tänne vieraan uskontonsa kanssa, näyttävät erilaisilta ja vievät työt ja naiset. Väkivaltainen radikalisaatio on totta myös kantaväestössä, ja se näkyy erään kansanedustajan kirjoituksissa, Jyväskylän tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa tuhansia kertoja jaetuissa päivityksissä, joissa ei puhuta totta ja uhataan unohtaa painaa jarrua, kun nähdään suojatiellä kävelevä ihminen, joka näyttää erilaiselta kuin me muut. 

On pelottavaa, kuinka läsnä muukalaisviha ja rasismi yhtäkkiä on tässä yhteiskunnassa. Samalla kun mietin näitä, kuulen radiossa uutisia naapurimaastamme ja Malmösta, jossa on jälleen kerran satutettu heitä, jotka ovat niitä, erilaisia, toisenlaisia. Mietin samalla omaa identiteettiäni ja kirkkoa, joka sentään on uskaltanut pitää järjen ääntä tässä asiassa. Eri asia, haluaako enää kukaan kuulla kirkon tai järjen ääntä. Mietin sitä, kuinka ajattelen jokaisen ihmisen olevan luotu, Jumalan kuva, Jumalalle rakas - etnisestä taustasta, uskonnosta tai alkuperästä huolimatta. Mietin, kuinka usein rukoilen, että Jumala tuhoaisi ne muukalaisvihaa kumpuavat ja rasistiset ajatukset minusta, sillä kyllä, minussakin niitä on. Mietin pikkuveljeäni, jolle sanoin kotona heinäkuussa katsellessamme uutisia, että jos huomaa itsessään samanlaisia ajatuksia kuin Olli Immosella tai uusnatseilla, pitää säikähtää. Pikkuveljeni totesi, että "on niillä hyviäkin ajatuksia." 

On varmasti. Mielipiteet eivät vain ole kovin hyviä. Kuitenkin samalla tässä keskustelussa on muistettava, että siellä (väärienkin) mielipiteiden takana on ihmisiä. Tämän julkisen keskustelun piirteenä ja vammana on ollut valtava kuilujen kaivaminen ja raja-aitojen rakentaminen, ja enemmistöllä tuntuu olevan valtava tarve tuomita ja tehdä selväksi, että minä en sentään ole yhtään rasisti, näettekö nyt, kuinka suvaitsevainen olen, kun osallistun sentään tähän Meillä on unelma -mielenilmaukseen ja kaikkea. Siellä radikalisoituneiden mielipiteidenkin takana on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat joidenkin perheenjäseniä ja puolisoja, jotka tuntevat rakkautta, surua, myötätuntoa ja häpeää. Ihan yleisinhimillisiä tunteita, niin kuin "me muutkin" ja joilla on myös niitä "hyviä ajatuksia" (tällä en viittaa niihin mielipiteisiin, jotka ovat olleet mediassa esillä ja jotka piilevät ehkä meillä jokaisella mielen syvimmissä ja pimeimmissä syövereissä). Minun pikkuveljeni on perussuomalainen, mutta silti sillä perussuomalaisella nuorella miehellä on saksalainen vaihto-oppilassisko, jota hän pitää perheenjäsenenään. Sillä samalla perussuomalaisella nuorella miehellä on maahanmuuttajia työkavereinaan, joita hän osaa kohdella arvostaen. Radikalisoitumista ei estä poterojen kaivaminen, kivien heitteleminen ja toiselle puolelle solvauksien huuteleminen. Kukaan ei parane niin, että häntä hakataan päähän nuijalla, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan. Voisin todeta, että sitä nuijaa heiluttelevat ovat sukua niille tyypeille, jotka hakkaavat muita päähän Raamatulla.

Kyllä, synti on saarnattava synniksi, ja minun mielestäni rasismi ja muukalaisviha on nimenomaan sitä. Syntiä. Kuitenkin sitä samaa on meissä kaikissa: asennoitumista toista kohtaan niin, että hän on jotenkin huonompi kuin minä, hän on erilainen ja siksi vaarallinen. Se ilmiö on kuvottava, mutta siihen syntiin eivät lankea vain perussuomalaiset, "roturealistit" ja uusnatsit, vaan me kaikki. En tiedä, mitä saman pöydän ääreen kokoontuminen aiheuttaisi. Lisää tuomitsemista ja tuhoa, vai kuitenkin näkökulmien avartumista ja toisen ymmärtämistä? Ehkä sellaista asennemuutosta, joka muuttaa tätä maata ja yhteiskuntaa niin, että jonakin päivänä jokainen voisi asua ja elää täällä pelkäämättä? 

Vaikka vastaantulija olisikin outo, erilainen ja tuntematon.

Taizéssa olen todennäköisesti saanut kohdata erilaisia ihmisiä, erinäköisiä ja -kokoisia, eri tavalla puhuvia ja ajattelevia, jotka kuitenkin kaikki ovat saman ruumiin jäseniä. Olen onnellinen siitä, että uskon Jumalaan, joka ei tee eroa ihmisten välillä ja joka katselee meitä kaikkia samoin, rakastavin silmin. Meillä on Jumala, jonka sanoma rakkaudesta ja armosta kuuluu kaikille, riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä, alkuperästä tai edes meidän sisällämme asuvista ennakkoluuloista ja vihasta.

Uskosta ja Jumalan läsnäolosta

Minulle usko on pitkään ollut asia, joka jotenkin selittämättömästi kantaa ja kulkee vierellä. Asia, joka on päivittäin mielessä, jota analysoin paljon ja joka ei ole kauhean vahva. Olen joskus sanonutkin, että on kirjaimellisesti ihme, että Jumala on antanut näin heikkouskoiselle kutsumuksen pappeuteen. Kuitenkin silloin, kun luovutan - kun ajattelen, että antaa olla, mä mihinkään oikeasti usko - huomaankin, että yhä usko on. Lukuisia kertoja koettu kokemus kertoo minulle siitä, että usko ei ole minun omissa käsissäni ja minun itseni synnyttämää, vaan puhtaasti Pyhän Hengen työtä. 

Jumalan läsnäolokin on minulle melko suuri arvoitus. Minulle kristittynä eläminen ei ole yleensä mitenkään helppoa - upottavassa suossa tarpominen voisi olla ihan hyvä vertauskuva siitä, minkälaista uskovan arki minulle on. Se on kummallisten voimavarojen löytymistä, joissa ei ole mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se on vaikeaa ja raskasta, suuremman puoleen huutamista ja kaipaamista, ripustautumista johonkin sellaiseen toivoon, joka on melkein olematonta ja jota ei välttämättä edes juuri näe. Se on jonkin sellaisen etsimistä, josta on ehkä vain aavistus, ei mitään varmaa tietoa eikä selkeää näköhavaintoa viimeiseen 2000 vuoteen. Vakuuttumista siitä, että on jotakin, vaikka järki sanookin muuta - jotakin niin suurta, ettei minun järjelläni ole mitään tekemistä asian kanssa. Minun jumalakuvani on (tai oli) melko kaukainen, etäältä asioita seuraava hahmo, joka puuttuu tilanteeseen vasta sitten, kun on tosi kyseessä. Joka on kuitenkin lähellä särkyneitä, köyhiä ja heikkoja. Tuntee minut, mutta ei pahemmin puutu elämääni. 

No, muutama kuukausi sitten tapahtui jotakin, joka aiheutti melkoisen jumalakuvallisen murroksen. Jumala olikin yhtäkkiä läsnä ja lähellä, otti yhteyttä, mikä oli melko kauhistuttavaa. Siis itse Jumala, joka on suuri ja hyvä ja täydellinen ja pyhä, yhtäkkiä teki melko selväksi, että on kiinnostunut minun  elämästäni. Siis tästä elämästä, joka on rujoa ja raakaa, likaista, keskeneräistä ja kaikin puolin melko keskinkertaista. Turvallinen, jopa vähän deistinen jumalakuvani kääntyi nurinniskoin, kun Jumala paljastikin olevansa ihan läsnä. Aika hirvittävän kamalan kauhistuttavaa. Ja maailman ihaninta ja parasta samaan aikaan. Yhtäkkiä se tunneli tai erämaa, mitä Jumalan läsnäolottomuudeksikin voi kutsua, oli poissa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea sen, miltä tuntuu vilpitön ilo siitä, että on olemassa rakastava, välittävä, aktiivinen ja vaikuttava Jumala. Teki mieli ylistää, vaikka minähän olen tällainen Siionin virsiä veisaava körttiparka. 

Pessimistinä odotan, milloin tämä tunne menee ohi ja arki - siis se suossa rämpiminen - astuu takaisin kuvioihin. Kuitenkin luulen, että tämä ei ole pelkästään ollut ihana kokemus helposta ja iloisesta uskosta, vaan myös opettanut minua siitä, mitä ajatella Jumalan läsnäolottomuuden kokemuksesta. Tunne siitä, että Jumala on poissa, voi ollakin vahva merkki hänen läsnäolostaan. Se, että Jumala on poissa tai kääntänyt selkänsä, kuitenkin tarkoittaa, että on Jumala. Luin kesällä äiti Teresasta, joka vaikuttamistyönsä aikana koki vahvaa Jumalan poissaoloa, jopa hylkäämistä. Katoliset teologit ovat jälkikäteen tulkinneet, että äiti Teresan kokemus oli todellisuudessa rukousvastausta Jumalalta. Äiti Teresa oli pyytänyt (katoliseen tapaan) Jumalalta Kristuksen kärsimykseen samaistumista, ja jälkipolvien mukaan Jumala oli antanut hänelle samaistumiskokemuksen siitä hetkestä, kun kärsivä Kristus huutaa ristillä Jumalan puoleen: "Miksi minut hylkäsit?" Ehkä Jumala kasvattaa meitä, tuo myötätuntoa toisiamme ja uskossaan heikkoja kohtaan tai riisuu meistä turhat olettamukset hänestä erämaavaiheiden avulla. 

Sitä paitsi, minkälaista elävää uskoa on muuttumaton ja kyseenalaistamaton, epäilyksetön usko? Kuivia luita on ehkä hyvä joskus herätelläkin.

(Jos suunnitelmat pitävät, edessä on vielä kymmenen päivää Taizéssa. Jos iltarukouksessa on tilaa, minua saa muistaa.) 

Pikku-Joonan seikkailuja (eli kuinka pyytää "tapahtukoon sinun tahtosi")

Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin. 

Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista. 

Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa. 

En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se. 

Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse. 

Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun."