Jos kaikki on sujunut hyvin, minä olen tällä hetkellä Ranskan Etelä-Burgundissa, jossa sijaitsee ekumeeninen Taizé-luostariyhteisö. Sellaisilla seikkailuilla siis kuljen samaan aikaan, kun blogger julkaisee tämän ajastetun blogipostauksen. Tarkoitus on tulla takaisin elokuun loppuun mennessä, niin että ehdin yliopiston avajaiskarnevaaleille ja tekemään TVT-ajokorttia ennen luentojen alkamista. Koska olen tällä hetkellä seikkailemassa itselleni tuntemattomilla teillä, tämä postaus käy ehkä aiheiltaan tähän hetkeen melko hyvin.
Juttelin kesän alussa tutun nuorisotyönohjaajan kanssa, kun olimme pitämässä kahta rippikoululeiriä yhdessä. Kerroin vastikään elämässäni tapahtuneista asioista, lähetyskutsusta ja epäilyksistä. Juttelin siitä, kuinka muiden odotukset ahdistavat (erityisesti perheen), sillä ei lähetystyöhön lähteminen ole nykyisellään(kään) mitenkään helppo päätös. Kun aiemmin oli kyse koko loppuelämää koskevasta päätöksestä ja läheisten hyvästelemisestä, nykyisin vastassa on ennakkoluulot, kielteinen kuva kristinuskosta ja lähetystyöstä sekä minun tapauksessani vielä keskeneräiset opinnot. Pelkkä mahdollinen harjoitteluunkin lähteminen tuntuu sotkevan hienosti kaikki suunnitelmat valmistumisesta ja muista opinnoista.
Nuorisotyönohjaaja totesi, että lähde - opinnot odottavat, ja kyllä se perhekin tottuu. Minulle annettiin leikkimielinen nimitys "pikku-Joona", joka viittaa tietysti Raamatun Joonaan. Joona itsepäisesti pakeni Jumalaa ja Jumalan kutsua, mutta Jumala oli Joonan kanssa jopa valaan vatsassa.
En tiennyt, olisiko minun pitänyt loukkaantua uudesta lempinimestä vai ei. Päätin olla loukkaantumatta, vaikka omasta mielestäni olin alkanut olla suhteellisen avoin sille, minne Jumala minua kuljettaa. Tässä kesän kuluessa - erityisesti erään ystävän kanssa käydyn keskustelun jälkeen - olen alkanut kuitenkin ymmärtää, kuinka vaikeaa minun on oikeasti sanoa ne Isä meidän -rukouksen kuuluisat sanat: tapahtukoon sinun tahtosi. Helposti sitä rukoilee, että joo, tapahtukoon, mutta tee kuitenkin niin, että sinun tahtosi on sama kuin minun. Mutta voiko Jumalaa suostutella? Kaiken ihanan ja hyvän keskellä olen kuitenkin tänä kesänä samalla ajatellut, että vie tämä loppuun niin kuin minä tahdon, vaikka Jumalan tahto on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi. Kunpa minulla vain olisi taitoa nähdä se.
Välillä sitä melkein toivoisi, että ihmiselle ei olisi luotu vapaata tahtoa, sillä silloin niin moni asia voisi olla paremmin. Minulla ei olisi vapautta valita väärin - en voi ymmärtää, miksi ihmeessä Jumala antaa minulle mahdollisuuden sotkea ihan kaiken. Ja mistä minä voin tietää, mikä on oikein? Minä niin kovasti haluan toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa, mutta ei minusta ole siihen, ei pienimmissäkään määrin. Ei ainakaan yksin. Miten kasvattaa itsessään luottamusta siihen, että vaikka kaikki olisikin ihan omin käsin sotkettua ja likaista, vielä Jumalan luo on tervetullut? Vielä Jumala odottaa ja puhdistaa? En kyllä tiedä, voiko kasvua tuohon luottamukseenkaan saada aikaan itse.
Jatkossa en halua enää rukoilla: "Jumala, onhan sinun tahtosi sama kuin minun." Rukoilen, että osaisin jonakin päivänä vilpittömästi pyytää: "Jumala, muuta minun tahtoani niin, että se on sama kuin sinun."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti